Paperitalo (La casa de papel)

Argentiinalaisen Carlos María Domínguezin Paperitalo on romaani, jota huomaa useaan otteeseen muistelevansa jälkeenpäin. Teos on pieni ja siro, sen teksti on suurikokoista ja kirjan muoto on miellyttävä. Romaanin luettuaan tietää, että äsken mainitut ominaisuudet saattavat joissakin tapauksissa ja joillekin olla kaikkea muuta kuin toisarvoisia.

Paperitalo heijastaa aikamme trendiä: se on kirjallisuutta kirjallisuudesta. Tällä metatasolla kirjallisuus itsessään on päähenkilö ja kirjallisuuden tekijät ja lukijat esiintyvät sivuosissa. Domínguezin romaanissa keskeisimmässä asemassa on konkreettinen kirja objektina ja välineenä, toisin kuin esimerkiksi Paul Austerin teoksissa, jotka kurkistelevat kirjailijuuden taakse. Paperitalo soveltuu teemastaan huolimatta myös muille kuin kirjafriikeille, sillä vaikka romaani sisältää runsaasti pikkutietoa ja viittauksia, jotka laajentavat merkityksiä, se on viehättävyydessään ja syvällisyydessään helposti lähestyttävä.

Paperitalon ensimmäisessä lauseessa yliopiston kirjallisuuden professori Bluma Lennon ostaa Emily Dickinsonin teoksen Runoja ja jää auton alle. Tämä nopeasti ohitettu kohtaus synnyttää tapahtumakulun, jossa useampi kuin yksi kirjallinen teos saa suuremman vallan kuin omistajansa.

Romaani onkin kiehtova pieni tarina vallasta, jonka keräilynhimo ja objektien olemus saavat aikaan. Mystinen, sementtiä rapiseva kirjapaketti saapuu kuolleen professorin osoitteeseen, liian myöhään, ja kirjan arvoitusta ratkaisemaan lähtevä yliopiston kollega joutuu vedetyksi mukaan etymologiseen seikkailuun. Hän tapaa hengenheimolaisiaan, bibliofiilejä, joille ei ole yhdentekevää, millaisessa valaistuksessa tai millaista musiikkia kuunnellen mikäkin romaani tulisi lukea. Tutkijan tie vie Uruguayn tuuliselle rannalle, jonka hiekassa seisoo paperitalo.

Kirjalle viiniä

Romaanin eittämätön päähenkilö, keräilykohteidensa jälkeen, on bibliofiili Carlos Brauer. Domínguezin ansioita on Brauerin henkilön piirtäminen esiin nautittavan hitaasti, kuin hiekasta. Koskaan emme tapaa itse Braueria, hän jää etäiseksi ja pysyvästi poissa olevaksi mutta suuren kiinnostuksen herättäväksi hahmoksi. Brauer on keräilijä, joka on täyttänyt kotinsa kymmenillä tuhansilla kirjoilla. Niitä on kaikkialla muualla paitsi kapealla parvisängyllä. Brauer käy ainoastaan kylmässä suihkussa, jotta vesihöyry ei pilaisi kylpyhuoneessa asuvia teoksia. Hän illastaa harvinaisen Don Quijoten painoksen kera ja tarjoaa tällekin kallista viiniä. Hänen sängyllään on nähty lepäämässä kirjoista muodostettu ihmishahmo, jonka yläpäässä sijaitsee talousmaantieteellisiä tutkielmia ja jalkopäässä Losadan kirjoja.

Domínguezin romaanissa kirjallisen teoksen objektiarvo nousee lähes kyseenalaisiin korkeuksiin. Kirja on esine, joka säilyttää aina jonkin elähdyttävän muiston. Näin ollen useiden kirjojen muodostamasta kirjastosta kasvaa ”enemmän kuin yksittäisten kirjojen summa”, kuten teoksessa kuvataan. Kirjasto vangitsee omistajansa, ja kirjojen kokonaisuus – itsessään harhaa – harhauttaa lukijansa luulemaan, että valta on hänellä. Brauerin kokoelma kasvaa ja kasvattaa liian suuren tunnelatauksen. Keräilijä alkaa kehitellä mittavaa ja monimutkaista kortistojärjestelmää pitääkseen kirjansa kurissa. Keskeistä on yksittäisten kirjojen tunne-elämän vaaliminen. On ensiarvoisen tärkeää, mitkä teokset saavat olla vierekkäin: esimerkiksi keskenään riidelleiden kirjailijoiden kuten Borgesin ja García Lorcan teoksia ei ole soveliasta asettaa toistensa läheisyyteen. Myös temaattisuus saa kyytiä: monimutkaisten intertekstuaalisten viitteiden kautta ja kirjallisuuden kaanonin syntymisen ja kehityksen kannalta Brauer lajittelee teoksensa paikoilleen kortistossaan. Oikeaoppisen kortiston myötä keräilijä tuntee hallitsevansa jälleen kirjavaltakuntaansa.

