Chartrese´n tie

Jo oli korkea aika! haluan huudahtaa Charles Péguy’n suomennosvalikoiman ilmestymisestä. Kristillisenä runoilijana ja ajattelijana – tosin varsin omapäisenä antiklerikalistina – Péguy merkitsee ranskalaisille samaa kuin Dostojevski venäläisille tai C. S. Lewis englantilaisille.

Péguy (1873-1914) syntyi Orléansissa vähävaraiseen talonpoikaiseen perheeseen. Milloinkaan hän ei unohtanut lapsuuttaan, ei myöskään työntäyteisiä päiviä, jotka kuluivat olkituolien punomisessa ja kiillottamisessa. Hänestä tuli sanojen punoja, runoissaan globeliinimaisen muodon mestari. Gallimard-kustantamon Péguy´n koottujen runojen laitos käsittää peräti 1500 sivua. On hyvä muistaa, että Péguy kirjoitti myös esseitä, artikkeleita, proosaa sekä toimi lehdenkustantajana.

Uskonnollisena ajattelijana Péguy oli oman tiensä kulkija, kuitenkin syvästi katolinen kristitty. Hän ei kastattanut lapsiaan ja eli avoliitossa. Skandaalimainen Dreyfus-juttu paljasti hänelle katolisen kirkon kaksinaamaisuuden sekä valtajärjestelmän vinouden. Hän sai virikkeitä tuon ajan sosialismista, jopa anarkistin leiman. Pikemminkin hän oli sosialistinen utopisti kuin vallankumoustribuuni. Hän oli merkillinen, hieno persoonallisuus, vähän samaan tapaan sopeutumaton kuin Olavi Paavolainen. Hienostelija, dandy, Charles Péguy ei kuitenkaan ollut. Hänen isänmaanrakkaudessaan on jotakin ehdotonta, kenties nationalismiin saakka, samoin kuin hänen kiintymyksessään Ranskan kauniiseen maaseutuun ja sen katedraaleihin.

Nyt ilmestynyt valikoima sisältää etupäässä Anna-Maija Raittilan vuosien mittaan eri antologioihin tekemiä taidokkaita käännöksiä. Kirjan toimittanut Osmo Pekonen on suomentanut myös muutamia runoja. Vuonna 1988 Pekonen ja Raittila tapasivat Maintenonin pikkukaupungissa, josta he tekivät yhteisen pyhiinvaellusmatkan Chartres´n tuomiokirkkoon sekä Taizén ekumeeniseen yhteisöön. Saman pyhiinvaellusmatkan kauniiseen katedraaliin keskellä tasangon avaruutta teki myös Péguy, jalkaisin. Osmo Pekonen on laatinut kirjaan valaisevan esseen sekä koonnut maininnat alkuteksteistä ja kirjallisuusluettelon. Pekonen mainitsee Péguy´n runouden vaikuttaneen vahvasti modernisti Lasse Heikkilään.

Tutkija Anna-Maria Tallgren näki Pégue´n jumalakuvassa huolehtivan isähahmon, jolla on yhtä juureva isäntämieli kuin talonpojalla. Pekonen huomauttaa aivan aiheellisesti Pégue´n näennäisesti arkisen lyriikan vahvasta mystiikan pohjavirrasta. Pitkissä, messumaisen polveilevissa runoissa ovat samanaikaisesti läsnä sekä arki että pyhä. Historiasta Pekonen poimii Jeanne d’Arcin, marttyyrin ja vapaustaistelijan. Runoilijalle Jean d’Arc ei ole myytti, vaan näkijä, inkarnoitunut vapauden madonna. Ranskalaiset eivät olisi milloinkaan ristinnaulinneet Kristusta.

Teoksen avainrunoja ovat ”Toivo”, ”Yö”, ”Tammi ja silmu” sekä ”Omantunnon koettelemisesta”. Näissä runoissa häivähtää Henri Bergsonin moraaliteoria. Runoilija kuunteli Bergsonin luentoja. Kun runoilija näkee luonnossa luomisen jatkuvan, Jumalan läsnäolon, emme pysty tajuamaan asioiden ydintä järjellä. Runoilijan intuitiolla nähdään syvemmälle kuin kylmällä rationalismilla: ”Yö, minä rakastan sinua minä tervehdin sinua minä ylistän / sinua, sinä olet minun suuri tyttäreni ja luotuni / oli kaunis Yö, Yö suuressa vaipassasi, minun tyttäreni / tähtivaipassasi / sinä muistutat mieleeni, minun omaan mieleeni sinä palautat / sen suuren hiljaisuuden joka vallitsi / ennen kuin olin avannut kiittämättömyyden sulut.”

Charles Péguy kuoli jalkaväen luutnanttina kompppaniansa viimeisenä upseerina Villeroyssa 5. syyskuuta 1914. Hän sai luodin keskelle otsaansa. Kun Runebeg runoili yleviä sodasta, niin Pégue kuoli kuin runoilija.

Teoksen graafisesta suunnittelusta vastaava Jussi Jäppinen ansaitsee kiittävän maininnan kirjan tyylikkäästä ulkoasusta. Nyt vain odottamaan lisää Péguy –käännöksiä!