Ääni aamulla kello kolme

Kääntäjä Veikko Suvanto tokaisi kymmenisen vuotta sitten, kuinka siinä missä kirjailijat luovat kirjallisuutta, kääntäjät luovat maailmankirjallisuutta. Runokäännösten myötä lukija kohtaa puhujia maantieteellisesti tai ajallisesti vieraista kulttuureista. Hyvissä käännöksissä on yleensä myös uudenlainen tapa hahmottaa runous. Joskus niillä on suuri merkitys oman runoutemme muutoksiin ja elämään, ajatellaanpa vaikka T. S. Eliotin, Allan Ginsbergin, Arthur Rimbaud’n, Paul Celanin, Dylan Thomasin, Sylvia Plathin tai John Ashberyn vaikutusta.

Käännöksiin poimitaan parhaita, huomattavimpia, eniten keskustelua herättäneitä runoja. Koska tekijä miltei aina on jo tunnustettu, voidaan käännöksiin valita myös runoja, joita ei muotonsa tai sisältönsä puolesta välttämättä julkaistaisi omana aikanamme. Tämä tekee käännösten lukukokemuksista monipuolisia. Tämän vuoksi käännösrunous on minulle yhtä rakasta kuin oma nykyrunoutemme. Tämän vuoksi on niin ilahduttavaa, että on ilmestynyt Charles Simicin runojen käännösvalikoima. Vaikka Simicin merkitys ei olisi yllä mainittujen nimien luokkaa, kokoelman myötä pääsee – kaikkien kliseiden mukaisesti – uuteen, omalakiseen maailmaan. Siellä äiti voi olla ”palmikollinen mustaa savua”, aivot voivat vanhojen uskomusten mukaan olla kylmät kallonsa sisällä tai presidentti markkinoida sotaa kuin lemmenjuomaa.

Simic on Belgradissa 1938 syntynyt runoilija, jonka lapsuus ja nuoruus ajoittuvat toista maailmansotaa ympäröiviin levottomiin vuosiin. Hän onkin maininnut Hitlerin ja Stalinin toimineen hänen matkatoimistonaan. Lapsuutensa hän sanoo olleen kaikesta huolimatta onnellista vaikka hieman erikoistakin aikaa, sillä todellinen sota kehysti sotaleikkejä. Näin kuvitelman ja konkreettisen maailman raja liukeni pommitusten ja tulipalojen savuun, jonka jäljiltä muistikuvissa on edelleen ripaus näyttämömagiaa:

”Se toi mieleeni, kuinka saksalaiset marssivat / talomme ohi vuonna 1944. / Miten kaikki seisoivat jalkakäytävällä, / katselivat syrjäsilmällä, / maan vavahtelu, kuolema kulkemassa ohi… / Pieni valkoinen koira juoksi kadulle / ja sotkeutui sotilaitten jalkoihin. / Potku sai sen lentämään kuin siivillä. / Tämän minä näen yhä uudelleen! / Yö laskeutuu. Koiralla on siivet. / ”

Sodan jälkeen Simic emigroitui Amerikkaan, tosin vasta monien vaiheiden jälkeen vuonna 1954. Näihin vaiheisiin kuuluu muun muassa aika Pariisissa, missä häneen juurtui eurooppalaisen modernismin traditio. Simicin runoissa sen älyllistä luonnetta tosin taittaa amerikkalaiselle runoudelle ominainen luonteva puhe sekä kokemuksellisuuden korostuminen. Nämä kaksi runouden perinnettä ikään kuin viestivät toisilleen Simicin tuotannossa. Hän on myös kääntänyt laajasti eurooppalaista runoutta, mm. WSOY:n ja NVL:n käännösrunojen sarjassa julkaistua Šalamunia, sekä osallistunut esseistinä ja toimittajana runoudesta käytävään keskusteluun. Timo Hännikäisen ja Aki Salmelan kääntämä Ääni aamulla kello kolme sisältää runoja vuosilta 1971–2005.

Taas yksi kuvien kumartaja?

