Trilce

Perun vuoristossa kasvaneen César Vallejon (1892–1938) tie vei maailmalle – Ranskaan ja Neuvostoliittoon, symbolismiin, surrealismiin ja marxismiin. Hän kuoli Pariisissa. En tiedä, oliko silloin sadekuuro ja tiistai niin kuin Vallejo oli ennustanut. Tuon runoilijan itse itselleen kirjoittaman kuolinrunon lauloi Vesa-Matti Loiri levylle Kaj Chydeniuksen lauluja (Love Recordsin ensimmäinen levy vuodelta 1966).

Vallejoa käännettiin jo 1964 Latinalaisen Amerikan runoutta esittelevään Näin ihminen vastaa -antologiaan. Matti Rossi suomensi häntä vuonna 1975 kokonaisen valikoiman verran: Musta kivi valkoisen päällä. Siinä on mukana myös runoilijan neuvostokommunismia esitteleviä esseitä. Ne ovat juuri niin puisevia kuin miltä kuulostaakin.

Trilcessä Vallejo kirjoittaa uransa, ja ehkä koko latinalaisamerikkalaisen runouden, oikukkaimpia ja vikkelimmin tulkintaa pakenevia säkeitä. Kokoelman nimikin voi tarkoittaa joko kolmea libraa (rahayksikkö), surullisen ja suloisen yhdistelmää tai lukua triljoona kolmetoista. Kritiikin kirjoittaminen kanonisoidusta teoksesta on vaikeaa, se uhkaa kuivua esittelyksi.

Runoilijan pakkomielle on aika. Hän hakeutuu viikonpäivien ja kuukausien pariin päästäkseen niiden tuolle puolen: ”Joka huutaa kello yksitoista ei ole kaksitoista! / Viisarit kohtaavat yksitoista kertaa / kuin hintaa olisi korotettu”. Tai suuremmassa mittakaavassa: ”Jos tänään sataisi, vetäytyisin / täältä tuhannen vuoden päähän. / Ehkä vain sadan. / Ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, / kuvittelisin olevani yhä tulossa”. Tämä on kirjoitettu erityisen suhteellisuusteorian esittämisen jälkeen, mutta ennen Dalín valuvia kelloja.

”Riittävät aamun hulmuavat kiharat / vuoren arvokkaasta tervasta, / kun lähden etsimään kello yhtätoista, / ja kello on vasta epäkaksitoista”, kirjoittaa Vallejo ja saa ranskalaiset surrealistit vaikuttamaan rakkauteen ja kuolemaan paneutuvilta kotiaineen kirjoittajilta. Toisaalta halutessaan olla yksiselitteisen vaikuttava hän sellainen myös on: ”Talli on jumalaisesti kustu / ja viattoman lehmän paskoma / ja viattoman aasin ja viattoman kukon”. Siinä sitä on joulukuvaelmaa.

Vaikuttavimmaksi nousee kuitenkin eleetön runo LXXV: ”Olette kaikki kuolleita”. Siinä runo todella ylittää vääristyneet perspektiivit ja katsoo kasvoista kasvoihin: ”Kuolleet eivät kuitenkaan ole, eivät voi olla ruumiita elämättömän elämän jäljiltä. He kuolivat aina elämään”.

Einari Aaltonen ei kääntäjänä haasteita pelkää: Mallarmé, Verlaine, Rimbaud. Vallejo-urakassa rasitteena ovat olleet uudissanat ja erikoiset kirjoitusasut, jotka Aaltonen on uskollisesti pyrkinyt suomentamaan. Esipuheessa ja huomioissa hän tekee suhteellisen laajasti selkoa ratkaisuistaan. Pakko on todeta, että säkeen ”si al menos el calor” kääntäminen ”kunpa edes kalorien rovio” muuttaa kohdan paljon kulmikkaammaksi. Samoin ”tenebloson” (tenebroso + nebuloso) kääntäminen ”synkänusvaiseksi”. Muitakin kohtia löytyy.

”Tippaleipä kauppiaan serpentiininen ä”, kääntää Aaltonen, ja selittää, että ”suomennoksessa voi kuvitella kauppiaan huutavan ´Tippaleipäää´”. Ei voi. Tämä ei tarkoita, että itse tietäisin yhtään paremmin, miten nämä lähes mahdottomat säkeet tulisi suomentaa.

Yksi kokoelman runoista mahdollistaa käännösvertailun. Vuonna 1964 Anselm Hollo suomentaa ”Hautakelloja soittaa marraskuun toinen päivä”, 1975 Matti Rossi Kumahtaa marraskuun toinen ja 2009 Aaltonen Toinen Marraskuuta kumajaa.

Pari näytettä vertailuksi: Hollolla ”Te kuolleet, / teillä on kimaltelevat polvet”, Rossilla ”Puhtaina kimaltavat kuolleen polvet” ja Aaltosella ”Te, kuultavapolviset sielut / antautumisesta puhtaat”. Aaltosen ”muhkeat laulavat työläiset” on Hollolla ”laulavat pyylevät työläiset” ja Rossilla (sic!) ”vankka työläiskuoro”. Aaltonen välittää myös alkutekstin poikkeuksellisen kirjoitusasun: ”tervedulleeksi”.

Uusi käännös saattaa olla tarkin, mutta mielestäni voiton vie edelleen Rossin ekonominen suomennos. Se todellakin kumahtaa.

Omassa esipuheessaan Rossi asetti Trilcen ”viisasteluineen ja äärimmilleen hiottuine taituruuksineen” vähämerkityksiseen asemaan Vallejon tuotannossa. Se on vähättelyä, mutta vuosisadan mittaista testiä kaikki kirjoituksen anomaliat eivät läpäise. Ajatus on epäortodoksinen, mutta olisivatko ne luettavuuden lisäämiseksi voitu suomennoksessa osittain kiertää?

Trilcen kaltaisen klassikon kääntäminen on itseisarvo. Maailmanluokan runous saapuu suomeen – myöhässä mutta vastustamattomasti. Sitä, onko vahinko jo ehtinyt tapahtua, ei osaa sanoa.