Perinpohjainen tutkimus

Daniil Harmsin (1904-42) tuotannosta on nyt saatavilla suomeksi kolme teosta. Uusimman eli Perinpohjaisen tutkimuksen (2008) lisäksi on käännetty Sattumia (WSOY 1988) sekä Ensiksikin ja toiseksi (Desura 2002). Harms eli nuoruutensa Neuvostoliiton varhaisvuosina ja miehuutensa Stalinin hallitsemassa kauhuvaltiossa. Uuden suomennoksen tekstit ovat jälkimmäiseltä ajalta, vuosilta 1927-1940, eivätkä ne todellakaan heijasta lainkaan sellaista tulevaisuudenuskoa ja -odotusta kuin joidenkin muiden avant garde -tekstit heti vallankumouksen jälkeisinä vuosina.

Perinpohjainen tutkimus sisältää sekalaisen valikoiman kolmenlaisia tekstejä. Kirjan nimi on sopivan ironinen – sisältäähän teos kaikkea muuta: siis kovin nurinkurisia tapahtumaketjuja. On absurdeja pikku näytelmiä, joita voisi luonnehtia kokeellisiksi. On Harmsin omiin nimiin kirjattuja kirjeitä. On myös sellaisia groteskeja tarinoita, joita julkaistiin jo kokoelmassa Sattumia. Kustantaja kutsuu niitä “proosalastuiksi”, mutta niitä voi kutsua myös “sattumiksi”, koska niiden juoni joko käynnistyy sattumasta tai sattuma frustroi ja estää henkilöiden toiminnan – ja joskus sattuma tuo odottamattoman käänteen parempaan.

Harmsin teksteissä eletään modernismin oudoimpien ismien ydinaikakautta: surrealismin ja absurdismin, jotka jalostuivat futurismin ja dadaisimin jälkimainingeissa. Hänen pikku tekstejään voidaan luonnehtia “poskettomiksi”, niin kuin kirjan takakansi tekee. Niitä voidaan kutsua hulluiksi, hulvattomiksi, hervottomiksi, mielettömiksi – niin kuin niin monia tuon aikakauden romaaneja, näytelmiä, taidemaalauksia, musiikkia jne.

Harmsin sattumat eivät siis ole ainoita laatuaan, vaan vertailukohtia niille löytyy helposti vanhalta ja uudelta mantereelta. Ne eivät ole taiteellisen jyhkeitä kuten Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan (1928-40). Ne eivät ole riemukkaan ilottelevia kuten Marx-veljesten anarkistisimmat elokuvat (Duck Soup, 1933). Ne eivät ole johdonmukaisen symbolisia kuin Kafkan Oikeusjuttu (1925). Sama perusasenne, joka vääntää noiden – huomattavasti tunnetumpien – taiteen toisinajattelijoiden tuotantoa, velloo kuitenkin myös Harmsin luomuksissa: kaiken totunnaisuudet ja ilmiselvyydet nurin kääntävä koura.

Modernismille ominaista angstia pursuaa Harmsin maailmankuvauksista ja ihmisten puhunnoista, mutta lopulta tekijä aina linttaa ahdistukset karnevalistisilla tempuillaan. Näin käy myös äärimmäistä julmuutta ja väkivaltaa esittävissä tarinoissa, joista eettinen taso kokonaan näyttäisi puuttuvan mutta jotka nekin toimivat viime kädessä korkeamman periaatteen mukaan: oman ajan yhteiskuntaelämän moraalinen kritiikki syntyy implikoiden, rivien välissä, kuten Neuvostoliiton varhaista avant gardea ansiokkaasti tutkinut Craig Brandist tulkitsee1. Pään sisään juurrutettua ankaraa hallintakoneistoa kuvaa muiden muassa kirjan vahvimpiin teksteihin kuuluva ”Arkku”, jossa henkilö vapaaehtoisesti kapuaa tukahduttavaan arkkuun muka todistaakseen elämän ja kuoleman kamppailua.

Järki pakenee elämän mielettömyyksien edellä

Daniil Harms kuului oberiuttien taiteilijaryhmään, jonka monitaiteelliset performanssit tuovat mieleen surrealistien vastaavat aktiviteetit. Surrealistien tapaan oberiutit julkaisivat myös manifestin. Se on nyt julkaistu suomeksi Perinpohjaisessa tutkimuksessa. Manifestissa sanotaan suoraan, että Harms ei runoilijana ja dramaturgina pyri rakentamaan staattisia kuvioita vaan saattamaan asioita dialogiseen suhteeseen “törmäyttämällä” niitä. Oberiutit eivät vain synnytä uutta runokieltä, vaan rakentavat “myös uutta kokemusta elämästä ja sen sisällöistä”.

Monien aikalaistensa tapaa Harms luo unenomaista epätarinaa, mutta toisin kuin surrealisteilla, hänen unensa ovat epä- ja jopa antifreudilaisia. Niistä kirkkaimpana ja suorasukaisimpana esimerkkinä “Uni kiusaa ihmistä”, jossa kerrotaan, miten uneen vaipumisen hetkellä henkilön “tietoisuus kävi niin kirkkaaksi, että hän kykeni ratkaisemaan päässään algebraongelmia kahden tuntemattoman tekijän yhtälöillä”.

Näin Harms tulee lähelle saman sukupolven juutalaiskirjailijaa Nathanael Westiä (1903-1940), joka vastusti Freudia älämölöäjänä, ”jolta ei mitään voi oppia”. Harmsia ja Westiä yhdistää kriittis-moraalinen tuomio ihmiseloa kahlitsevalle yhteiskunnalle. Samanmielistä on myös groteskin tragedian maustaminen pirullisen mustalla karnevalismilla – tai kuten Mihail Bahtin täsmentäisi “degradoivalla” naurulla, joka alentaa kaiken sen mikä, usein ansiotta, on nostettu korkeaksi, yleväksi, pyhäksi2. Tosin Harmsin karkearakeisista sattumista puuttuu se pakkomielteinen intellektuaalisuudella pelleily, joka jäytää Westin surreaalia satiiria nimeltä Balso Snellin unielämä (1931).

Harms on laatinut myös yksisivuisen mutta kaksiosaisen naurun teorian. Toisessa osassa hän sanoo jotain perin olennaista aiheesta. On kahdenlaista naurutyyppiä. Väkevää naurutyyppiä edustavia luomuksia seuratessaan osa yleisöstä nauraa todella voimakkaasti, kun taas loput pysyvät ihan hiljaa, hauskuutta lainkaan ymmärtämättä. Toinen on keskivertonaurun tyyppi, jonka kohdalla koko yleisö nauraa, mutta ei kovin voimakkaasti. Harmsille väkevä naurutyyppi on se oikea. Ja totta tosiaan – Harmsia lukiessa ei jakaudu vain yleisö kahtia, vaan jokaisen lukijan pään sisällä nujakoivat nuo samat kaksi yleisöä: toinen aivopuolisko hulluna hohottaen ja toinen yrittäen ymmärtää, samalla kihisten raivosta, kun järki pakenee elämän mielettömyyksien edellä.

Viitteet:
(1) Brandist, Craig: Carnival culture and the Soviet modernist novel (1996)
(2) Bahtin, Mihail: François Rabelais – keskiajan ja renessanssin nauru (1965)