Hyvitys

Voi tuntua raflaavalta rinnastaa natsien keskitysleirit ja nyky-Ranskan ongelmalähiöt, kansallissosialistien hyytävät rotuopit ja islamistien uskonkiihko. Mutta Algerian tunnetuimpiin kuuluvaa nykykirjailijaa Boualem Sansalia (s. 1949) lukiessa tuntuu, että ainakin viholliskuvien rakentelussa on jotain samaa.

Suur-Pariisin metrolinjojen ulottumattomiin jääneiden lähiöiden hissit ovat lakanneet toimimasta ajat sitten. Asuintornien edustalla hengailevien nuorten tie vie ”kyttikseltä käräjille ja yhdyskuntapalveluun”. Kun tunnelmat käyvät kuumiksi, mellakkapoliisi kurvaavat kysymään papereita. Ovatko ensimmäisen kategorian ongelmalähiöt tasavaltaista Ranskaa – vai kolmatta maailmaa?

Lähiöleireillä on Kaponsa, omiaan kurissa pitävät luottovangit. Narkomaanien ja jengien pelossa monet pistävät toivonsa imaamiin, emiiriin ja paksuniskaisiin moraalipoliiseihin. Suojelurahan sijaan maksetaan jihad-veroa. Nuoria värvätään koulutusleireille ja pan-islamistiseen taistoon kaukaisille vuorille.

”Me vihasimme uskonnottomia, kafireja, kuten moskeijassa sanottiin (…) imaami avasi kafir-arkun ja esitteli juhlallisella, päättäväisellä äänellä jokaisen erikseen: tämä tässä on kapinen juutalainen, lihoudi, pahin kaikista; tämä puolestaan kristitty eli masihi, tekopyhä; tässä on kommunisti eli šuyủi, Allahin parjaama hirviö; tässä taas maallistunut muslimi, länsimaistunut arabi ja vapautunut nainen, kaikki törkeitä koiria ja narttuja, jotka ansaitsevat kuolla erittäin raa’alla tavalla; nämä ovat homoja, narkkareita ja älykköjä, jotka on murskattava keinolla millä hyvänsä.”

Sansal vertaa radikaalien partasuiden tapaa luokitella vihollisiaan natsien Untermensch-oppiin. ”Ali-ihmisten” listakin on pysynyt pitkälti samana.

Maanpakolainen omassa maassaan

Teollisuusministeriön korkea virkamies Sansal heittäytyi kirjailijaksi viisikymppisenä, 1990-luvun sisällissodan järisyttäessä Algeriaa. Hänestä on tullut tavallaan maanpakolainen omassa maassaan: teoksiaan on palkittu Ranskassa ja Saksassa, Hyvitys on ehtinyt Yhdysvaltain ja Britannian markkinoille asti. Algeriassa Sansalin ”kansalaisraivon purkaukset” ovat julkaisukiellossa.

Hyvillä kirjailijoilla on taipumus kerjätä verta nenästään. Sansal oli toukokuussa 2012 Jerusalemin kansainvälisen kirjailijafestivaalin kunniavieraana. Astuminen ”vihollismaan” kamaralle johti uusiin uhkauksiin. Israelin media otti kaiken irti arabimaailman Sansal-ajojahdista.

Nyt Sansal ja hänen ystävänsä David Grossman (s. 1954) kampanjoivat Lähi-idän rauhanaloitteensa puolesta. Se nojaa kahden valtion ratkaisuun ja elinkelpoiseen palestiinalaisvaltioon. Nobelin palkinnon kestoehdokas, vasemmistointellektuelli ja maansa sotapolitiikan arvostelija Grossman on ainakin tarpeeksi järeä rauhankumppani Sansalille.

Surullinen ja uskomaton perhetarina

Hyvitys on Schillerien mustanpuhuva sukuselvitys.

Algerialais-saksalaisen pariskunnan pojat Rachel ja Malrich ovat Ranskassa koulutusta ja parempaa tulevaisuutta etsimässä. Isoveli Rachelista on kuoriutunut mallisiirtolainen omakotitaloineen, luottokortteineen ja edustusrouvineen. Puolitoista vuosikymmentä nuorempi koulupudokas Malrich kulkee kulmilla moniongelmaisten huppariveikkojen kanssa.

