Todiste/Illallinen

Tuottelias argentiinalainen nykykirjailija César Aira (s. 1949) on viime vuosina saapunut Suomen markkinoille useammalla Siltalan julkaisemalla pienoisromaanilla. Tänä keväänä ilmestynyt Sari Selanderin suomentama Todiste/Illallinen on kustantamon neljäs Aira-julkaisu. Edellisten tavoin se sisältää kaksi kertomusta. Poimittavaa pitkän uran tehneen kirjailijan tuotannossa riittää: vuodesta 1975 kokopäivätoimisena kirjailijana, esseistinä ja kääntäjänä toiminut Aira on julkaissut tähän mennessä satakunta teosta ja häneltä ilmestyy vuosittain useampia pienoisromaanin mittaisia tekstejä.

Varmasti Airan lukemisesta voi sanoa vain sen, että ensikertalaiselle kokemus on taatusti odottamaton.

Perinteiset lajimääritelmät eivät istu kovin hyvin kirjailijan erilaisia rekistereitä pursuilevaan hurjaan tajunnanvirtaan ja kirjailijan yksinkertainen luonnehtiminen on muutenkin haastavaa. Varmasti Airan lukemisesta voi sanoa vain sen, että ensikertalaiselle kokemus on taatusti monella tapaa odottamaton. Alkujaan latinalaisamerikkalaisiin fantastisen kirjallisuuden ja maagisen realismin traditioihin Aira ei ainakaan tahdo lukeutua. Hieman nokkavasti hän onkin joskus väittänyt, ettei ole vaivautunut lukemaan itseään edeltäviä latinalaisamerikkalaisia kirjailijoita.

Oli miten oli, Airaa on vaikea kuvitella muunlaisenkaan kirjallisen kulttuuripiirin kasvatiksi – erityisesti hän tuntuu leimallisen argentiinalaiselta, Borgesiin ja Julio Cortázariin henkilöityvän, tietoisesti ja systemaattisesti rajoja rikkovan kirjallisuuden modernilta edustajalta. Tietenkään se, mikä oli uutta viime vuosisadan puolivälin tienoilla, ei voi olla sitä enää nykypäivänä, mutta Airan pyrkimykset joka tapauksessa muistuttavat edeltävistä sukupolvista. Pohjimmainen eetos Airankin teksteissä tuntuu olevan nimenomaan jatkuva pyrkimys yhä kauemmas, kirjallisuuden viimeisten tunnettujen rajaseutujen tuolle puolen. Siinä mielessä Aira osoittautuukin keskeisemmäksi perinteenkantajaksi kuin viihdekirjallisuudeksi vesitettyä näennäistä maagista realismia tuottavat nykymenestyskirjailijat.

Syöksy ja jatkumo

Airan hurja tuotantotahti saattaa herättää vaikutelman siitä, että hän ravistelee kirjallisuutta hihastaan (kuten kääntäjä Matti Rossi aikanaan totesi Borgesista). Airan tekstissä on kuitenkin päätähuimaavan vauhdin ohella myös kouriintuntuvaa syvyyttä, mikä valikoivan lukijan näkökulmasta erottaa välittömästi jyvät akanoista. Aira ei luota kirjailijana pelkkiin oudosti eteneviin juonirakenteisiin tai kokonaisuuksien näennäiseen päättömyyteen. Hänen tekstinsä on täynnä lähes meditatiivisia pysähdyksiä, jotka irtonaisten runokuvien lailla valaisevat asioita, joita ei välttämättä muutoin tulisi koskaan ajatelleeksi. Monet sarjakuvamaisen mellastuksen keskellä tarttumapintaa tarjoavat äkilliset irtiotot muodostavat pääasiallisen juonen ulkopuolelle viittaavia varjojuonia ja vaihtoehtoisia näkökulmia, joista käsin kertomusten näyttämä todellisuus rakentuu uudelleen moninkertaisessa valotuksessa. Lopputulos ei useinkaan muutu perinteisessä mielessä sen selkeämmäksi, mutta kokemuksessa on oma, mysteerin läheisyyttä hehkuva kauneutensa – totuus tuntuu olevan aivan jossain kielen päällä, mutta samanaikaisesti myös sanojen ulottumattomissa.