Simicin kuvia painottava runous vaikuttaa ensi alkuun tunnusmerkittömältä ja hieman vaisultakin. Haastatteluissa hän on tuonut esille runouden muiden tasojen, esimerkiksi kielen soinnillisten tai rytmisten ominaisuuksien, alkaneen kiinnostaa häntä vasta viime aikoina. Erityisesti tuotantonsa alkuvaiheessa hän kirjoittaakin silmiinpistävän kuvapainotteisesti. Selittäviä tai käsitteellistä tietoa sisältäviä lauseita on vain nimeksi. Tästä johtuen kuvat rakentuvat kaikessa hiljaisuudessa, yllättävä ja taas uusi yllättävä elementti kerrallaan. Niiden välille voi muodostua ilkeänkin tuntuisia assosiaatioita: ”Veitset kimaltavat kuin alttarit / pimeässä kirkossa / johon rampoja ja vähämielisiä / tuodaan parannettaviksi. /”

Pelkistetty ja hieman yksinkertaiselta vaikuttava kieli alkaa vähitellen tuntua perustellulta, sillä runoissa hakeudutaan unenomaiseen logiikkaan, josta enempi kielellinen haasteellisuus tai äänteellinen häly vain havahduttaisi. Simicin runot ovat ikään kuin keskenään erilaisia yrityksiä löytää ennakoimattomuuden ja luontevan jatkumon keskinäistä harmoniaa. Samalla ne jättäytyvät virkistävän kauas syvällisestä vertauskuvallisuudesta tai runoutta toisinaan hieman yksitotistavasta yrityksestä puhua siitä, mistä ei voi puhua. Simic näyttää oivaltaneen, ettei elämän tarkoitusta tarvitse ratkaista aivan joka kerta, kun ryhtyy kirjoittamaan.

Simicillä toistuu muitakin hänen runomaailmaansa yhtenäistäviä piirteitä. Yksi näkyvimmistä on nostalginen vire. Sen myötä kuvat viittaavat pääosin maailmaan, jota ei enää ole ja jossa informaatioteknologian murroksesta syntynyt nykyaika ei koskaan koittanut. Kylän kapakasta voidaan puhua yksikössä samoin kuin ”ennustajasta”, joka menee pissalle lemmenyönsä jälkeen. Siivousvälineistä esillä on luuta, ja äkkiä ollaankin paholaisia ja noitia koskevissa uskomuksissa sekä kaikessa siinä tuhkassa ja pölyssä, jota 1900-luku on synnyttänyt.

Toinen kuville ominainen piirre on niiden jatkuva mutta epäsuora suhde taiteeseen. Ne eivät sisällä teknisiä termejä, eikä runoissa ole suoraa ekfrasista, kuvan esittämistä runon keinoin, kuin harvakseltaan. Sen sijaan niissä on runsaasti kohteita ja aiheita, joita on totuttu näkemään lähinnä 1800-luvulle päättyneessä kuvataiteen traditiossa: Venäjältä pakenevia nääntyviä Napoleonin sotilaita, mustalaisia, pienen (keskiaikaisen) kylän pittoreskeja askareita.

Simicin kuvat poikkeavat valtaosasta nykyrunoutta, jolle yhteiset kaupunki- tai luontokokemukset ovat tyypillisiä tai joissa – jos runo ammentaa visuaalisesta kulttuurista – kuvissa on kirkas audiovisuaalisen ajan väritys: niissä on tarkkuutta ja liikettä. Niihin nähden Simicin kuvat ovat maalimaisen sumeita mutta sommitelmallisesti paljon puhuvia. Tämä sumeus liittyy maalaustaiteen ominaisuuksiin: maalaus ei voi olla niin kirkas kuin maailma. Tämän rajoitteen seurauksena kuvaelementtien erot tasoittuvat. Syntyy harmoniaa ja näköharhoja. Hahmo tai kohde voi vaihtua toiseksi, puu mieheksi, niin että silmä voi sen uskoa: ”Näin vanhan omenapuun / kitkuttavan yksinäistä tietään / kohti karuja kukkuloita / harteillaan tuulen shaali./”

Tein yllä eroa elokuvallisen ja maalaustaidetta muistuttavan ilmaisun välille. Se ei tarkoita, etteikö Simicillä olisi viitteitä myös elokuviin, erityisesti film noiriin, johon kohdistuvaa rakkauttaan hän tuo mielellään esille. Suorien kuva- tai aihelainojen sijaan yhteys elokuviin vaikuttaa lajityyppinsä mukaisena tunnelmana: yksinäisyys, odottaminen ja niukasti kalustetut tilat toistuvat. Vastaavasti runojen puheessa on film noirille ominaista ilmaisullista koleutta (coolness). Se on lyhyttä, iskevää ja vaikeasti määriteltävällä tavalla henkevää:

”Kävin ystäväni Bobin luona, joka sanoi minulle: / »Tavoitamme todellisen voittamalla kuvien viettelykset.» / Olin suunniltani ilosta, kunnes tajusin / ettei sellainen pidättyvyys ole koskaan mahdollista minulle. / Huomasin katselevani ulos ikkunasta. /”