Veljekset ovat tottuneet katsomaan isäänsä ylöspäin. Hans Schiller, saksalainen insinööri ja Algerian itsenäissyysodan veteraani, elelee kabylialaisen syrjäkylänsä rauhassa. Hänestä on tullut kunnioitettu šeikki Hassan. Poikiin on pitänyt yhteyttä äiti Aiša. Kommunikaatio on sujunut berberin, lähiöarabian ja köyhän miehen saksan sekoituksella.

Algeriaa 1990-luvulla riivannut sisällissota vaati yli 100 000 ihmisen hengen. Aseellinen islamilainen ryhmä GIA tuli tunnetuksi kokonaisten kyläkuntien kurkkujen katkomisesta ja ulkomaalaisten pelottelemisesta pois maasta. Korruptoituneen hallituksen turvallisuusjoukot eivät jääneet ihmisoikeusrikkomuksissa kovinkaan paljon jälkeen.

Kavala maailma tunkee myös vuosisatoja lähteensä ja aasien varassa pysyttäytyneen Ain Debin kylän pysähtyneisyyteen. Rachelin ja Malrichin vanhemmat kuolevat GIA:n summittaisissa teloituksissa.

Siitä ongelmat vasta alkavat, eikä aika todellakaan paranna haavoja. Rachel ryhtyy selvittämään isänsä tarinaa. Kahden vuoden pesänselvitys vie häntä ympäri Eurooppaa ja Lähi-itää. Sen lopuksi mallisiirtolainen putoaa lujaa: vaimo Ophélie on vaihtanut mannerta, hyväpalkkainen työpaikka on muisto vain. Rachel itse riutuu kuin narkomaani tai HIV-potilas. Hän on ajellut hiuksensa ja kulkee juutalaisten keskitysleirivankien käyttämissä raidallisissa pyjamoissa.

Rachel lukee lukemistaan, muun muassa Hyvityksen keskeistä intertekstiä, italialaisen Primo Levin (1919-1987) leirikirjallisuuden klassikkoa Tällainenko on ihminen (1947, suom. Tapio Hiisivaara, Gummerus 1962).

Kyllä, perhelegendoissa myyttisiin mittoihin kohonnut, uudelle kotimaalleen omistautunut Hans Schiller oli nuorena kemiantekniikan insinöörinä valmistamassa Zyklon B -kaasua natsien tuhoamisleireille.

SS-upseerin sotilaspassista löytyy sellaisia paljon puhuvia paikannimiä kuin Dachau, Mauthausen, Auschwitz, Buchenwald ja Lublin-Majdanek.

Päiväkirjaromaanin alussa Rachel on juuri päättänyt päivänsä – autotallissa, pakokaasuihin, koska on halunnut hyvittää isänsä synnit.

Antisemitistinen imperialisminvastaisuus

Sodan jälkeen Yhdysvallat ja Neuvostoliitto värväsivät kilpaa saksalaisia rakettiteknikkoja ja ydinfyysikkoja. Auschwitzin ”kuoleman enkeli” Josef Mengele päätyi viettämään lokoisia eläkepäiviä Etelä-Amerikkaan.

Osa kolmannen valtakunnan upseereista pelastautui Turkkiin, Syyriaan ja Egyptiin. Romaanihenkilö Hans Schiller pääsee nauttimaan arabisosialisti ja -nationalisti Gamal Abdel Nasserin vieraanvaraisuudesta, sitten egyptiläistiedustelun agenttina Algerian Kansallisen vapautusrintaman (FLN) kouluttajaksi. SS-upseeri siis palaa juurilleen: taistelemaan ranskalaisia vastaan.

Jo tämä tekee Sansalin kirjasta räjähdysherkän. Antisemitismi oli osa siirtomaavaltaa vastaan kamppailleiden eversti- ja upseerijunttien itseymmärrystä. Se siirtyi surutta koulukirjoihin ja arkikieleen. Adolf Hitlerin miljoonista juutalaisuhreista ei puhuttu.

Sansal haluaa seistä Camus̉’n lailla puolueettomien humanistien joukossa.

Romaanin Rachelkin toistelee iskulauseita ”FLN-Jugendissa”, vapautusrintaman nuorisosiivessä. Tästä tullaankin Hyvityksen toiseen intertekstiin, Albert Camus̉’n (1913-1960) tuotantoon ja ajatteluun.

