Kanelipuodit ja muita kertomuksia

Törmäsin ensimmäisen kerran Bruno Schulzin nimeen epätodennäköisessä yhteydessä. Tampereen Science Fiction -seuran Portti-lehdessä arvosteltiin englantilaisen kauhukirjailijan Clive Barkerin romaani The Damnation Game (1985), jota ei vielä tuolloin ollut julkaistu suomeksi. Tehokasta ja demonisuudella vahvasti pelaavaa romaania ei kriitikon mielestä pystynyt vertaamaan kehenkään kauhukirjailijaan, mutta hän veti esille erään puolalaisen kirjailijan, Bruno Schulzin. Arvostelija vertasi The Damnation Gamea Schulzin tuolloin ainoaan suomennosvalikoimaan Krokotiilikuja (Otava 1965).

Riensin tietysti kirjastoon hakemaan Schulzin kirjan. Se todennäköisesti piti pyytää varastosta. Vaikeat ja koukeroiset lauseet ja kuumehouruiset tapahtumat aukenivat hitaasti, mutta sinnikkään lukemisen jälkeen saatoin sanoa olevani Schulz-fani.

Jälkeenpäin on vaikea hahmottaa, mitä Portin kriitikko tarkoitti verratessaan Barkeria ja Schulzia toisiinsa. Barker on ennen kaikkea vahva dramaatikko, Schulz taas metamorfoosien surrealistinen kronikoitsija. Metamorfooseja kauhuromaanissakin toki on, ja Barkerilla ne muodostavat usein mahdollisuuden tutkia tarkemmin ihmisen ruumiillisuutta ja seksuaalisuutta.

Schulz on metamorfoosien surrealistinen kronikoitsija.

Mutta nimenomaan kauhukirjailijana Schulzia on vaikea pitää. Ehkä Portin arvostelu kuitenkin ohjasi muinaista tulkintaani, ja samaa saattoi tehdä myös Aarno Peromiehen käännös, joka on tehty saksannoksesta. Barokkinen koukeroisuus korostuu siinä painajaismaisuutena. Tulkintaa vahvisti varmasti myös amerikkalaisten Qauy-veljesten kipeä animaatio Street of Crocodiles (1986).

Uusi suomennos muuttaa Schulz-tulkintaa

Schulzin novellituotanto ilmestyi uutena suomennoksena viime vuoden loppupuolella. Kanelipuodit ja muita kertomuksia kokoaa yhteen Schulzin kummatkin kirjailijan elinaikana ilmestyneet novellikokoelmat Kanelipuodit (Sklepy cynamonowe, 1934) ja Kuolinilmoituksen sanatorio (Sanatorium pod Klepsydrą, 1937). Lisäksi teoksessa on mukana neljä novellia, jotka aikoinaan julkaistiin vain ajan kirjallisuus- ja kulttuurilehdissä. Kyse on yhdestä viime vuoden tärkeimmästä kulttuuriteosta.

Tapani Kärkkäisen uusi käännös muuttaa Schulz-tulkintaa huomattavasti. Schulz ei ole enää pelottavien muodonmuutosten ja ihmiseen kohdistuvien kidutuksien tarkka kuvaaja vaan enemmänkin ilotteleva ja outouteen kiinnostuneesti suhtautuva kirjoittaja. Schulzin maailmassa ei loppujen lopuksi ole mitään ahdistavaa siinä, että Edward-enoa käytetään sähkönjohtimena tarinassa ”Pyrstötähti” (1939) tai että isä muuttuu lopulta torakankaltaiseksi olennoksi ensiksi yritettyään hautoa ja kasvattaa kotinsa täyteen eksoottisia lintuja.

Saman huomion tekee myös kirjaan esipuheen kirjoittanut Virpi Hämeen-Anttila. Hämeen-Anttila kirjoittaa, että Schulzia on aiemmin usein verrattu Kafkaan, mutta hänen mielestään parempi vertailukohta olisi Marc Chagall, värikkäiden ja ihmeellisten tapahtumien haltioitunut kuvaaja. Hämeen-Anttilan mukaan sellaiset sanat kuin ”orgaaninen, värikylläinen, fantastinen ja arvaamaton” sopivat niin Chagalliin kuin Schulziinkin.

