Voidaan puhua jossitellen

“kesäloman viidennellä kaikki on jossain
Kanarian saarilla tai Ruotsissa paitsi ne jotka on
osastolla tai perhekodissa” (s. 29)

Kun koti ja vanhemmat edustavat turvan sijaan vierautta, täytyy lohtua etsiä toisaalta. Voidaan puhua jossitellen -antologian runoissa ollaan ristiretkillä, etsitään epätoivoisesti Amerikan vastinetta ja paetaan perheen lisäksi omaa itseään. Keskiöön nousevat nuoret ja heidän äänensä, jotka muuten voisivat jäädä kuulumattomiin. Kirjan toimittaneelta Aura Nurmelta (s. 1988) on itseltään julkaistu kaksi runokokoelmaa, joista toinen ilmestyi aivan vastikään. Muuten Nurmi tunnetaan myös lavarunouden puolelta, joiden piireissä hän on sekä itse esiintynyt että järjestänyt nuorille tarkoitettuja open mic -iltoja.

Minkälaisia haasteita syrjäytyneet tai mielenterveysongelmien kanssa painivat nuoret kohtaavat?

Vaikka nuorten kirjoittama runous pääsee harvemmin kirjojen kansiin asti, on esimerkkejä myös siitä nähty viime vuosina. Kotimaisen kirjallisuuden saralta julkaistiin esimerkiksi tubettajana tunnetun Mansikkkan eli Maiju Voutilaisen kokoelma Itke minulle taivas (Otava, 2017). Ympäri maailmaa tunnetuksi noussut kanadalainen Rupi Kaur julkaisi myös esikoisrunokokoelmansa Milk and Honey (2014) 21-vuotiaana. Teoksia yhdistää runojen tunnustuksellisuus sekä helposti lähestyttävä rakenne ja sanasto. 

Aiheet ovat myös kummassakin raskaita; Voutilainen käsittelee ahdistusta ja masennusta, joista kärsii itsekin. Kaur tutkii muun muassa naiseutta ja sen varjopuolia, traumoja ja väkivaltaa. Voidaan puhua jossitellen päästää ääneen nuoria, jotka kärsivät samankaltaisista asioista. Mutta siinä missä Kaurin teoksissa kärsimystä pehmentää keveät kuvitukset ja maidon ja hunajan metaforat, ovat Voidaan puhua jossitellen -kokoelman runot harvoin yhtä estetisoituja.

Kokoelman lopusta löytyy sisällysluettelo sekä tekijöiden nimet. Osa on pelkällä nimimerkillä julkaistuja. Teos on lajiteltu neljään osioon, joiden nimet ovat runoista poimittuja: “Minusta kasvoi peto”, “Kaupunki”, “Aika on lasimalja” sekä “Kaikki on mahdollista”. Viimeinen osio on sävyltään kokoelman toiveikkain. Useita runoja leimaa tunne ulkopuolisuudesta tai umpikujassa olemisesta. Lähtökohdat elämälle ovat raskaat, ja päihteet alkoholista huumeisiin ovat monissa teksteissä läsnä. Runoista löytyy sekä runsaasti runokuvia hyödyntävää ilmaisua että lakonisempaa, suoraa puhetta. Mieleen tulee välillä kotimainen 70-luvun lyriikka.

Unelmien alter egoja

Tiiviit, elliptiset säkeet eivät kuitenkaan taivu kohti luontoa tai rakkautta, vaan monista säteilee yhteiskuntakritiikki. Järjestelmää ei kritisoida selkeiden käsitteiden avulla, vaan se nousee näkyviin rivien välistä: “vankila muutti minut / haluan olla normaali / haluan elää kuin ihminen” (s. 9). Kokoelmasta herää kysymys, minkälaisia haasteita syrjäytyneet tai mielenterveysongelmien kanssa painivat nuoret kohtaavat. 

Osassa runoista on räpista tai lavarunoudesta tuttu poljento. Sanat rimmaavat ja loppusointuja hyödynnetään. Samalla kerrotaan tarinaa ja hyödynnetään toistoa tehokeinona. Esimerkiksi Leo Minkkisen runossa “Oi rambo” loppusoinnut ovat käytössä: “ulkoilutan itteäni ettei jalat irtois/ puhun paskaa ettet huulet putois” (s. 15). Säkeistön viimeiset säkeet tuovat mieleen Paperi-T:n usein itseironiset sanoitukset: “juoks Rambo viinii? / kai mäkin voisin kokeilla” (s. 15). 