Ranska kävi vuosina 1954-1962 veristä, arviolta puoli miljoonaa kuolonuhria vaatinutta siirtomaasotaa FLN:ää vastaan. Marxilaisen eksistentialismin lipunkantajat Simone de Beauvoir ja Jean-Paul Sartre olivat ”anti-imperialistien” puolella. Ranskanalgerialainen Pied-noir eli mustajalka Camus varoi ottamasta jyrkkää kantaa entisen kotimaansa sotaan. Hän puhui välimerellisestä suvaitsevaisuudesta ja kahden kansan rinnakkaiselosta.

Sansal haluaa seistä Camus̉’n lailla puolueettomien humanistien joukossa. FLN:n voittoa seurasi kaaos ja mielivalta, lopulta sosialistinen diktatuuri.

Setä Tuomo ja globalisaation tuulentuvat

On myös postkolonialistisia kriitikkoja, joille Sansal edustaa Setä Tuomon tupa –tyylistä kirjallisuutta. Hän on hyvä arabi, joka pureutuu arabien värjöttelyyn kahden pyramidin, korruptoituneen valtiokoneiston ja islamistien välissä. Eurooppalainen lukija selviää ilman liikoja tunnontuskia.

Ainakin Hyvitykseen kritiikki istuu huonosti. Rachelin kautta tarkastellaan globalisaatiotsunamin pyyhkimää, euroyhdenmukaistettua mannertamme. Hirvittävä historia on pyyhkäisty piiloon. Vauraus revitään nyt ja aina jonkun selkänahasta: paperittomien siirtolaisten, kolmannen maailman asukkien.

Entisessä elämässään Rachel, suuryrityksen Euroopan ja Afrikan markkinoiden myyntijohtaja, ehti osallistua Niilin suiston taloudelliseen haltuunottoon. Amerikkalaisdollareilla on asevarusteltu maa kiireestä kantapäähän ja velkaannutettu se maailman tappiin.

Paitsi leirin ja lähiön, Sansal rinnastaa Auschwitzin ja nyky-kapitalismin liikkeenjohto-opit. Keskitysleirin komendanttia ja nykyistä Homo economicusta yhdistää huoli logistiikasta, riskienhallinnasta, tulosvastuullisuudesta, kysynnän ja tarjonnan epätasapainosta sekä työvoiman epäpätevyydestä ja poissaoloista.

Yksilön vastuu ja kollektiivinen amnesia

Sansalin maailmassa ei ole pöyhkeitä rikkaita ja solidaarisia köyhiä vaan loputtomiin identiteetiltään häilyviä, erilaisia peitetarinoita kehittäviä ”puoliverisiä”.

Ranskalais-saksalais-algerialainen Rachel on päässyt asemaansa syntyperänsä kieltämällä. Hänen venäläistaustainen anoppinsa vertautuu Tintti-sarjakuvien oopperadiiva Bianca Castafioreen. Ollakseen ranskalaisempi kuin ranskalaiset itse anoppi liittyy äärioikeistolaisen Front Nationalin tukijoukkoihin. Rachelin vaimo Ophélie tuntuu jämähtäneen Barbie-leikkeihinsä ja keskiluokkaiseen kodinkonekilpavarusteluun.

Kun mies alkaa psyykkisesti oirehtia, samastua isänsä uhreihin ja raahata kotiin pakkomielteisellä vimmalla kirjoja kuolemanteollisuudesta ja sotarikosoikeudenkäynneistä, Ophélie ihmettelee juutalaisista vouhkaamista.

”- Eihän me niitä juutalaisia tapettu. Se on mennyttä. Miksi se kiinnostaa sinua niin paljon?”

Siinä on kirjan avainkysymys: kuinka paljon poikien tulee kantaa vastuuta isiensä teoista, ties monenteen polveen? Rachel kiertää Eurooppaa isänsä jalanjäljissä, kulkee Damaskoksen tietä ja Via Dolorosaa, joka vääjäämättä luhistaa hänen mielenterveytensä. Hän kokee eläneensä kahdessa vuodessa koko kauhujen ja häpeän täyteisen 1900-luvun.