Mielen kiinnittäminen maailmaan

Simicin poetiikassa tuntuu olevan tärkeintä, että runoissa tapahtuu jotain kiinnostavaa. Suuretkin aiheet sotaa ja kuolemaa myöten vaikuttavat vain kuvilta muiden joukossa, tietynlaisilta yllätyksiltä siinä missä pimeää pelkäävä suojelusenkelikin: ”Se teeskentelee ettei pelkää, lähettää minut edeltä ja sanoo tulevansa ihan kohta perässä”. Kuitenkin myös hänen runouteensa syntyy muita painavampia ja muihin runoihin temaattisia yhteyksiä säteileviä kohtia. Esimerkiksi runon ”Kyllästymiseni eeppisiin mittasuhteisiin” alussa homeeristen heerosten ”jeunesse dorée” kuolee yksi toisensa jälkeen. Puolivälissä kuvataan hiljaisuutta, jonka puhkaisee runon näyttämölle ilmestyvä linnun laulu ja äitinsä kanssa keskusteleva tytär.

Runon voi lukea vaikkapa niin, että kunhan saamme rauhaa sodilta tuntemattomine sotilaineen, voivat pienet asiat, kuten runoava laulu tai kepeä askellus puutarhoissa muodostaa elämän sisällöt. Tämä parafraasi tosin näyttää, kuinka höpsöä on lukea sisällöiksi kuvien ja yllätyksellisyyden runoutta. Sen vuoksi on aiheellista käsitellä toistakin teemaa.

Mielestäni uudenlainen tapa hahmottaa maailma on jo itsessään merkityksellinen sisältö, kuten esimerkiksi Simicin runouden takaa välähtelevässä surrealismissa. Simicin runomaailman muodostaa erityinen tapa katsoa asioita. Hän ei aseta lukuisia yksityiskohtia kuvaamaan symbolisesti joitain suurempaa (esim. kuinka pieninkin lätäkkö heijastaa koko taivaan) vaan pitää ne pieninä ja erillisinä. Yksityiskohtien näkyvin ja merkityksellisin keskinäinen yhteys syntyy siitä, että ne ovat osa jotain runoa. Kaikki muu seuraa tästä lähtökohdasta: niiden tuottama tunnelma, näkökulmat sekä assosiaatiot, joiden myötä huomaa ajattelevansa myös merkityksiä.

Otan viimeisenä esimerkkinä katkelman runosta ”Katolle puhumista” (1999). Siinä on pääosin yhden säkeen mittaisia virkkeitä, joiden välissä on tyhjä rivi. Virkkeet eivät liity toisiinsa. Kuvat johdattavat säe säkeeltä assosiaatioihin vanhoista elokuvista Jeesus-nimiseen tyyppiin ja oliivien täyttämiseen anjoviksella. Tilallisen eheyden sijaan runossa syntyy kahdeksan sivua pitkän keston myötä unenkaltaisia kokonaisuuksia, joissa jonkin alkavan ja jonkin päättyvän väliset yhteydet toisinaan hahmottaa, toisinaan ei, mutta koko ajan runo pysyy mielenkiintoisena. Aiempiin esimerkkeihin verrattuna tämä myös edustaa myöhempää ja hieman kielitietoisempaa vaihetta Simicin tuotannossa:

”Alaston totuus, sinun täytyy nähdä mitkä tissit! /

nukun joka yö eri sängyssä. /”

Vielä viimeinen silaus

Itse kirjassa, fyysisessä esineessä, on omituisen halpa ja hieman suttuinen vaikutelma. Kansi on ahdettu täyteen kielellistä ja visuaalista informaatiota. Esipuheen ja ensimmäisen runon välillä ei ole siirtymää, kuten välisivua, minkä johdosta Simicin kaikissa valituissa runoissa avauksen tehtävää toimittava runo ”Lihakauppa” menettää olennaisesti hänen runomaailmaansa johdattavaa ”tästä se alkaa” -tuntua. Simicin runojen kuvallinen luonne olisi hengittänyt paremmin ilmavammassa taitossa. Ainakin oikean sivun runot olisi voinut asemoida hieman kauemmas taitekohdasta.

Henkilökohtaisesti pidänkin WSOY:n ja NVL:n yhteistyössä julkaiseman käännössarjan Atwoodista Šalamuniin kestäneen vaiheen rauhallisemmasta ilmeestä. Uuden Maailman runo -sarjan ulkoasu ei vakuuta. Itse sisältönsä puolesta Ääni aamulla kello kolme asettuu sarjan korkeaan laatuun, kääntäjien panosta myöten.