Skumbria

Kun rakastaa, on perustettava oma valtio. Erityisesti tämä pätee silloin, jos suhteen molemmat osapuolet ovat henkisesti kahden maan kansalaisia – eivätkä kunnolla kotonaan kummassakaan.

Pauli, venäjänkarjalainen Afganistanin veteraani, haluaa päästä viinan, elukkaseksin ja paskatöiden oravanpyörästä. Itseoppinut tulkki ja kielenkääntäjä, kaverien kesken ”Maisteri”, on päätynyt ajamaan maasturilla metsäteitä pitkin mutka kainalossa, tukkirekoista leipänsä saavaksi alamaailman mieheksi.

Freelance-valokuvaaja Katri on Venäjällä uusi tulokas. Hän pakenee entistä elämäänsä Tampereella, vuokrarästien ja opintolainan myrskyrintamaa. Karjalan arkinen absurdismi ja Pietari, ”mieletön metropoli” vievät mennessään.

”Tämä on aitojen maa (…) Ja reikien. Kaikki on kielletty, mutta mutkan kautta pääsee aina”, Pauli tiivistää villin idän elämänmenon.

Tulevat rakastavaiset kohtaavat metsäsymposiumissa, josta edetään erinäisten sänkyjen, ryyppäjäisten ja virastohölkän kautta petroskoilaiseen avioliittopalatsiin. Se on aikoinaan rakennettu Otto-Wille Kuusisen, Terijoen hallituksen nokkamiehen tarpeisiin.

Pauli ja Katri havittelevat omaa vapaavaltiota, satumaata ja Eldoradoa. Siellä ei tarvitsisi ajatella ideologioita, hyötyjä ja selustoja, vaan edetä tunteen ehdoilla. Utopia saa nimekseen Skumbria, oluen kyytipoikana nautitun savumakrillin mukaan.

Lada on hajonnut, Bemari ikuisesti korjaamolla

Baltika-oluen ohella romaanissa virtaavat Vana Tallinn –likööri ja vodka. Pilvisätkät ja Kosmos-savukkeet palavat. Paulin ja ”halutun, villin ja hieman riettaan” Katrin eroottinen tutkimusretkeily on kuvattu aistivoimaisesti.

Nykykirjallisuudessamme rakkaus on useimmiten haikeaa ja vaikeaa ja henkilöt kovin puhtoisia. Samaa ei voi sanoa Arvi Pertun (s. 1961) neljännen Suomessa julkaistun kirjan rakastavaisista.

”Onnen ja tuskan keinussa” mennään lujaa – samoin Petroskoin, Lappeenrannan, Pietarin ja Tampereen väliä.

”Meillä oli hirveä kiire puhua, kaksi päivää, niin me olimme sopineet, piti puhua kaikki, nussiessakin, läähättäen, voihkien – rakkaudesta, taiteesta, Jumalasta.”

Tällaista kuvausta 2000-luvun alun Venäjästä ei ole Suomessa nähty. YYA- ja Matti Klinge-henkinen ylätason kulttuurinvaihto, Bolšoi-teatteri, Joutsenlampi ja Eremitaasi jäävät pliisuiksi Äänisen rannalla kuplivan kokemusmyrskyn rinnalla.

Petroskoi-Lappeenranta – All Night Long

Perttu viittaa Afganistanin-veteraaniensa ja muiden epäonnen soturiensa kaurismäkeläisyyteen. Skumbrian alkuosan veijaritarinoinnista tulee mieleen pikemminkin Mika kuin Aki Kaurismäki. Etenkin sellaiset reteän elämän kuvaukset kuin Helsinki-Napoli – All Night Long (1987), Zombie ja kummitusjuna (1991) ja Haarautuvan rakkauden talo (2009).

Kirjailija ei kuitenkaan romantisoi rikollisuutta. Vihreän kullan Karjala näyttäytyy suomalaisten metsäyhtiöiden, Moskovan ja Murmanskin mafian siirtomaana. Harvesterit mylläävät korvessa, jotta Helsingin herrat saisivat Lappiin mökit ikihongasta.

Torakoiden valtaamissa vuokrakasarmeissa ja jälkiteollisissa joutomaissa on rujonkaunis puolensa. Perttu muistuttaa ihmisten Venäjästä: sosiaalisuudesta, vieraanvaraisuudesta ja elämänilosta. Kun Suomessa rakennetaan tietoverkkoja, rajan takana luotetaan ihmissuhdeverkkoihin.

