Tuskan pääkaupungit

Eteeni aukeaa kahden ranskalaisen surrealistiklassikon suomennosvalikoima. Olen ymmälläni. Blaise Cendrarsin pitkä reportaasiruno kantaa nimeä Transsiperialaista proosaa, Paul Eluardin utopistis-romanttinen pitkä runo – vai pitäisikö tässäkin puhua runoelmasta – nimeä Köyhien linna.

Kirjassa ei mainita selvästi kuka on kääntänyt Cendrarsin ja Eluardin valikoiman jaksot. Vaistoni kuitenkin kertoo, että J. K. Ihalainen vastaa Cendrarsin Transsiperialaisesta proosasta ja Olivia Bernier Eluardin Köyhien linnasta. Näitä kahta osastoa edeltää vielä kaksi suomennettua esseetä ja yksi suomalainenkin esseejohdatus näihin kahteen modernistiklassikkoon. Vasta näiden jälkeen runot lähtevät liikkeelle, omalla vapaalla rytmillään ja painollaan.

Pyörillä liikkuva silmä

Cendrarsin pitkää junamatkaa halki maapallon pituus- ja leveysasteiden, unien ja todellisuuden kiskoilla, hallitsee bunuelmainen visuaalisuus. Runon kamera liikkuu nopeasti, vaihtaa aikaa, paikkaa, tilaa ja ulottuvuutta ja runoilijan näkyjä ajassa eteen- ja taaksepäin – niin kuin kiskot junan pyöriä kuljettavatkin.

Cendrars matkaa yksinäisyytensä kiskoilla, jopa Patagoniaan. Hänellä on kuvitteellisena ja samalla todellisena seuralaisenaan, viaton rakastajatar Ranskasta, Montmarte toistuu dialogina läpi koko pitkän kronikkarunon kuin mantra: ”Tule Tyynen meren unohdetuille saarille!”

Blaise Cendrars (1887-1961) oli esimodernisti Apollinairen tapaan, muukalainen kaikkialla, tuntematon ja nimetön vieraiden vaunujen osastoilla ja asemilla. Hänen näkynsä ovat visionaarisia. Aikana ennen multimediatekniikkaa, hän kirjoittaa: ”Jos haluat niin voimme lentää / yli tuhansien järvien maan / Jossa yöt ovat mittaamattoman pitkiä / Sinun
esihistoriallinen esi-isäsi/ kavahtaa minun moottoriani.”

Transsiperialaista proosaa on kirjoitettu vuonna 1913. Niin Cendrars kuin Eluardkin koki myrskyisen Euroopan vuosisadan synkimmät ajanjaksot maailmansotineen. Siitä kasvoi heidän runoutensa tulinen vimma, myrsky tiimalasissa ja toivo tyvenestä. Heistä kumpikin toivoi tai ainakin omissa utopioissaan kuvitteli eteensä maailman solidariteetin, kaikkien kansojen veljeyden ja suvaitsevaisuuden ja rauhan liiton. Paul Eluard (1895-1952) kirjoitti Köyhien linnan vuonna 1948. Hänkin eli murrosten, ”maanmurtumien” keskiössä.

Tuskan pääkaupungit on rohkea kulttuuripoliittinen teko aikana, jolloin taas terrorismin musta ruusu riehuu valloillaan ja kaikki alkavat joutua tuon synkän mustan kukan varjoon syyttömyydestä huolimatta. Elämme samanlaista vainoharhan aikaa. Tuskan pääkaupungit on tulisen järjen modernistien jälkihyökkäys kovenevaa maailmanaikaa vastaan! Se on myös valon ja varjon, heikkouden ja voiman, häviön ja voiton, epätoivon ja taistelun, nälän ja toivon panoraamanimi.

Kahta erilaista kirjoittajaa yhdistää ykseys kaikkeuteen, ihmisyyteen, hetkeen, joka on tässä ja nyt! Heitä yhdistää myös vimmainen kuume tavoittaa surrealismin silmin uusi maailma tai tuntematon ja koskematon manner. Kuten Cendrars kirjoittaa julman kronikan läpi fantasiansa: ”Alkukantainen tuli lämmittää meidän rakkauttamme.”

Ihanteiden suuret kirjaimet

Eluard kirjoittaa Köyhien linnan alussa aikalaistensa kuvan yksityisyytensä kautta viestitettynä puheena: ”Pitkä rakastavaisten ketju / vapautui vankilasta jossa oleminen laitostuu.” Köyhien linna on sävyltään satiirinen, jopa propagandistinen. Se on Eluardin ajankuva, hänen sulautumisensa köyhiin ja hylättyihin ja orpoihin. Samaan aikaan runon välitse kaikuvat kyynisen ajan raippojen sivallukset ja näkyy maanmurtuma luokkakuilun keskellä.

Eluard kääntää peilin pois narsismin kukasta, suuntaa sen heijastuksen valon horisonttiin, ihmisyyden soihtuun: ”Ei ole sellaisia peilejä jotka kestäisivät / Ukkosen ja tulipalon / Sytyttävän esipuheen / Sille suudelmalle joka sanoo minä rakastan sinua.”

Eluardin kieli on hienosyistä, avautuvaa runoutta. Rakkaus ja Vapaus ovat surrealistien suuria kirjaimia ja teemoja – ja täydellisesti ajan kahleista vapautettu ihminen! Rakkaus on Eluardille kuin Nainen, joka puhkeaa Kevääksi, ja Mies, joka muuttuu Lihaksi. Se on jopa universaalista: ”Kevyemmin kuin taivas nostaa linnun vastatuuleen / Juuri tänään on ilo syntynyt maailmaan ja minä yhdistän / Merenaallon kaaren hymyn siipeen.”

Bernier ja Ihalainen ovat saaneet sanat soimaan suomen kielellä, taivuttaneet jyrkkien konsonanttien kirjaimet. Tuskan pääkaupungit on aarre niin monen kääntämistään vielä odottavan modernistin joukossa. Odotan jatkoa. Kuin auki jäävä Bunuelin silmä!