Hullu vapaana

Millaista on olla hullu? Psykoottinen? Pelätä lentävänsä ulos ikkunasta ja tuhoutuvansa? Kuulla ääniä ja taistella niitä vastaan?

Beate Grimsrudin romaanin Hullu vapaana päähenkilö Eli tietää. Hän on 39-vuotias ja hänessä on asunut ”toisia” lapsesta saakka. Eli on kuitenkin myös taiteilija ja Grimsrudin alter ego. Hän on kirjailija ja elokuvaohjaaja, ja hänen teoksensa ovat samoja, kuin Grimsrudin palkitut teokset.

Tässä mielessä Eli – tai Grimsrud – on poikkeuksellisen etuoikeutettu mielenterveyspotilas. Hänellä on kyky jakaa kokemuksensa toisten kanssa ja mahdollisuus saada viestinsä kuuluviin.

Elillä on kuitenkin myös paha lukihäiriö ja hän näkee erittäin huonosti. Lapsena tiedettiin vain, että Elin mieli ailahtelee, että hän on hankala ja että hän ei pärjää koulussa. Ensimmäinen ”toinen” ääni ilmestyi, kun Eli oli kuusivuotias, ikään kuin leikkikaveriksi. Murrosiässä tulivat alkoholi ja huumeet – äänten rauhoittajaksi ja niiden laukaisijaksi. Ja sen jälkeen kahdenkymmenen vuoden kierto psykiatristen laitosten ja avohoidon välillä.

Grimsrudin teoksessa hulluus rakentuu tarinaksi: sillä on sanoma ja merkitys. Diagnoosit eivät auta sairastavaa, mutta mahdollisuudet elää sairauden kanssa kylläkin. Myös Elin viimeiseksi aloittama terapia liikkuu tähän suuntaan, kohti mahdollisuuksia. Yhdessä uuden terapeutin, Jonatanin, kanssa Eli yrittää löytää sopusoinnun äänten kanssa, keskittyä nykyhetkeen ja tulevaan menneen kertaamisen sijaan.

Silti tarinaan tipahtelee alusta alkaen mahdollisia selityksiä hulluudelle: lapsuudessa on jotakin vähän hassusti, isä kärsii maanisten ja depressiivisten kausien vuorotteluista, ja varsinkin sukupuolen käsite ahdistaa Eliä, joka ei tiedä haluaako hän olla tyttö vai poika. Lisäksi huumeet vievät psyyken rajoille ja menetykset elämässä tönäisevät Elin mielen yli äyräidensä.

Hulluus on monien asioiden summa, mutta pohjimmiltaan se on romaanissa herkkyyttä elämälle ja olemassaololle: ”Minä tiedän, että tästä mitä sanotaan todellisuudeksi on salaisia ulospääsyteitä.” (14.) Elille hulluus ja kirjailijuus ovat erottamattomissa toisistaan.

Osastolla ja sen ulkopuolella

Ajan kuvana Hullu vapaana tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman ruotsalaiseen terveydenhuoltoon. Hyvinvointivaltiolla on varaa hankkia näkövammaiselle tietokone informaatioteknologian varhaisvaiheessa. Sen avulla Elistä tulee kirjailija. Ystävät auttavat kääntämään Elin tekstejä norjasta ruotsiksi ja hänestä tulee arvostettu ja itsensä elättävä taiteilija jo nuorena.

Teknologiaan luotetaan kuitenkin myös liiaksi. Toistuvana tragediana Eli saa liikaa lääkkeitä. Lääkärit eivät kuuntele, kun hän yrittää selittää, että lääkitys on liian vahva. Pahimmillaan yliannostus käy pienenä vahinkona, kun Eli hakeutuu sairaalaan ja hänet joudutaan rauhoittamaan. ”[—Y]lin johtaja tuskin tietää, kuinka kauan kestää toipua tällaisesta sokkilääkityksestä. Ensin hellittää fyysinen jumi. Sitten psyykkinen. Ja sitten on aloitettava kaikki alusta.” (313.)

Romaanin yhteiskuntakritiikki kohdistuu medikalisoituneeseen hoitoon. Lääkkeitä tarvitaan, mutta yksikin ajattelematon annostus tuhoaa kuukausien kuntoutumistyön. Tekstin lomassa kulkevat potilaskertomukset paljastavat hoitavien viranomaisten välinpitämättömyyden psykoottisen kokemusmaailmasta ja käytöksen merkityksistä. Psykoottinen Eli koetaan uhkaksi ja hänen käytöksensä kuvataan käsittämättömäksi niskuroinniksi. Harva haluaisi lukea omaa sairaskertomustaan. Hullu vapaana onkin myös vastateksti lääkäreiden kirjoittamalle Elille.

Romaanin yhteiskuntakritiikki kohdistuu medikalisoituneeseen hoitoon.

Elin pelastuksena on kautta tarinan tiivis ystäväverkosto sekä avohoitosysteemi, joka alkaa vähitellen toimia. Tukholmassa aloitetaan omahoitajiin ja -lääkäreihin perustuva pilottikokeilu, jossa Eli saa jatkuvasti tukea hänet ja hänen sairautensa tuntevilta ihmisiltä. Hoitohenkilökunta ja läheiset toimivat yhdessä tiiminä hänen puolellaan.

”Se on ennenkuulumatonta.[—] En olisi mitenkään pärjännyt kotona ilman yhdyshenkilöiden apua. He tapaavat myös ystäviäni. Ystäviäni kohdellaan nyt aivan eri tavalla kuin aikaisemmin. Olen palaamassa elämään.” (262.)

Hullu vapaana puhuu painokkaasti inhimillisen mielenterveyshoidon puolesta. ”Hullulla” voi olla ystäviä, ammatti ja harrastuksia: tukiverkoston avulla hän voi elää ”vapaana” kuten muutkin. Eikä tämä koske ainoastaan Eliä itseään. Hän tunnistaa hulluihin lyödyn vierauden leiman myös toisissa ja on oppinut itsekin näkemään toiset ”hullut” uusin, eettisemmin silmin:

”Kaikkien näiden vuosien jälkeen olen kiitollinen siitä, että olen oppinut suhtautumaan poikkeaviin ihmisiin ennakkoluulottomammin ja avoimemmin. Jokaisesta löytyy sekaisuuden takaa terve puoli, kun vain kuuntelee.” (376.)

Grimsrudin romaani paljastaa, että ”hullu vapaana” ei ole uhka yhteiskunnalle, vaan mahdollisuus nähdä mielen sairaus sellaisena kuin se on: mielen sairautena. Teos ravistelee hulluudesta pois siihen liitettyjä myyttejä ja uskomuksia. Hädässä Eli alkaa kuulla ääniä, mutta siinä kaikki. Hän on myös loistava tarinankertoja, inspiroiva puhuja ja lahjakas elokuvaohjaaja.

”Haluan antaa [—] toivoa. Ihminen itse on tarinoiden lähde. Ammentakaa siitä” (34), hän toteaa ja pukee sanoiksi sen, mitä romaani myös parhaimmillaan tarjoaa: merkitystä, ovia ulos ja tulevaisuuteen.