Aira on itse käyttänyt tekniikastaan ilmaisua fuga hacia adelante, joka merkitsee suomeksi pakoa tai syöksymistä eteenpäin. Tällä hän viittaa itse itselleen asettamaansa jatkuvaan pakotteeseen kirjoittaa tarinaa eteenpäin pysähtymättä ja takaisin palamatta. Airan tekniikka ei salli tekstin editointia ongelmakohdissa vaan seinän noustessa pystyyn hän lähtee improvisoimaan kaikin käytettävissä olevin keinoin, jotta jatkumo (el continuo, toinen Airalle olennainen käsite) ei missään vaiheessa vaarantuisi. Jatkumo merkitsee Airalle sananmukaisesti taukoamattoman liikkeen tunnun ylläpitämistä tekstissä. Airan kertomuksista on helposti havaittavissa, että erilaisten kirjallisten tyylien rinnakkainen käyttö on yksi hänen tärkeimmistä improvisaatiovälineistään.

Totuus tuntuu olevan aivan jossain kielen päällä, mutta samanaikaisesti myös sanojen ulottumattomissa.

Airan jazzillinen suhde kirjallisuuteen tuo hakematta mieleen edellä mainitun Julio Cortázarin. Kirjoitustekniikkana epäilemättä vaativan, tajunnanvirralle pohjaavan luomistavan juuria voi sinänsä hakea jo 1900-luvun alkupuolen modernismista. Erityisesti surrealismin piirissä taiteilijat pyrkivät saavuttamaan transsimaisia tiloja paljastaakseen piilotajunnan piiristä oivalluksia, joita pelkällä arkijärjen käytöllä ei ole mahdollista tavoittaa. Airan tekstien runollisen abstraktit piirteet ja erikoisen terävät oivallukset lienevätkin syntyneet tilanteissa, joissa nopeatahtinen, improvisoiva kirjoittaminen kohottaa taiteilijan tämän henkilökohtaisten rajoitusten yläpuolelle ja johdattelee arkiajattelun ulottumattomiin jäävien tuoreiden ideoiden äärelle.

Nuoruus, vereslihalla

”Todiste” (La prueba, 1992) kertoo teini-ikäisestä Marciasta. Kaupunkikävelyllään hän törmää kahteen punkkarityttöön, jotka käyttävät nimiä Mao ja Lenin. Tarinan alkupuoli kuvailee epävarman teinin (sikäli kun muunlaisia onkaan) tunteita ja kokemuksia tämän astuessa myöhään illalla kaupungin kaduille kaltaistensa joukkoon. Aira vie lukijan niin syvälle Marcian nahkoihin, että temppu tuntuu jälkikäteen ajateltuna suorastaan mahdottomalta. Nuoruuden ja ulkopuolisuuden tuntu välittyy tekstistä kuin huomaamatta, vahvasti läsnäolevana ja koko Marcian näkemää maailmaa värittävänä.

Punkkarityttöjen aggressiivinen lähestymisyritys (”Haluuks naida?”) johtaa läheisessä jäätelöbaarissa käytävään pitkään ja  syvällisyydessään varsin absurdiinkin keskusteluun niin rakkauden, ulkopuolisuuden kuin nihilisminkin luonteesta. Lyhyttä kuvausta Marcian vastavuoroisten tunteiden heräämisestä seuraa tarinan loppupuolen täyttävä ultraväkivaltainen hullunmylly, jonka myötä punkkaritytöt pyrkivät todistamaan rakkautensa aitouden. Tarinan loppujakso tuo hurjuudessaan mieleen varhaisen Stephen Kingin huuruisimmat splattervisiot. Näin esteettistä kuvausta palavasta kotirouvasta ei kovinkaan usein satu vastaan.

”Mitä tästä kaikesta sitten pitäisi ajatella?” on melko varmasti ensimmäisiä kysymyksiä tarinan päättäneen lukijan mielessä.