Objektinkaan arvo ei ole ikuisesti pysyvä, vaikka Brauerin kokoelmiin kuuluu ikunaabeleita ja muita äärimmäisen iäkkäitä harvinaisuuksia. Romaanin tragedia ja käännekohta palautuu maailmankaikkeuden peruselementteihin: tuleen, veteen ja maahan. Brauer menettää hartaudella kokoamansa kortiston ja samalla kontaktin teoskokoelmaansa. Liika viini ja ennen sähkövalon keksimistä kirjoitettujen romaanien lukeminen kynttilänvalossa saa aikaan kohtalokkaan tulipalon. ”Sanotaan, että kirja, jota ei löydetä, ei ole olemassa”, toteaa kertoja. Brauerille tämä on kirjaimellista konkretiaa. Hänen kokoelmansa oli jo alkanut elää omaa elämäänsä, ja tuhon jälkeinen eksyneiden ja hallitsemattomien teosten aiheuttama muistokato syöksee keräilijän järjestäytymättömyyden paniikkiin. Kokoelma on ottanut ylivallan, eikä Brauerilla ole jäljellä minkäänlaisia keinoja hallita sitä. Paitsi yksi: tappaa teokset ja haudata ne, muuntaa ne maaksi, josta ovat tulleet.

Kirjat ovat kotini

Domínguezin romaani kertoo kirjahulluista, joilla on maaninen suhde teoksiinsa. Kerronta ei ole liian synkkää tai yliampuvaa, sillä sitä siivittää mainio musta huumori. Kirja-addiktien lievästi pergamentoitunut iho, tavuista muodostuvat merkityksellisen tulkinnalliset pysty- tai vaakasuorat käytävät teosten sivuilla sekä kuvaukset kirjojen aiheuttamista turmista ovat omalaatuisuudessaan riemukkaita. Kun eriskummalliseen tunnelmaan on päässyt kiinni ja ohittanut hieman hitaasti liikkeelle lähtevän alun, romaanin lukee yhdeltä istumalta. Myös teos itse korostaa lukukokemusta: vanhanaikainen, klassinen lukemisen hohto paistaa riveiltä ja saa lukijan suunnittelemaan oman kirjaston hankkimista plyysinojatuoleineen, levysoittimineen, viinilaseineen ja kynttilänjalkoineen.

Romaani oikeastaan luo uuden kirjallisuudentutkimuksen teorian tai ainakin uudistaa sen, miten kirjallisuuden muoto on määritelty. Muoto tässä opuksessa on nimittäin kirjan konkreettista muotoa, sitä, kuinka paksu teos on, minkä värinen ja tuoksuinen sen kansi on, millä ja kuinka suurella fontilla teksti on kirjoitettu tai montako grammaa kirja painaa. Tällä kaikella on painava merkitys lukemisen ja sisällön merkityksen ymmärtämisen kannalta. Brauer on keräilijä, joka ei kerää, ellei myös lue; hänelle siis myös kirjan sisällöllinen arvo on suuri. Sen vuoksi Brauerin ratkaisu vaikuttaa äärimmäiseltä. Tuuliselle rannalle sanoista, sivuista ja sisällöstä rakentuva talo nimittäin sulkee merkityksen syvälle sementin sisälle. Brauer laajentaa ”Kirjat ovat kotini” -lausahduksen merkityksen suurimmilleen.

Domínguezin Paperitalon hahmoista kolme keskeisintä miestä, kertoja, Brauerin tuntenut ja hänen henkilökuvaansa avaava bibliofiili Delgado sekä Brauer itse, ovat kaikki saman tyyppisiä hieman kuivakkaita henkilöitä, joita yhdistää jopa sairaalloinen kiinnostus kirjallisuuteen. Kertojaa ja Braueria liittää toisiinsa myös suhde kuolleeseen professoriin Bluma Lennoniin. Romaaniin tuokin salaperäistä sivujuonta Brauerin ja Bluman äkillisesti alkanut ja päättynyt rakkaustarina, jonka jälkimainingit ylettyvät paperitaloon ja sen kohtaloon saakka. Salaisuudet ja ennustukset, sekä pieni vihjailu yliluonnolliseen tuovat tarinaan lisäjännitystä. Merituulten tuivertama luonnonkuvaus on myös oivaltavaa taustaa traagisille kohtaloille, jotka vaikuttavat olevan itsekin metafiktiivisiä: realismin tuntu häilyy varsin usein. Tämä koskettava tarina on hieman kuin unta.

Carlos María Domínguez on syntynyt Argentiinassa vuonna 1955 ja asunut Uruguayssa vuodesta 1989. Hän on kirjoittanut useita teoksia ja toimii kirjailijantyönsä ohella journalistina ja kirjallisuuskriitikkona. Paperitalo on käännetty kymmenille kielille.