Minkkisen intertekstuaaliset viittaukset elävöittävät runoa ja solmiutuvat hyvin nuoren omaan elämään: “Käyttääks Rambo odenssii? / kai mäkin voisin kokeilla”. Oden’s on ruotsalainen nuuskamerkki. Rambo taasen on monille tuttu fiktiivinen, Sylvester Stallonen esittämä toimintasankari. Runon minä viittaa itseensä myös kuningas Bumina, joka on Avatar-animaatiosarjassa esiintyvä hahmo. Runossa Rambo toimii esikuvana, representoiden vapautta ja kenties unelmien alter egoa, jonka kautta voi lähestyä omassa elämässä eteen tulevia tilanteita. Lopussa Rambo on kuitenkin kuollut, mutta toimii yhä mahdollisena esikuvana: “ai Rambo kuoli? / kai mäkin voisin kokeilla” (s. 16). Lopussa toisto saa erityistä painoarvoa, ja aikaisemmin kevyeltä kuulostanut lausahdus “kai mäkin voisin kokeilla” muuttuu sävyltään resignoituneeksi. Säkeissä sekoittuu pinnan alla kytevä toivottomuus, joka heijastuu ulkopuolelle suurina puheina ja kokeilunhaluna.

Runot kuvaavat välitöntä elämää ja ympäristöä, tai vähintäänkin hiljattain tapahtuneita asioita.

Muodoltaan ja rytmiltään kokoelmasta erottuu Iiris Miettisen runo “Anteeksi että mä olen teinityttö”. Proosarunoa muistuttava runo on rönsyilevä ja vyöryy lukijan päälle ilman välimerkkejä tai kappalejakoa. Nimensä mukaisesti teksti on anteeksipyyntö, jonka alku tuntuu kuitenkin retoriselta silmäniskulta lukijalle: “Anteeksi varmuuden vuoksi” (s. 10). Runo etenee usein vastakohtien kautta: “anteeksi että / mä yritän miellyttää anteeksi etten mä miellytä” (s. 10). Välillä sävy kuulostaa alistuneelta altavastaajan ääneltä, mutta se vaikuttaa ennemmin puhujan roolilta, retorisen minän leikiltä.

Erityisesti loppua kohden runosta välittyy enemmän ja enemmän vastarintaa ja uhmaa: “anteeksi ettei synnytystalkoot kiinnosta anteeksi että sanoin noin / anteeksi että olen niin hiljaa anteeksi että mulla on ääni” (s. 10-11). Lopulta puhuja ei enää piiloudu yhtä vahvasti sanatulvan alle, vaan paljastaa enemmän myös itsestään: “anteeksi että käännän pahaa/ sisäänpäin, omaan lihaan anteeksi että meinaan kuihtua” (s. 11). Runo on monin paikoin ajan hermolla, viitaten niin synnytystalkoisiin kuin sukupuoliroolien ahdistavuuteen. Feminististä tilanottoa löytyy myös Jaina Saviaisen “Häikäilemätön nainen”-runosta. Vain muutamasta säkeistöstä koostuvassa runossa “häikäilemätön nainen” virkkaa alushousuja muoviroskasta. Runon sanoma on selkeä; naisia ei noin vain enää hiljennetä: “ja jos joku väittää, ettei meille riitä tilaa: / myrskyvaroitus! myrskyvaroitus!“ (s. 41).

Monet kokoelman runoista ovatkin sekä ajankohtaisia että nykyaikaan sijoittuvia. Ne kuvaavat nuorten välitöntä elämää ja ympäristöä, tai vähintäänkin hiljattain tapahtuneita asioita. Elsi Sloanin runossa aikajana venyy kuitenkin lähes sata vuotta taaksepäin: “isoisoäitini Annikki / liittyi miehensä kanssa outoon amerikkalaiseen kirkkoon” (s. 33). Sloanin runossa menneisyys kuvataan ankarana, ja sen vaikutus ulottuu nykyhetkeen ja lapsenlapsiin saakka. Sloan hyödyntää runossaan muusta kokoelmasta poiketen myös typografiaa tehokeinona, sillä osa säkeistä on kirjoitettu pienemmällä fontilla. Pienemmät tekstit toimivat eräänlaisina alaviitteinä tai minän välihuomioina, ja tuovat runon tempoon elävöittävää vaihtelua.