”Mitä tästä kaikesta sitten pitäisi ajatella?” on melko varmasti ensimmäisiä kysymyksiä tarinan päättäneen lukijan mielessä. Suoranaista vastausta ei Airan tekstin pohjalta voi antaa – ”Todiste” on hyvä esimerkki kirjallisuudesta, joka ei yritäkään sanallistaa perimmäistä sisältöään vaan liikkuu hyvin korkealla abstraktion asteella. Mielikuvat seksin ja väkivallan yhteenliittymisestä tai amoraalisen, eläimellisen energian loppumattomista varannoista ammentavasta nuoruuden kiihkeydestä välkkyvät epämääräisinä jossain kertomuksen herättämien ajatusten tietämillä.

Elämää kuoleman jälkeen?

”Illallinen” (La cena, 2006) on kirjan kertomuksista kryptisempi. Kaikessa epäonnistunut, masentunutta puolielämää viettävä vanhapoika käy äitinsä kanssa illallisella ystävänsä luona. Naapureista juoruaminen ja tutuista nimistä muodostuva yhteinen kieli solmii siteen äidin ja ystävän välille, mutta päähenkilö on kiinnostuneempi ystävänsä keräilemistä kummallisista leluista. Kotona päähenkilö asettuu katselemaan paikallis-tv:tä ja seuraa läpi yön kanavalta tulevaa lähetystä kaupungissa puhjenneesta zombiapokalypsistä. Suurin osa pienoisromaania onkin ”Night of the Living Deadin” ties kuinka monennetta iteraatiota, kunnes yllättävä vastaus ongelmaan löytyy toistamiseen tuttujen nimien avulla. Pitkin kertomuksen kulkua ohitse vilahtelee lukuisia itsenäisistä tarinoista meneviä lyhyitä anekdootteja ja satunnaisia annoksia minäkertojan irtonaista filosofointia, kuin Bohumil Hrabalilla ikään. Tarinan lopulla päähenkilö keskustelee ystävänsä kanssa puhelimessa edeltävän yön tapahtumista ja ilmenee, että molemmilla on täysin erilainen käsitys niiden luonteesta.

Franz Kafkan tarinoita on ehkä alun perin ollut tarkoitus lukea pilke silmäkulmassa.

Luultavasti myös kaksi lukijaa esittäisi täysin toisistaan poikkeavat versiot ”Illallisen” varsinaisista tapahtumista, puhumattakaan tekijän mahdollisista intentioista tarinansa suhteen. Rinnasteisia teemoja vilahtelee kertomuksessa siksi paljon, ettei niihin voi olla tarrautumatta, mutta kovin helposti kertomus ei suostu alistumaan tasapainoiselle tulkinnalle. Vaikka ”unenomainen” onkin pahasti ylikäytetty ja itsessäänkin jotenkin kalvakka sana, paremman puutteessa se kieltämättä pätee erinomaisesti niin ”Illalliseen” kuin Airan teksteihin laajemminkin. Milan Kunderan tapaiset kirjoittajat ovat muistuttaneet siitä, että Franz Kafkan tarinoita on ehkä alun perin ollut tarkoitus lukea pilke silmäkulmassa – voi olla näin tai sitten ei, mutta siitä millainen tuo lukukokemus tuoreeltaan saattaisi olla, Aira onnistuu tarjoamaan varsin hyvän approksimaation.

Ensimmäistä kertaa Airan parissa työskentelevän Sari Selanderin suomennosta lukee mielellään. Kirjakieli ja epäformaali puhetapa eivät tosin muutamissa Maon ja Leninin repliikeissä  asetu kauhean mukavasti rinnakkain – yleensä joko ”sinä” tai ”sä”, ”oletko” tai ”ootko”, mutta ei molempia saman henkilön suusta. Muuten teksti kulkee erittäin sujuvasti ja solahtaa yhteen kirjailijan kirkkaan, selkeän ja konstailemattoman alkukielisen ilmaisun kanssa. Airan teksti asettaa varmasti kovat vaatimukset kääntäjälleen silkalla ennakoimattomuudellaan, mutta Selanderin muotoilema kieliasu sallii lukijan heittäytyä vaivattomasti vauhdilla syöksyvän tekstin vietäväksi.