”Oli hauskaa rentoutua kotikaupungissa, oli hauskaa polttaa asunnoissa ja parvekkeilla, kulkea pihojen läpi pelkäämättä kieltäviä kylttejä, soitella kaverin ovikelloa aamuyöllä ja juhlia rantakadulla”, Pauli fiilistelee Petroskoissa.

Savumakrillivaltakunnan nousu ja tuho

Vapaus osoittautuu näennäiseksi molemmissa järjestelmissä.

Katrille lupailtu toimittajan työ Karjalan radiossa ja kuvauskeikat Suomen lehtiin osoittautuvat tuulentuviksi. Työhuonetta piinaavat rotat, sähkökatkot ja vesivahingot. Kun Paulin hämäräbisnekset kuivuvat kokoon, edessä on muutto Suomeen.

Lappeenrannassa Paulia odottavat valmis maailma ja vuokra-asunto. Suomi tuntuu kuitenkin ilmastoidulta painajaiselta. Täällä vallitsee ovisilmien, kieltotaulujen ja puhumattomuuden kulttuuri. Teeskentelyn takana on hyvinvointi-ihmisten pelkoa kaikkea vierasta kohtaan.

Koko ikänsä jonottanut ihminen on helisemässä suomalaisbyrokratian kanssa. Virkailijat hymyilevät kyllä, mutta viisumien ja oleskelulupien kanssa kamppailu turhauttaa. Työmarkkinatuen sijaan tulee karenssia, terveyskeskuksesta ei tipu apua ilman Kela-korttia. Koko ajan on päällä epäilys, että Paulin ja Katrin suhteessa on kyse kulissiavioliitosta.

Vapaus osoittautuu näennäiseksi molemmissa järjestelmissä.

Venäläiset todistukset tai asiakirjat eivät päde. Täydellisestä suomen kielen taidostakaan ei ole apua työnhaussa.

Niinpä ei ole mikään ihme, että inkeriläiset paluumuuttajat ja karjalaiset paremman elämän etsijät, entiset radioinsinöörit ja maantiedon opettajat, ajautuvat mainostenjakajiksi tai pimeisiin hommiin rakennustyömaille. On pakko kiertää uuden kotimaan veroja, saada viikon palkka kerrallaan setelikuoressa – muuten ei töitä heru.

Samalla roolimallit kääntyvät ympäri. Suomineito Katri rakastui alun perin villimieheen ja Venäjän karhuun, kovapintaiseen ja viileään oman elämänsä herraan. Lappeenrannassa Paulilla ei ole mitään verkostoja, edes juuri muita puhekumppaneita kuin puolisonsa.

Hän kokee itsensä haamuksi Paul Austerin Lasikaupungissa, joutilaaksi kotirouvaksi. Se ei tee hyvää patriarkaalisen kulttuurin kasvatin itsetunnolle.

Perttu on parhaimmillaan venäläisyyden psykopatologina, miehisen identiteettikriisin, uhman, armon ja syyllisyyden tulkkina.

Suomalais-ugrilainen Taksikuski

Suomessa Katri loittonee ja lujaa. Hänellä on apurahoja, näyttelyjä ja muita miehiä. Paulin takertuminen ja suhteen puinti, ”synkkä ja dramaattinen kärsimys” vain ärsyttää.

”Aloitteleva hedonisti” Katri jopa livahtaa sitkeimmän ihailijansa, itsetietoisen komistuksen Stefanin kanssa salaiselle Egyptin-lomalle. Viimeistään tässä vaiheessa Katri alkaa saada Mika Waltarin Neferneferneferin piirteitä.

Seksuaaliset valtapelit ja ”suhteen perverssi järjestelmä” yltyvät hurjiksi. Katri koettelee Paulia vikittelemällä sänkyyn miehensä veteraanikavereita. Se, mikä on toiselle vapauden vaalimista ja tasavertaisuutta, merkitsee kaipaavalle osapuolelle jatkuvia nöyryytyksiä ja mielen järkkymistä.

Suomeen vuonna 2001 kotiutunut Perttu määrittelee itsensä karjalaiseksi tai inkeriläiseksi, sukua on asunut niin Suomessa kuin Venäjällä. Kirjailijantyönsä ohella hän on suomentanut nyky-venäläisiä räyhähenkiä, muun muassa Putin-nuorten ajojahdin kohteeksi joutunutta Vladimir Sorokinia.

Skumbria on nelikymppisen maahanmuuttajamiehen kujanjuoksun kuvauksena tarkkanäköinen ja todistusvoimainen kirja, Martin Scorsesen Taksikuski-elokuvan (1976) suomalais-ugrilainen sisarteos.