”Kun isä tulee katkolta”

Runojen puhujien suhde ympäröivään maailmaan on usein varautunut tai jopa vihamielinen. Sävyltään runot ovat monipuolisia. Toisinaan kyse on lakonisesta suhtautumisesta omaan tilanteeseen: “joudun varmasti Tuonelaan / onni ei huomiseen / tule kuulumaan” (s. 28). Elämästä ei juurikaan valiteta, vaikka sen onnettomat puolet tiedostetaan. Raivoa sekä vierauden ja toiseuden tunteita sanoitetaan sujuvasti: “nämä vieraat puhuvat keskenään kieltä jota emme ymmärrä / kertovat vanhempiensa väikkäreistä, apurahoista, opinnoista” (s. 30). Puhujat ovat usein altavastaajia, rikkinäisistä perheistä peräisin olevia. Resignaatiosta ei kuitenkaan ole kyse, vaan halua uhmata systeemiä tai omaa perhetaustaa löytyy: “Minä en suostu olemaan syyllinen tai paha / Minä olen uhkarohkea kala” (s. 35). 

Nata Karjalaisen “Välitunnilla me ollaan paljaina” on pidempi kuin useat kokoelman runoista, ja puhuja hyödyntää runossa myös me-muotoa. “Mä ja Ninni” kokevat ulkopuolisuutta niin alakoulussa, kuin vielä aikuisinakin. Runosta välittyy hyvin luokkayhteiskunnan läsnäolo 2000-luvun Suomessa. Kun muut perheet matkustavat Kanarialle tai Ruotsiin, käy runon puhuja siskonsa kanssa Rossossa, kun “isä tulee katkolta”. Runon minä havainnoi tarkasti sitä kaksinaismoralismia, jota usein esiintyy korkeasti koulutettujen ihmisten puheissa. Nämä “humanistit kerskuvat korulausein” mutta pian jo he nauravat “teiniäideille, yhdyssanavirheille — ilman häpeän häivääkään” (s. 31). Sivistys näyttäytyy runon siskoksille usein asiana, johon on synnytty, eikä sitä voi saavuttaa edes yliopistoon pääsemällä:
”on asioita, jotka erottaa meidät lopullisesti muista:
lista maista ja mauista
tietämättömyys lentokenttien tuoksuista ja eri maiden pistorasioista” (s. 31)

Karjalainen onnistuu erinomaisesti kuvaamaan sitä, kuinka jyrkästi pelkkä vanhempien vauraus, tai toisaalta rahan puute, voi vaikuttaa jälkikasvun minäkuvaan koko loppuelämän. Runon minä ei silti voivottele kohtaloaan. Surun sijaan runosta, kuten muistakin teoksen teksteistä, nousee esiin viha: “vuodet kuluvat, mun viha kasvaa” (s. 30). Viha toistuu eri muodoissa läpi kokoelman. Se muodostuu eräänlaiseksi nostavaksi voimaksi tai polttoaineeksi, jonka avulla oman tilanteen yläpuolelle voi nousta ja ponnistaa eteenpäin. Toisaalta viha myös lamaannuttaa, jättää pysyviä vaurioita, mikä käy myös ilmi runoista. Viha voi johtaa väkivaltaan ja vie pahimmillaan vankilaan.

Viha muodostuu polttoaineeksi, jonka avulla oman tilanteen yläpuolelle voi nousta.

Yhteistä runoille on myös niiden tarinallisuus. Harvempi runoista on puhtaan fragmentaarisia ja tunnelmoivia. Aistihavaintojen sijaan kyse on ennen kaikkea kokemuksista, arkielämästä johdetusta materiaalista. Se ei tarkoita, etteikö runoista löytyisi myös toisia tasoja, mutta fyysinen maailma on usein keskiössä. Ympäristöinä on lastenklinikkaa ja suljettua osastoa. Maisemien kuvailua ei juurikaan ole; vankilan pihoja tai omaa huonetta ei leimaa mitkään tietyt symboliset piirteet. Ne vain vilahtavat taustalla, itsessään tarpeeksi vahvoina sanoina ilman lisättyjen määreiden tarvetta.

Vaikka kokoelman runoista saattaa puuttua teknistä taitavuutta tai pitkän muokkausprosessin tuomaa selkeyttä, löytyy niistä sanomaa sitäkin enemmän. On mielenkiintoista lukea tekstiä, jossa ilmaisu ei ole turhan hiottua tai kielikuviin käärittyä. Olemisen tuska ei näyttäydy teoksessa pelkkänä teiniangstina, ja samalla runoista välittyy tunteita, jotka eivät häviä ihmiseltä edes aikuistumisen myötä. Voidaan puhua jossitellen tuo hyviin esiin runouden monimuotoisuuden; se elää loputtoman erilaisissa muodoissa ja voi puhua mistä vain. Tuntuu myös lohdulliselta huomata, että runous voi yhä nykypäivänä toimia vapauttavana keinona käsitellä ympäröivää todellisuutta ja sen tuottamia haasteita.