Väylänvarren trilogia: 1. Mettäperän pyhät, Meänmaan manalaiset. 2. Kiveliön röykyttäjät, korpien kolkuttajat ja 3. Jerusalemmin tansit, Kaanan häät.

Tornionlaakson Väylänvarren historian värikkäimmistä vaiheista kertoo kansan omalla murteella, meän kielellä, sen tämän hetken tunnetuin taitaja Bengt Pohjanen kolmiosaisessa, mutta itse asiassa yhden normaalikirjan laajuisessa teoksessaan tavalla, jota voi vilpittömästi kehua kielellisesti rehevän loisteliaaksi. Teksti on laulunsekaista huvinäytelmää, koomista oopperaa, josta ei traagisia ja makaabereja aineksiakaan puutu. Paikallisen puhetavan siivittämään kirjallisuuden nykymuotiin Pohjasen teos sijoittuu ylivoimaisena voittajana.

Bengt Pohjaselta ei puutu korkeakirjallisia esikuvia. Ensi lehdillä hän lainaa motoksi omaa ensimmäistä meänkielistä näytelmäänsä: ”Goethe puhu krouia murretta. Dante kirjotti Divina Commedian omala kielelä. Ko siltä kysythiin miksi, se vastasi, ette hään halusi kunnioittaa syntymäkotipaikkaa. Jos se oon maholista.”

Ja näyttäähän se olevan, vieläkin. Kansankielen harrastus on hyvä harrastus. Siitä voi jopa tehdä elinkeinon, kuten Pohjanen on itse osoittanut. Kaikkiaan Pohjasella on valmiina 60-vuotiaana runsaat kaksikymmentä kirjaa, joukossa myös suomen- ja ruotsinkielisiä. Vast´ikään Suomen puolella Pellossa oli Salakuljetusoopperan ensi-ilta. Pohjanen on itse suosittu esiintyjä, myös radiossa. Väylänvarren trilogiakin on saatavissa äänikirjoina hänen itsensä lukemana. Niissäkin kieli elää, vaikka kokemus kuultuna jää paikoin yksitoikkoisemmaksi kuin silmin luettuna.

Salakuljetuksesta, Titanikin uppoamisesta ja Korpelan hurmosliikkeestä ovat monet muutkin kirjoittaneet. Vasta Pohjasen meän kieliset versiot sytyttävät nuo paikalliseen historiaan liittyvät tapahtumat uuteen hehkuun. Vaikka henkilökuvat jäävätkin usein pinnallisiksi ja muistuttavat enemmänkin musikaalien tyyppejä, tarina sinänsä etenee ja elää, koska kieli elää.

Joukkotappelussakin juuri kielet iskevät yhteen: ”…. ja niin siinä tapelthiin suomeksi ja ruottiksi ja lapinkielelä ja meänkielelä ja vielä Alju-Mannen omala sopatuksela. Pöksy-Eevertti oli komunistipuoluheen johtajalta oppinu muutaman venäjänkielen sananki, ette ´nut vot, dobra huja!´´

Kuvausta katkovat laulut, eritoten ensimmäisessä osassa, toisessa niitä on vähemmän ja kolmannen osan Kaanan häissä ne jälleen nousevat omaan tärkeyteensä. Ne ovat Väylänvarren lauluja. Hasse Alatalon kokoelmasta on osa, osa on kansanlauluja, suomalaisiakin, osa tekijän sepittämiä. Niistäkin tekijä toteaa: ”Laulut eivät ole puhasta kieltä. Mutta niin niitä oon laulettu. Mie en ole menny muuthaan.”

Kielen puhtaus on pahaenteisesti Pohjaselle tärkeää. Hän arvostelee henkilöittensä kautta väärin meänkieltä puhuvia, joilla saattaa olla yrityksensä takana itsekkäitä pyyteitä. Ensi osassa Pohjanen lupaa, että kun trilogia on valmis, ”mie laitan viimisen kirjan loppuun sanalistan, joka selittää semmosia sanoja, jokka ei ole kaikile tuttuja.” Lupaustaan hän ei kuitenkaan ole pitänyt. Osa sanoista jää arvailtaviksi, niin minullekin, vaikka meän kieli ei kaukana omasta rovaniemen murtheesta olekaan – sen verran kaukana kuitenkin, ettenpä uskoisi Pohjasen kovin äkkiä sitä oppivankaan.

”Meänkieli tarttuu korvaan niin tiukasti, että muutaman sivun jälkeen luulee jo sitä itsekin taitavansa”, kirjoittaa kriitikko Marja-Riitta Vainikkala-Kejonen takakanteen lainatussa otteessa. Siinä onkin ilmaistu eräs hyvin olennainen yksityiskohta: luulla osaavansa. Korvaan käy ja mieltä mustaa, kun kuulee innokkaan urbaanin kielenharrastajan koketeeraavan meän tai muun pohjoisen kielen tai vaikkapa savon ja turkulaisten murteilla. Sellainen pilanteko on toisten ihmisten tärkeimmän identiteettitunnuksen rienaamista, miltei jumalanpilkkaa. Paikallinen puhetapa on paikallisia ihmisiä varten olemassa. Sitä on ilo ja hyöty seurata, kun taitaja sitä esittää, kuten Bengt Pohjanen omaansa. Vasta pitkänpitkä, elämänmittainen harrastaminen voi saattaa lähelle kielen syvintä olemusta. Murteitten pinnallinen omiminen on muotivirtausta, sellaista, josta Korpela sanoo ”maailman hullutukset ovat Perkelheestä!”.

Tätä Pohjasen trilogiaa ei käy tulkkaaminen muille kielille. Vaikka se tulkkaaminen onkin ollut Tornionlaaksossa niin tavallista; ”tulkit joskus puhuva omiansa ja saarnamies omiansa”, Pohjanen kirjoittaa. ”Se oon pääasia, ette jolu kuuluu ja saarna kaikuu.” Niin on. Meän kielen mestariteosta on kuultava ja luettava semmoisena kuin se on. Jos joskus taivaassa ollaan, sielläkin ”piskuinen lauma pittää isoja seuroja ikusessa Mettäperän kesässä, jossa ei ennää tulkkia tarvita ko kaikin puhuit meänkieltä, neekerit ja intiaanikki…”

”Puhas kieli” toimii ja on ihanaa kuulla. Historian faktat ovat tässä kielelle alistetut, totuutta saa hakea jostain muualtakin, jos sitä etsii. Väylänvarressakaan kaikki eivät puhu samalla nuotilla, sen olen kuullut. Ylimpänä tänään on arvossaan tämä Bengtin kieli: jolu kuuluu ja saarna kaikuu!