Sarmatia

Auli Särkiön (s. 1990) esikoisrunokokoelma on läpikotaisin vakavamielinen, ja sen runoissa ollaan sekä sykähdyttävissä että pateettisissa tunnelmissa. Sarmatiassa matkataan ympäri Eurooppaa, siis hieman samaan tapaan kuin Ville Hytösen historian elävöittämistä tavoittelevassa runoudessa, ja Euroopan kulttuurihistoriaa pyritään luotaamaan slaavilaisesta näkökulmasta. Kun Hytönen näkee Itä-Euroopan konkreettisena paikkana, elävänä matkakohteena, Särkiö näkee sen mielentilana, historiallisena ja myyttisenä alueena, jonka kautta maailmassa harhailevaa nykyihmistä tarkkaillaan.

Sarmatia yrittää haukata suuren palan kakusta, sillä se liikkuu maailmaa tai tarkemmin sanoen universumia syleilevissä tunnelmissa. Runot sijoittuvat Puolaan, Suomeen ja Ranskaan, eli ne pyrkivät sulkemaan sisälleen laajan maantieteelliseen alueen. Samalla tavoitellaan vastaavaa mielenmaisemaa, jossa maita ja mantuja käsitellään taiteilijan ja matemaatikon näkökulmasta.

Särkiön runot ovat romanttisia, eli ne ovat kallellaan pikemminkin 1800-lukulaiseen kuin 2000-lukulaiseen kirjallisuuteen päin. Sarmatia yrittää olla eheä ja täydellinen kokonaisuus, eli se on täydellinen vastakohta katkelmallisuuteen tähtäävälle nykyrunoudelle.

Runot muodostavat kokonaisuuden, joka tasapainottelee museomaisuuden ja vahvan tämänhetkisyyden välillä. Joistakin runoista on vaikea saada otetta. Matematiikka ja musiikki ovat kaksi Sarmatiassa toistuvaa asiaa, eikä teoriaa tuntematon lukija aina saa teoriaan pohjautuvista teksteistä otetta. Matematiikka ja musiikki ovat runojen puhujan tapa hahmotella ja jäsennellä maailmaa: ”matematiikka ja musiikki / kosmiset peilikuvat / kuten taivas ja meri suutelevat / ja liukuvat toistensa yli / illan avautuessa.”

Keskustelu herää siitä, miten matematiikan ja musiikkiteorioiden kaltaiset kuivahkot aiheet sopivat runouteen. Kosinin, vektorin, derivaatan ja kontrapunktin kaltaisia termejä käyttäessään saa olla todella taitava runoilija, että termipainotteisen tekstin saa toimimaan runona. Tähän saumattomuuteen ovat pystyneet muiden muassa Eeva-Liisa Manner, jonka musiikkikuvasto sulautuu erinomaisesti muuhun runouteen, sekä matemaattista termistöä teksteissään käyttäneet Wallace Stevens ja Wislawa Szymbroska. Särkiöllä on vielä opittavaa tällä saralla.

Romantiikan kauneimmat puolet

Sarmatian takakannessa puhutaan Krystian Zimmermanin pianomusiikista eräänä Särkiöön vaikuttaneena asiana, mutta Särkiön runot tuovat mieleen pikemminkin toisen puolalaisen, Frédéric Chopinin musiikin. Sekä Särkiö että Chopin käyttävät kekseliäällä tavalla romantiikan kuluneimpia puolia: ”Olet tuoksujen massa flyygelilläratsastaja / kauneus on mykkä / musiikki on maininkien painalluksia ihollani kavionjälkiä kasvoissa / Olet parfymoityjen väreiden spiraali värjyvä rakenne / Olet, pienin, valtava taideteos / taipuisa sorja rakenne / räjähdät kiidät siivekäs / koskettimisto hajoaa maailman pinnalle.”

Vauhti on päällä, kuten nuorten runoilijoiden kohdalla yleensä. Särkiön teksti on hyvin muotopuhdasta, eli hän hallitsee tekstimassaa hyvin, vaikka tunteenpurkaukset menevätkin välillä yli. Riippuu lukijasta, että pitääkö hän yllä olevan kaltaisia katkelmia vaivaannuttavina vai osoituksena herkästä ja maailmaa syleilevästä sielusta.

Kosinin, vektorin, derivaatan ja kontrapunktin kaltaisia termejä käyttäessään saa olla todella taitava runoilija.

Sarmatia on rohkea kirja, varsinkin esikoisteokseksi, ja se jää vanhahtavuutensa ja puolituntemattoman kustantamonsa takia todennäköisesti vähälle huomiolle. Se on harmi, sillä kirjassa on hetkensä, eikä sitä pitäisi lukematta lakaista kirjallisuushistorian maton alle.

Sarmatia toimii hyvänä vastalääkkeenä joka suuntaan poukkoilevalle nykymaailmalle, jota katkelmallinen nykyrunous peilaa ja edustaa. On ilahduttavaa, että vielä kirjoitetaan tällaista tekstiä: ”Haluan vain etsiä kadonneita valopisteitä / yön laajentamilla silmäterilläni.”

Jos Sarmatia olisi yhtään nykyistä noin 50 sivua pidempi, sen tunteellisuus ja pateettisuus olisivat lukijalle vaikeita paloja purtavaksi, mutta nyt pituus on sopiva. Lukijan keskittyneisyys herpaantuu, kun Särkiö etääntyy arjesta ja lähestyy ikuisuutta. Hyviä esimerkkejä tästä ovat musiikin ja matematiikan kaltaiset abstraktiot, joita on vaikea yhdistää konkreettiseen runouteen. Parhaimmillaan Sarmatia onkin liikkuessaan konkreettisissa maisemissa, käyttäessään konkreettisia kuvia.

Kirjan viimeinen runo on paras, koska se onnistuu yhdistämään abstraktin ja konkreettisen. Samalla se elävöittää muistin historian: ”Kuljin läpi Euroopan / sen tuoksut ovat monumentteja heinäkuun hämärässä / Maa on täynnä kookkaita tuoksuja, / kaikkialta uuttuu valtavia pintoja, multaa lehtiä kattoja toreja, / värisevä parfymoitu manner: / Tuoksut vaahtoavat ilmatilassa, runsaina uomina / raivaavat lämpöön massiivisen ohuita värejä: / myrtti fenkoli kirjakauppa kalkkikivi saippuat vihreät suihkukaivot / aromien palatsi, muistojen minä.”