Dracula

Kauhukirjallisuuden juuret ovat 1800-luvun romaaneissa, joissa kansantarujen hirviöt siirtyivät maaseudulta kaupunkiin. Kauhuromaanien kaksi klassikkoa nousee esikuvallisuudessaan ylitse muiden: Robert Louis Stevensonin Tohtori Jekyll ja herra Hyde sekä Bram Stokerin Dracula. Näistä viktoriaanisen ajan tiukkamoraalisista teoksista alkoi kauhukirjallisuuden kehitys ja hirviöiden muutos ulkoisista uhista psykologisiksi ilmiöiksi.

Tohtori Jekyll ja herra Hyde ilmestyi vuonna 1886 (suom. 1911 nimellä Salaperäinen ovi) ja Dracula vuonna 1897 (suom. lyhentämättömänä 1977). Vaikka molempien teosten tarinat ovat lukijalle entuudestaan tuttuja lukuisista tv- ja elokuvaversioista, ne yllättävät moderniudessaan kuten niin moni muukin 1800-luvun teos. Vaikka lukija siis todennäköisesti tietääkin, mikä on tohtori Jekyllin suhde vastenmieliseen herra Hydeen ja mikä mahtaa olla se olento, joka tekee englantilaisneidoista unissakulkijoita, tarinoiden yksityiskohdissa riittää maisteltavaa.

Ehkä yllättävintä on tieteen ja erityisesti lääketieteen huomattava osuus kirjoissa. Teosten likeisyyttä kaupunkilaiseen elämään ja ajankohtansa keksintöihin vahvistaa se, että Stevenson ja Stoker seurasivat tarkasti aikansa ilmiöitä. Stevensonin kuvausta kahtia jakautuneesta persoonasta on pidetty sovitelmana psykiatrian varhaisesta tietämyksestä. Tohtori Jekyll olisi siten onnistunut erottamaan hermojärjestelmän ”korkeammat” ja ”matalammat” tasot toisistaan. Kontrollista vapautunut herra Hyde edustaisi pelkästään näitä alempia, eläimellisiä toimintoja.

Bram Stokerin tarkoitusperiä on puolestaan tulkittu yrityksenä todistaa jumalan olemassaolosta aikana, jolloin tiede oli herättänyt laajaa keskustelua uskonnon tarpeellisuudesta. Vampyyriaihe sinänsä oli ollut suosiossa jo paljon ennen Stokeria. Kuten Draculan suomentaja Jarkko Laine muistuttaa romaanin loppusanoissa, vampyyrille oli annettu tulkintoja eri puolilla Eurooppaa; näin olivat tehneet myös suuret kirjailijat kuten Alexandre Dumas, Guy de Maupassant, Nikolai Gogol sekä Viktor Rydberg. Le Fanun vampyyriromaani Carmilla (1872) herätti Stokerin kiinnostuksen aiheeseen, ehkä juuri romanttisuutensa ja moralistisesti huolitellun eroottisuutensa ansiosta.

Uudet myytit ennakoivat todellisia hirviöitä

Stevensonin ja Stokerin suomennoksista on saatu hyvälaatuiset uusintapainokset. Kirjat ovat ilmestyneet nuorille tarkoitetussa ”Keskiyön kirjasto” -sarjassa, mutta aikuisillekin ne ovat parasta kesäkirjallisuutta, jolla pelotella itseään hämärän laskeuduttua.

Molemmissa romaaneissa on tulkittu uusiksi vanhoja kummitus- ja merimiestarinoita. Kirjojen päähenkilöille on syntynyt puolestaan loputon jatkumo uusia tulkintoja, etenkin teatteri- ja elokuvasovitusten ansiosta. Stevensonin tarinasta jälkimaailma nappasi lähinnä hullun tiedemiehen idean ja sumuisen suurkaupungin ilmapiirin. Viimeisin tv-sarjatulkinta alkoi BBC1:ltä tänä kesänä.

Englannissa molempien herrojen, skottilaisen Stevensonin ja irlantilaisen Stokerin, teoksilla on tietysti keskeinen rooli viktoriaanisen ajan ja tutkimattoman suurkaupungin demonisoijina. Vain kaksi vuotta sen jälkeen, kun herra Hyde alkoi pelotella brittejä, viktoriaanista maailmaa järkytti oikea ihmishirviö, Viiltäjä-Jack. Samankaltaisuus Stevensonin romaaniin oli niin osuva, että näytelmätulkinnat romaanista piti keskeyttää mediakohun synnyttyä.

Kirjailijat olivat tietoisia teostensa arvosta. Omana aikanaan ne olivat enemmän kuin tietyn lajityypin, kauhukirjallisuuden, edustajia. Bram Stoker oli perehtynyt kansanperinteen vampyyritarinoihin mutta jätti myös käyttämättä huomattavan osan kauhuaineksista, joita myöhemmät kirjailijat ovat sittemmin ottaneet omakseen.