Seksuaalisista valtapeleistä putinismin madonlukuihin

Afganistanissa ”rättipäitä” vihaamaan oppinut Pauli on aluksi innostunut toisesta Tšetšenian sodasta ja Vladimir Putinin valtaannoususta.

Desilluusio on vääjäämätön. Venäjän terrorisminvastainen taistelu merkitsee OMON-joukkojen mielivaltaa. Pauli on päästä rahoistaan Pietarin asemalla, mutta laskuvarjojääkärien tatuointi ja raitapaita auttavat.

Dubrovkan ja Beslanin ihmishenkiä säästämättä ratkotut panttivankidraamat vahvistavat Paulin käsityksiä. Uusi tsaari on syntynyt, mikään maassa ei muuttuisi.

”Vahva voitti ja rikastui, köyhä hävisi ja kuoli. Kaikkien venäläisten naisten suosikki Hodorkovski hymyili hurmaavasti, illasti Putinin kanssa ja rakensi Shellin kaltaista imperiumia. Samassa lehdessä kerrottiin, että kaksi pultsaria oli hakannut hengiltä heidän reviiriltään pulloja keränneen mummon”, Pauli pohtii – silloin, kun oligarkki Mihail Hodorkovski on vielä Kremlin suosiossa.

Viholliskuvat elävät rajan molemmin puolin. Suomessa maahanmuuttajat eivät puhu venäjää julkisilla paikoilla, jotta lapsia ei ryssiteltäisi koulussa. Paulin kantapaikoissa riittää Karjala takaisin –uhoajia.

Paulin neuvostonuoruudessa maailma jakaantui ”hyviin venäläisiin” ja ”pahoihin saksalaisiin”, joita vastaan aikanaan sodittaisiin jälleen. Nelivuotiaatkin puhuivat ”finski fasisteista”.

Väkivalta synnyttää lisää väkivaltaa, koston kierrettä on vaikea katkaista. Skumbria onkin suositeltavaa lukemista niille hyvää tarkoittaville vasemmistoidealisteille, joiden mukaan kaikki paha tulee Amerikasta – ja militantti muslimiviha on länsimainen ilmiö.

”Muistin, että tänään oli Venäjällä Tullimiehen päivä. Neuvostoajoilta olivat jääneet myös Panssarimiehen, Merimiehen, Laskuvarjojääkärin, Rajavartijan päivät. Olisivat vain yhdistäneet ne kaikki yhdeksi FSB-päiväksi ja pistäneet kerran vuodessa koko maan lukkoon”, Pauli manaa rekkajonossa.

Uskomattomia uhrauksia

Verisen historian melskeistä löytyy myös samastumispintaa. Paulin isä lähti Amerikkaan taalajahtiin, palasi 1930-luvulla Karjalan neuvostotasavaltaan rakentamaan sosialismia ja joutui Josif Stalinin vainojen myötä vuosikymmeniksi vankileirien saaristoon.

Isänsä jälkeenjääneitä papereita tutkiessaan Pauli löytää jatkuvuuden ja paikkansa sukupolvien ketjussa. Jokaisella sukupolvella on omat toiveensa, haaveensa ja pettymyksensä. Isäkin on joutunut elämään kaksoiselämää ja taipumaan uskomattomiin uhrauksiin, läheistensä ja elämänsä rakkauden tähden.

Nuoren neuvostovaltion optimismin tyly loppu stalinismin kourissa ja inkerinsuomalainen sukuselvitys tulevat lähelle Anita Konkan romaania Musta passi (2001).

Pauli, itseoppinut ajattelija ja väkivallan kyllästämässä kulttuurissa kasvanut romantikko on kiinnostava ja koskettava hahmo. Katri tuo romaaniin kaivattua naisnäkökulmaa, mutta uhkaa paikoin jäädä karikatyyriksi emansipoituneesta, miehiä mennen tullen pyörittävästä femme fatalesta.

Kaikki 366-sivuisen, runsasdetaljisen aikalaisromaanin metsäkaupat ja ryyppyreissut eivät tunnu niin tarpeellisilta. Muuten Skumbria onkin vaikuttavan vereslihainen ja silti hallittu teos.

Meillä ei ole sitten Hannu Salaman ja Henrik Tikkasen parhaiden päivien lomitettu samalla vimmalla ja ehdottomuudella repaleisia ihmissuhteita ja maailmanpolitiikkaa. Kuten Anja Snellmanilla, intiimein on samalla universaalia.