Schulz, Chagall ja Kafka olivat juutalaisia. Muutosten, liukenemisten ja tuhoutumisten kuvailu onkin olennainen osa juutalaista kulttuuriperinnettä. Suuressa jumalaisessa suunnitelmassa mikään ei ole miltä aluksi näyttää, ja oppineisuuden ja taiteen tarkoitus on tuoda se esille monimutkaisten ajatuskulkujen avulla. Suomentaja Tapani Kärkkäinen kirjoittaa tästä Kanelipuotien jälkisanoissa: ”Krokotiilikadun mustavalkoiset, pölyttyneet ja moraalisesti epämääräiset korttelit [ovat] kuvana maailman luomisen yhteydessä tapahtuneesta kosmisesta katastrofista, jossa jumalallisen energian särkemät ruukut hajosivat sirpaleina kaikkeuteen. (…) Schulzin eskatologinen projekti maailman uudistamiseksi ’ihmetyksen avulla’ (…) on samaa kuin kabbalistien tiqqun, siruiksi särkyneen maailman ennallistaminen Jumalan luomistyön tarkoituksen mukaiseksi.”

Juutalaisuutta on paljon myös siinä, miten Schulz kuvaa ylhäisen ja alhaisen samuutta. Mitä korkeammalle kurottaa, sitä alemmas päätyy, ja päinvastoin. Vastasyntyneistä ”hirviöistä”, joiden ”jättiläismäiset, mielikuvitukselliset nokat loksahtavat ammoilleen ja [päästävät] pohjattomien nielujensa syvyyksistä ahnasta sähinää”, tulee lopulta mitä kauneimpia riikinkukkoja, fasaaneja ja metsoja. Ja mitä syvemmälle tunkeutuu epämääräisen Krokotiilikadun synkeään miljööseen, sitä lähemmäksi pääsee jumalallista totuutta.

Tapani Kärkkäinen huomauttaa osuvasti, että Schulzin tarinat kertovat samalla tavalla porvarissuvun rappiosta ja mailleenmenosta kuin Thomas Mannin Buddenbrookit. Kauppiasisän muutos torakaksi on symboli erään elämäntavan kuolemasta. Onko se ahdistavaa? Se voi olla hauskaakin, ja lisäksi se auttaa Jumalaa toteuttamaan tarkoituksensa.

Silti tekee mieli hetkeksi palata kauhuun. Schulzin tarinat eivät ole välttämättä ahdistavia, mutta jotain iholle tulevan kihelmöivää niissä on. Schulzilla viehtymys ja kuvotus kulkevat rinnakkain eikä lukija pysty tunteita erottamaan toisistaan.

Schulzilla viehtymys ja kuvotus kulkevat rinnakkain.

Schulzin maailmassa voi tapahtua mitä tahansa, ja Tapani Kärkkäinen toteaakin, että monia hänen tarinoitaan voisi pitää nykyaikaisempien tieteis- tai fantasiakertomusten edeltäjänä. Schulzin tarinat muistuttavat monin tavoin vaikkapa niin sanottua uuskummaa (new weird) ja sellaisia kirjailijoita kuin Jeff Vandermeer tai Stepan Chapman.

Schulzille löytyy vertailukohtia myös aikalaiskirjallisuudesta enkä nyt tarkoita Kafkaa. Amerikkalainen kauhukirjailija H. P. Lovecraft kirjoitti parhaat ja klassisimmat tarinansa 1930-luvun alussa, samaan aikaan kuin Schulzkin. Kummatkin kirjoittavat pitkiä ja polveilevia lauseita ja käyttävät arkaaisia sanoja ja lauserakenteita. Kummallakin maailma on täynnä outoutta ja erikoisia tapahtumia, jotka ylittävät arkijärjen. Mytologiset rakennelmat ovat oleellinen osa kummankin teoksia. (Vandermeer onkin ottanut tarinoita Kafkalta, Schulzilta ja Lovecraftilta massiiviseen antologiaansa The Weird.)

Sekä Schulz että Lovecraft kuvaavat perinteisen maailman hajoamista. Schulz toivottaa hajoamisen tervetulleeksi, koska siten päästään lähemmäs Jumalaa ja oikeata maailmaa. Lovecraft synnyttää kosmista, koko maailmankaikkeutta koskevaa pelkoa ja kauhua, mutta kirjailijan luontaisen misantropian takia kokemus on yhtä tervetullut kuin Schulzillakin. Maailman sietääkin tuhoutua.

Kokemus kummallakin on ehdottoman moderni. Suhteellisuusteorian ja psykoanalyysin jälkeinen maailma ei voi olla enää turvallisen porvariston hallitsema rationaalinen maailma.