Stoker halusi itse kirjoittaa ensimmäisen teatterisovituksen – jottei menettäisi mitään tekijänoikeuksista tällä rintamalla –, mutta hänkään tuskin osasi aavistaa, että kreivi Draculasta tulisi täydellisesti tarinastaan irrotettu hahmo, joka seikkailisi niin antarktisella kuin avaruudessa absoluuttisen pahan edustajana.

Stevenson ja Stoker myös loivat uusia myyttejä. Stevensonin romaania on kepeimmilläänkin tulkittu kirjoitelmaksi tekopyhyydestä ja homofobiasta; tarinassahan ei koskaan paljasteta, mikä on se tohtori Jekyllin kauhistuttava synti, jonka harjoittajaksi hänen pitää luoda sivupersoonansa. Kyse ei ole niinkään kaksoisolentotarinasta kuin kahtia jaetusta ihmiskuvasta, jossa on nähty yhtymäkohtia Stevensonin omaan henkilöhistoriaan: ankaraa kalvinistista kasvatusta hän pakeni Edinburghissa opiskelijaelämän huvituksiin. Tohtori Jekyllin valmistama lääkeaine ei ole oikeastaan alkoholia kummempi tekosyy vapautua viktoriaanisesta tapamoraalista.

Tiedemies taiteilijana ja pappina

Ennen kaikkea tohtori Jekyllissä on nähty nykypäivään siirretty myytti faustisesta tiedemiehestä, tutkijasta, joka omistautuu liiaksi työlleen. Kollegansa tohtori Frankensteinin tavoin Jekyll tulee rakentaneeksi keinotekoisen olennon, joka riistäytyy luojansa käsistä ja alkaa toimia tuhoisin seurauksin. Frankenstein ja Jekyll ovat kuin taiteilijoita, jotka haluavat käyttää tiedettä alkemistisesti, luonnon orgaanisuutta halveksien ja henkilökohtaista maailmankäsitystään vahvistaen.

Vampyyria on puolestaan tulkittu kristus-myytin peilikuvaksi ja Bram Stokerin romaania kristinuskon parodiaksi. Kaikki se, mitä kristus on tarkoitettu edustamaan, on vampyyrissä muutettu nurinkuriseksi tai perverssiksi.

Kun Draculaa lukee nykypäivänä, nämä viitteet kristinuskoon kyllä nousevat sieltä esille, mutta eivät niinkään parodisina vaan kuin lempeinä huomautuksina siitä, miten yhteisen kauhun edessä ihmiset ikään kuin löytävät uudelleen uskonnon.

Kreivi Draculan tappamiselle omistautuneet miehet ovat kuin seurakunta, jossa Mina-neidolla on niin tasavertainen tehtävä kuin 1800-luvun maailmankuvassa oli mahdollista. Romaanin huipentava ajojahti Transylvaniaan on kuin ristiretki, jonka onnellinen päätös vapauttaa länsimaiset ihmiset pakanallisten uskomusten ja yhteisöä rikkovien mielihalujen kirouksesta.

Professori van Helsing muistuttaa enemmän pappia kuin lääkäriä tai tutkijaa. Hän pystyy toimimaan piittaamatta viktoriaanisen yhteiskunnan seurapiirisäännöistä ja antamaan vampyyrin koskettamille ihmisille ”ainutlaatuisen rauhan”.

Muutkin joutuvat tunnustamaan, että professorin toiminnassa yhdistyvät vakavat päämäärät ja uskonnollinen hurskaus. Tunnustukselliset päiväkirjakatkelmat ja ajankohdan sanomalehtiä jäljittelevät uutiset vahvistavat vaikutelmaa siitä, että subjektiivinen usko ja objektiivinen tiede ovat yhtä tosia tapoja pureutua luomakunnan demonisuuteen, jossa itse kuolemallekin löytyy ”vastamyrkky”.

Niin kuin jälkimaailma hyvin tietää, vampyyri ei kuitenkaan suostu pysymään haudassaan, olipa vallalla usko tai tiede. Mitä lähemmäksi nykypäivää tullaan, sitä sympaattisemmaksi tyypiksi pitkähampainen aatelishahmo on muuttunut. Tutustuakseen Draculaan viktoriaanisen ajan oloisena herrasmieshirviönä onkin syytä lukea huolella suomennoksen lopusta löytyvät liiteosat, joissa Jarkko Laine selittää kirjailijan tekemät viittaukset ajankohtansa käsityksiin tutuista ja vieraista kulttuureista. Pieni selitysosa olisi ollut omiaan myös Stevensonin suomennoksessa.