”Kuva Jeesuksesta, joka ei olekaan aivan niin suloinen, alkaa vähä vähältä kirkastua”, lupaa takakansi Bengt Pohjasen Suloinen Jeesus -kirjassa (alk. 1996). Sellaisen lupauksen varassa ei-kristillinenkin lukija jaksaa tarpoa tuon tuttua tutumman marttyyrin tarinaa. Kirja ei aivan täytä takakannen lupauksia, mutta se lienee kustantajan, ei kirjailijan, vika.

Bengt Pohjanen on ruotsalainen pappi ja kirjailija, suomensukuinen Tornionjokilaaksosta. Aiemmin hän on kirjoittanut mm. useita romaaneja, joista tunnetuimmat kertovat Pohjois-Ruotsin korpelalaisista, kristillis-kommunistisesta uskonlahkosta, ja heidän eroottis-spirituaalisista ruumiin- ja hengenharjoituksistaan. Romaanien pohjalta Ilpo Tuomarila on kirjoittanut hurjan, groteskin näytelmän Jerusalemin tanssi, josta kohuttiin 1990-luvun alussa. Pohjanen on myös ihastuttanut ja vihastuttanut raikkailla meänkielisillä evankeliumikäännöksillään.

Pääosin Suloinen Jeesus on nykysuomenkielistä referaattia evankeliumeista. Se, joka odottaa kirjalta meänkielistä rehevyyttä, joutuu pettymään. Muuta mielenkiintoista teoksessa toki on. Pohjanen taustoittaa Jeesuksen tarinaa syvällisellä historiallisella tietämyksellään. Erityisen kiinnostavaa on Pohjasen synkronistinen historian tulkinta – hän havainnollistaa muinaisia
tapahtumia rinnastuksilla modernin ajan politiikkaan ja massamediaan.

Parasta kirjassa on alkupuoli, aatteellinen värinä ja tärinä tuntuu jo otsikoissa. ”Vallankumouksen lihamylly” -jakso luo yhteyksiä messiaskultin ja natsismin sekä stalinismin välille. Se kertoo verisistä vuosisadoista ennen Jeesuksen syntymää ja fariseusten ilmaantumisesta politiikan näyttämölle. ”Rauhaanpakottamisjoukot” kertoo Rooman, EU:n kaukaisen edeltäjän, valloitussodasta ja joukkomurhista Palestiinassa sekä Pax Romanan luomisesta ”vapautettujen” maiden ylle.

Legendat arkipäiväistetään hauskasti. ”Kätilö epäilee, lapsi kertoo” -jaksossa lapsenpäästäjä Milka on kiinnostunut tutkimaan Neitsyt Marian immenkalvoa, mutta joutuu itse ikävän ihmeen kohteeksi: vaginaan työnnetty käsi surkastuu kyynärtaivetta myöten. Omassa virtuaalitodellisuudessaan arkkienkelit Gabriel ja Fanuel seuraavat historian kulkua ja käyvät
keskenään teologista dialogia. Heistä Pohjanen tekee melko koomisia kommentaattoreita, jotka useimmiten jaarittelevat tyhjänpäiväisyyksiä kuin poliittiset toimittajat presidentinlinnan kutsuilla, ja useimmiten ovat myös yhtä vieraantuneet siitä, mitä tapahtuu todella.

Jeesus ei Pohjasen tarinassa ole mikään ilmiselvä Jumalan poika ainakaan omasta mielestään. Hän on ”ihmisen poika” eli ihminen mutta myös Jumalan lähettiläs. Muita samaan rooliin tarttuneita oli ennen Jeesusta, ja niitä on ilmaantunut uusia ja uusia hänen kuolemansa jälkeen aina nykypäiviin saakka. Antiikin Palestiinasta Pohjanen mainitsee mm. Theudaan, joka väitti
Mooseksen tavoin kykenevänsä kulkemaan kuivin jaloin yli Jordanvirran. Testi jäi tekemättä, sillä Theudas monien kaltaistensa lailla joutui roomalaisten teloittamaksi.

”Suloinen Jeesus” esiintyy vain rukoushuoneiden seinävaatteissa, Pohjanen esittää. Oikea Jeesus liikkui rosvojen parissa. sillä ”eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat”. Senhän me jo tiesimme. Oikea Jeesus seurusteli terroristien kanssa ja ”tilasi itselleen kuolemantuomion
hyökkäämällä pyhää kaupunkia ja temppeliä vastaan”. Siinä on jotain uutta. Tuo radikaali näkökulma Jeesuksen monimieliseen persoonallisuuteen putkahtaa yllättäen vasta lopussa, mutta sille olisi voinut rakentaa koko kirjan. Nyt Pohjasen kirja pitäytyy melko lailla perinteisessä
Jeesus-kuvassa. Mutta ei se silti ole lasten pyhäkoulukamaa.

Jaa artikkeli: