Maata ja tuhkaa. Afganistanilainen tarina.

Atiq Rahimin Maata ja tuhkaa on pieni kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat vuoden 1983 Afganistaniin. Kirja on kuin kansanlaulu, itkuvirsi tai rukous. Kirjaa ei ole helppo lukea. Se on kerronnalliselta rakenteeltaan erikoinen. Sen aihe on raskas: Isä tekee matkaa läpi tuhotun maan kertoakseen pojalleen, että tämän äiti, vaimo ja sisarukset ovat kuolleet, kun venäläiset ovat hävittäneet perheen kotikylän.

Vanhalla isällä on matkalla mukanaan pojanpoikansa Jassin, joka on menettänyt pommien voimasta kuulonsa. Poika luulee, että pommi on vienyt muilta äänen, että kivetkin ovat tulleet hiljaisiksi. Matka on raskas, sitä tehdään pitkälti jalan, on puutetta niin ruoasta kuin vedestäkin. Isoisän ainoa lohtu on paikallinen nuuska, naswar. Erittäin raskaaksi jo ajatuksenkin pojan tapaamisesta tekee se, että tämän vaimo on ensin raiskattu ja vasta sitten tämä on syöksynyt tuleen. ”Kyllä kuolema aina häpeän voittaa.” Raskautta lisää, että isoisän pitää kertoa tapahtunut myös Jassinille, joka ei vielä ymmärrä tapahtunutta.

Kirjan kerrontaratkaisu ei ole tavanomainen. Kertoja puhuttelee päähenkilöä Dastaguiria. Kertoja puhuttelee toteamalla, kehottamalla, käskemälläkin. Kun Dastaguir kuitenkin on vähän väliä ajatuksissaan, unissaan, rukouksissaan, seuraamiseen pitää todella keskittyä. Uni ja todellisuus sekoittuvat koko kerronnan ajan, tämän myötä myös aikatasot. Kirjassa on myös paljon dialogia, joka ei aina saumattomasti sovi puhuttelevan kertojan osuuteen. Kirjan ranskasta suomentanutta Kristiina Haatajaa ei silti voi kuin kiittää siitä, että hän on toteuttanut vaikean tehtävänsä oivallisesti.

Lukemiseen tuovat viehättävän paikallisvärin ja ajankuvan perinteisiin tarinoihin ja uskomuksiin liittyvät kertomukset ja viittaukset. Ne näyttävät, että kansanperinne on ollut elävää ja osa maaseudun vähäväkisten elämää ja ajattelua ainakin vielä 1980-luvun sotien aikana. Ajatus vie myös tähän päivään; tuskin elämä Afganistanin maaseudulla on 20 vuodessa kokonaan muuksi muuttunut. Toisaalta tämän osuuden runsaus on omiaan vaikeuttamaan lukemista, koska tarinat ovat varsin kulttuurisidonnaisia.

Maata ja tuhkaa on myös viisauksien kirja, niiltä osin se muistuttaa joitakin Kahil Gibranin teoksia. Viisaat ajatukset sanovat enimmäkseen Dastaguiria lohduttavat ja kuuntelevat kauppias ja autonkuljettaja. ”Sinut tuomittiin elämään, seuraamaan elämän kulkua, näkemään lapsesi ja vaimosi kuolevan …”

Kun luin kirjan esittelystä, että kirja on käännetty jo 15 maassa, en voinut välttyä epäilykseltä, että eri maiden kustantajat ovat nähneet kirjassa ja Afganistanin viime aikojen tapahtumissa sopivan markkinaraon ja tehneet pienen, nopeasti käännettävän kirjan. Varmaan kustantajien laskukoneet ovatkin käyneet, mutta Atiq Rahimin Maata ja tuhkaa ei ole tilaustyö; se on ilmestynyt Ranskassa jo vuonna 2000. Rahimi (s. 1962 Kabulissa) on ollut Ranskassa poliittisena pakolaisena vuodesta 1984. Hän on tohtoroitunut Sorbonnessa alanaan tiedotusoppi, erityisesti audiovisuaalinen ilmaisu.

Maata ja tuhkaa ei mässäile kauheuksilla, vaikka se ei niitä kierräkään. Kirja ei osoittele, Dastaguirin monet ja syvät tunteet: surun, voimattomuuden, väsymyksen, vihan, häpeän, koston, katkeruuden, avuttomuuden. Kirja on koko olemukseltaan paremminkin vaatimaton, hyvin hiljainen ja pohdiskeleva.