”On pahempi saada tietää olevansa kiduttajan poika kuin olla itse kiduttaja. Murhaaja löytää perusteluja teoilleen, hän voi suojautua tietyn diskurssin sisään, kieltää rikoksensa tai rehennellä sillä ja kohdata hirsipuun ylpeänä, hän voi piiloutua saamiensa käskyjen taakse, hän voi pelastautua, muuttaa henkilöllisyyttään, kehitellä uusia oikeutuksia ja parantaa tapansa. Hänellä on rajattomat mahdollisuudet. Mutta mitä voi tehdä poika – paitsi laskeskella isänsä rikoksia ja raahata palloa jalassaan läpi elämänsä?”

Yhtä lailla kysymyksen voi esittää toisinpäin: miksi Rachelin täytyy yksin hajota taakkansa alle? Kun kaiken sallinut maailma jatkaa niin kuin ennenkin.

Hyvitys tekee selkoa Auschwitzin vankityövoimalla pyörineistä teollisuuslaitoksista, rautateistä, liukuhihnoista, polttouuneista ja kaasukammioista. 1 300 000 uhria myöhemmin on turha väittää kaikkien vain totelleen käskyjä.

Kolmannen valtakunnan alamaisilta on vaadittu jokapäiväisen pahuuden sietokykyä, siihen mukaan menemistä, vaikenemista ja kollektiivista amnesiaa.

Lähiö järjestyksen kourissa

Vain 220-sivuisesta Hyvityksestä on moneksi. Kabylian takamaiden brutaalia kauneutta ja armotonta valoa maalatessaan se tuo mieleen Camus̉’n postuumina julkaistun muistelmateoksen Ensimmäinen ihminen (1994, suom. Sirkka Suomi, Otava 1995). Myös Rachelin päiväkirjojen sielunrippi ja epäuskon tunnustus on mitä camuslaisinta tekstiä.

Tervettä maalaisjärkeä kirjassa edustaa ääriurbaani pikkuveli Malrich. Hän saa Rachelin itsemurhan jälkeen tämän päiväkirjat käsiinsä – ja valitsee toisen tien, toiminnan.

Lohduttoman lyyrisessä kirjassa on myös katu-uskottavaa svengiä.

Lähiössä tapahtuu: 16-vuotias, kampaamossa työskennellyt arabityttö katoaa. Hänen ”rikoksiinsa” kuuluvat värjätyt hiukset ja kafir-poikien tapailu. Epäilyt kohdistuvat nousevaan ”islamististaraan”, joka kutsuu itseään ”Puhdistajaksi”.

Pian lähiö on terroristihysterian kourissa. Kaikkialla on TV:n kuvausryhmiä ja mellakkapoliiseja. Islamisteja pidätetään, mutta tuomiopäivän lähiöön on aina tunkua.

Sansal kyseenalaistaa Ranskan ja länsimaiden moraalin: kaupunginvaltuutetut ja mediapoliitikot sopuilevat jihadisti-imaamien kanssa, maahanmuuttajien maltillinen enemmistö jää yksin. Liike-elämä tekee välimerellistä yhteistyötä muslimien lähtömaiden autoritaaristen hallintojen kanssa. Oman kansan kurittamista katsotaan läpi sormien.

Lohduttoman lyyrisessä kirjassa on myös katu-uskottavaa svengiä. Malrich virittelee kavereineen vasta-jihadia lähiön valtaapitävien kaatamiseksi. Nähtäväksi jää, onnistuuko lähiön ”arabikevät” väkivallattoman kansalaistottelemattomuuden hengessä.

Synkkä ja miehinen Schillerin veljesten tarina kieltämättä on. Siitä puuttuu vaikkapa ranskaniranilaisen Marjane Satrapin (s. 1969) sarjakuvaromaanien absurdi komiikka. Mutta voisiko Gazan pommitusten ja profeetta Muhammad -videon synnyttämien mellakoiden syksynä olla ajankohtaisempaa kirjaa?

Ärhäkän punavihreänä pamflettipajana aloittanut Into Kustannus on näyttänyt kyntensä kaunokirjallisuuden saralla niin kotimaisten uusien nimien (Saara Henriksson, Laura Gustafsson) kuin maailmankirjallisuuden (vaikkapa Ismail Kadare ja Lidia Tšukovskaja) osalta.