Saapuva yö

Carl-Henning Wijkmarkin Saapuva yö ( Stundande natten) on vangitseva ja filosofinen kuvaus maailmasta, jossa kirurgi on kuningas ja nesteiden purkaminen mahasta hauska piknik. Keskiössä on kuolemanodotus ja sairaalasängyn laidalla istuu menneisyys, mutta kirjailija tekee viimeisistä hetkistä taidetta.

Wijkmark (s. 1934) on ruotsalainen pitkän linjan kirjailija ja esseisti. Tällä kertaa Wijkmark on kirjoittanut kirjan, jota lukiessa tärkeintä ei ole määränpää vaan matka.

Neljä miestä makaa kuolinvuoteillaan. Pilkettä silmäkulmaan tarjoilee lakoninen Harry, yömajojen vakioasukas. Keski-ikäinen postimies Börje haluaa lyödä vetoa kaikesta – siitäkin, kuka elää pisimpään. Kirjan päähenkilö, entinen näyttelijä Hasse, tarkkailee huonetovereitaan uteliaan kyllästyneesti. Hän on minäkertojana runollinen ja mietteliäs, vain harvoin niin ahdistunut, että se ylettäisi lukijaan. Näiden kolmen lisäksi huoneessa on vielä salaperäinen ”Monte”, jota ei koskaan nähdä elävänä. Tuo intiaaniksikin arveltu hiljainen sielu muodostuu miesten mielissä vaiteliaaksi jumalaksi ja oraakkeliksi. Samalla tavoin moni muukin asia saa kuolevien ajatuksissa siivet.

Saapuva yö on romaani elämän merkityksellisyydestä. Odottava ilmapiiri saa joka hetken tuntumaan tähdelliseltä: saattohoitopotilaiden maailmassa pienikin sattumus voi ”muuttaa kaiken”. Näin tuskin huomaamattomat, arkiset tapahtumat tulevat merkityksellisiksi ja johtavat oivalluksiin. Jännite säilyy, vaikka juoni on alusta saakka selvä: mies makaa, tekee huomioita ja nukkuu pois.

Jokainen lause on lukijalle mielenkiintoinen, samalla tavoin kuin se on Hasselle viimeinen koukku, joka pitää hänet kiinni elämässä. Kirjan tapahtumat ovat eräänlaisia johtolankoja, joita seuraamalla kukin hiljalleen pääsee perille.

Kolmesta miehestä aika jättää. Kun ”shakkimatti” koittaa muille, jää Hasse yksin odottamaan ”viidettä näytöstä”. Kirjallisuus tuulettaa sopivasti kalmankatkuista sairaalailmaa. ”On helpompaa keskittyä päämäärään kuin sairauden kulkuun”, toteaa Hasse ja piristää itseään eri kulttuurien kuolemamyyteillä. Pikku hiljaa lukeminen vaikeutuu ja Hasse vaipuu yhä syvemmälle ajatuksiinsa. Loppua kohden petianalyysi alkaa väsyttää lukijaakin. Se ei kuitenkaan haittaa, vaan tekee odottavan tunteet konkreettisiksi.

Ei vain yhden ihmisen tarina

Saapuva yö riepottelee saattohoitojärjestelmää ja puuttuu löyhästi myös eutanasiakysymykseen. Onko kuoleva ihminen yhdentekevä? Ennen kaikkea Wijkmark kysyy, miten kuolevaa ihmistä tulisi kohdella. Hassen maailmassa sairaanhoitajat ovat tarpeellisia ja lääkärit kiireisiä, jopa välinpitämättömiä. Tohtori toisensa jälkeen istahtaa vuoteen reunalle kahdeksi minuutiksi tuijottamaan tietokonettaan. ”He eivät mielellään käy katsomassa toivottomia tapauksia, ne muistuttavat epäonnistumisesta”, näkee kuoleva asian.

Lääkkeet lieventävät kuolemaan tuomitun viimeisiä kipuja, vaikka morfiinia potilas vetää lähinnä ”aikansa kuluksi” – enemmän oloa kohentaa kirjallisuus ja vähäiset ihmissuhteet. Loppujen lopuksi juuri ihanat hoitajat ovat syy, jonka vuoksi Hasse tuntee kuolevansa onnellisena.

Raskaasta aiheestaan huolimatta Saapuva yö ei tuijota ahdistuneesti sairaalan kattoon. Kuolemanpelon ja yksinäisyyden teemoja käsitellään enemmän toteavaan tyyliin kuin tuskaisesti. Ohitse rullaavat keskustelunpätkät ja tapahtumat saavat jopa oudolla tavalla lystikkään sävyn, kun kuoleman varjo häilyy kaiken päällä.

Saapuva yö voitti Ruotsissa August-palkinnon parhaasta kaunokirjallisesta teoksesta. Se on sekä kielellisesti miellyttävä ja ajatuksiltaan inspiroiva, vilpitön viimehetken kuvaus. Saapuva yö saa lukijan vuoroin malttamattomana odottamaan, vuoroin kammoksumaan kuolemaa. Kun yö vihdoin koittaa, on aika huokaista helpotuksesta.