Uninäytelmä

Lasipalatsin toiminta-ajatus perustuu digitaaliseen painotekniikkaan, kun se julkaisee vanhaa kirjallisuutta näköispainoksina tai kokonaan uutta kirjallisuutta. Kirja kerrallaan -projektin klassikoista mainittakoon divareiden hyllyiltäkin kauan kadoksissa ollut Dostojevskin romaani Pelurit, Perrault’n Hanhiemon satuja tai Poen Rakkauden ja kuoleman lauluja.

Toisen osan muodostavat aikanaan painettuina ilmestyneet näytelmät ja eri teattereissa viime vuosina esitetyt näytelmät, näytelmäsuomennokset ja –sovitukset. Tästä hankkeesta voi nykyisen draamaa halveksivan kustannuspolitiikan aikana vain iloita. Tunnustan nimittäin kuuluvani siihen kaiketi harvalukuiseen joukkoon, joka mieluummin lukee näytelmän, kuin
katselee sitä kömpelösti ohjattuna tai puutteellisella ilmaisutekniikalla näyteltynä.

Jusa Peltoniemi käänsi ja sovitti August Strindbergin Uninäytelmän Suomen Kansallisteatterille v. 1996. Käännöstä lukiessa on ilo todeta sen maistuvan hyvälle ja soveltuvan erinomaisesti myös puhuttavaksi. Puhekielisestä tyylistään huolimatta Strindberg ei
ole suomen kielelle siirtyessään kadottanut mitään runollisuudestaan. Esimerkiksi johtomotiivin tavoin toistuva Indran tytön repliikki on Peltoniemellä mitä osuvimmassa asussa: ”Käy ihmistä sääli”.

Näytelmäsovitusten ongelmallisuus painettuina kirjoina on, että dramaturgisesti epäilemättä perusteltavissa olevat ratkaisut, poistot ja lisäykset, saattavat viedä teosta joskus sangen loitollekin alkutekstistä. Tästä suomentaja esipuheessaan lukijaa varoittaakin.

Jos kieltä saa kukin käyttää, miten lystää, minun ei ole asiallista puuttua mihinkään. Mutta jos on olemassa joitain yleisiä sääntöjä, on huomautettava, että silloin, kun yritetään, ei koiteta vaan koetetaan (vrt. koe), että yksin tein ei ole yhdyssana yms. Kun suomentaja itsekin on tietoinen käännöksensä moderniudesta, sopii myös kysyä, mihin hän on tarvinnut vanhahtavia lankee-tyyppisiä (pro lankeaa) verbimuotoja.

Ennen kaikkea ihmettelen sitä, että Peltoniemen kaltainen kielenkäyttäjä menee kirjoittamaan – ja useaan kertaan – herranjestas! Tällaiset herranjumalat ovat niin käsittämättömiä, että kauhistuttaa. Kun puhekielessä sanotaan herrajjestas ja herrajjumala, se ei suinkaan johdu genetiivin ännästä vaan taivastelun voimakkuuden aiheuttamasta konsonantin tuplaantumisesta. Johan maalaisjärkikin sen sanoo. Sitä paitsi jättäähän suomentaja – lähes suotta – loppuännän pois sellaisistakin sanoista kuin sillee (pro silleen) ja tollee (pro tolleen).

Mutta nyt Strindbergiin. Teoksen takakansi toistaa alkeellisen ja aivan liian usein mainitun ajatuksen, että Uninäytelmä noudattaa unen logiikkaa. Ehkä se sitäkin tekee, mutta perustellummin se minusta noudattaa calderonilaista elämä on unta -ajatusta. Se osoittaa, että rakkaus on harhaa ja totuutena pitämämme lopultakin vain valhekuva. Onni muuttuu suruksi, ja ilosta on olemattoman lyhyt matka murheeseen: ”lopun aavistus tuhoaa autuuden sen ollessa ylimmillään”.

Unen teema innoitti Strindbergiä jo aiemmin, mm. naturalistiseksi murhenäytelmäksi mainitussa Neiti Juliessa (1888), jossa yhteiskunnalliset luokkaerot johtavat sankarittaren tuhoon. Ei Strindberg ole unohtanut luokkaeroja Uninäytelmässäkään. ”Täytyy vähän kävellä, että jaksaa syödä päivällistä”, sanoo näytelmän herra. ”Että jaksaa syödä päivällistä?” hiilenkantaja ihmettelee. ”Me jotka koviten paiskitaan hommia saadaan syödä vähiten; ja ne jotka ei tee
mitään oikein massuttaa!”

Ainoa elämän tragiikan sovittaja Uninäytelmässä on kuolema. Sen symbolina on ovi, jonka avaamista kiihkeästi odotetaan. Oven takana ei kuitenkaan ole mitään. Metafysiikka, jonka avulla ihminen yrittää ratkaista eksistentiaaliset ongelmaksi osoitetaan siis harhaksi ja kuvitelmaksi.

Ei voi olla miettimättä, miten lähelle surrealismia Uninäytelmä tulee. André Breton kirjoitti manifestissaan (1924), että ihminen on ikuinen uneksija ja päivä päivältä tyytymättömämpi kohtaloonsa.