Hunajaa ja tomua

Modernissa maailmassa vain rahalla on väliä. Jos rahaa ei ole, on etsittävä niitä, joilla sitä on. Kuta kuinkin tämä on amerikkalais-pakistanilaisen Daniyal Mueenuddinin (s. 1963) esikoisteoksen teema.

Novellikokoelma Hunajaa ja tomua (alkuteos In Other Rooms, Other Wonders, 2009) sijoittuu Pakistaniin ja ajallisesti agraariyhteiskunnan ja modernisaation rajalle, uuden ja vanhan Pakistanin kipeään leikkauskohtaan. Kahdeksan novellia kiertyvät kaikki omalla näkökulmallaan suuren pohatan, ikälopun maanomistajan K. K. Harounin ympärille, vaikka itse vanha herra ei ole yhdenkään tarinan päähenkilö.

Elämää hallitsevat sukulaissuhteet ja niiden myötä rahavarojen jakautuminen, ja rikkauden ja köyhyyden välillä vallitsee syvä kuilu. Vaikka maisema ja riippuvuussuhteisiin perustuvat elämänkohtalot ovat kaukana lännestä, kuvaa Mueenuddin oivaltavasti ihmissielun universaaleja puolia, kuten hyväksynnän janoa. Lukija samastuu köyhään kerjäläiseen tai hillittömästi rilluttelevaan pintaliitopyrkyriin muutaman inhimillisen, taitavasti ujutetun piirteen myötä hämmentävän hyvin.

Daniyal Mueenuddin yhdistää mukaan toki myös läntisiä tuulahduksia. Hän itse on pakistanilaissyntyinen ja asuu nykyään Lahoressa, mutta työskenteli pitkään New Yorkissa juristina. Kirjailijan oikeustieteellinen puoli tulee esille myös novellikokoelmassa, jossa yhdessä novellissa tuomari sekaantuu mutkikkaaseen polttomurhatutkimukseen.

Korruption kynsissä kiemurteleva oikeuslaitos ei novellin todellisuudessa tuomitse pakistanilaisia heidän rikoksistaan, vaan palkitsee taidokkaimman lahjojan ja kieroilijan. Kautta linjan myös muissa novelleissa oveluudella ja taktisella heikkoihin kohtiin iskemisellä on keskeinen merkitys.

Suuri osa novelleista sijoittuu jollekin K. K. Harounin omistamalle maatilalle. Rikkaat omistajat ja köyhät palkolliset etsivät omaa paikkaansa yhteisössä. Mueenuddin on itsekin työskennellyt nuorena miehenä isänsä sukutilalla Pakistanissa ja hän yhä viljelee maata. Hän on kertonut tavanneensa maaseudulla ihmisiä jokaisesta sosiaalisesta luokasta.

Kuten novelleissa myös todellisuudessa pakistanilaisten ihmissuhteet ovat hämähäkin verkon lailla monisäikeisiä ja risteileviä. Novellikokoelmassa kohdataan myös Mueenuddinin kaltaisia, Amerikassa asuneita nuoria pakistanilaisia, joiden länsimaistunut ajattelutapa joutuu törmäykseen perinteiden kanssa.

Köyhät kiipeävät, kunnes putoavat

Kaikki kahdeksan novellia kuvaavat erilaisia riippuvuussuhteita. Teoksen alkupään tarinoissa köyhät työläiset tekevät mitä vain noustakseen ylöspäin.

Sähkömies Nawabdin kohoaa kyvykkyytensä vuoksi asemaan, jossa hän onnistuu pyytämään herra Harounilta itselleen moottoripyörän. Pyörän yrittää varastaa häntä vielä köyhempi roisto, jolle käy kalpaten. Varkaalla ei ole minkäänlaista ihmisarvoa, sillä hänellä ei ole suhteita raharikkaisiin. Lääkäri ei suostu häntä hoitamaan. Sähkömies on tyytyväinen, ettei menetä moottoripyöräänsä vaan voi jatkaa omaa kipuamistaan rauhassa, kelmin kuollessa kärsien.

Saleema-tytön tarinassa narkomaaniperheestä oleva, narkomaanimiehen nainut palvelustyttö ihastuu Harounin iäkkääseen kamaripalvelijaan Rafikiin. Ihastumisessa on kyse oman tulevaisuuden turvaamisesta ja aseman parantamisesta, mutta mukana on myös aidon tunteen pisaroita. Mueenuddinin kerronnassa olennainen seikka onkin usein pieni onnen hetki, hippunen, jonka hetkellä henkilö on lähes täydellisen tyytyväinen. Tilanne on ohi silmänräpäyksessä, mutta hetki jää leijumaan mieleen.

”Saleema osti hänelle lämpimän villalakin ja pesi ja parsi hänen vaatteensa huolellisesti. Hän halusi kaikkien näkevän, miten hyvää huolta hän piti Rafikista. Hän sanoi: ’Sinä pidät minua ylläsi ja minä kannan sinua kasvoillani.’ Hänen kasvonsa olivat pehmentyneet.”

Saleemalle ei käy hyvin, kuten ei juuri kellekään novellikokoelman hahmoista. Harounin kuollessa Rafik kieltää hänet ja heidän yhteisen lapsensa ja kieltää myös rakkautensa. Sen hän tekee velvollisuutensa tunnossa ja oman vaimonsa edun vuoksi sekä turvatakseen taloutensa tulevaisuudessa. Vailla suojelijaa Saleema ja hänen poikansa joutuvat suoraan kadulle.

Saleeman tarinan kanssa samankaltainen on novelli ”Onni täällä vaihtelee”, jossa ovela tilanhoitaja Jaglani tapaa mestarillisesti kokkaavan, köyhän Zainabin. Hekin ovat kummatkin naimisissa tahoillaan, eikä Zainabin tarpeita tällä erää määrittele niinkään toiveet rikkaammasta elämästä vaan siitä, että hän saisi kauan haluamansa lapsen. Jaglani rakastuu ja päättää vallan ja halun sumussa ottaa toisen vaimon. Hän kokee asemansa niin ylhäiseksi, ettei muista tarvitse välittää. Zainab ei kuitenkaan saa lasta ja vaatii yhden Jaglanin ensimmäisen vaimon lapsista omakseen.

Pian sukulaissuhteet ovat tulehtuneet, ja tekojen sato niitetään, kun Jaglani sairastuu kuolemanvakavasti. ”Jaglani moitti itseään siitä, että oli ottanut vanhimman poikansa tyttären ja antanut tytön Zainabille, istuttanut pikku ihmistaimen niin toisenlaiseen maaperään. Kaikkein katkerimmin hän syytti itseään siitä, että oli heikkoudessaan rakastunut naiseen, joka ei ollut koskaan rakastanut häntä. Zainab oli tahra hänen elämänkaarensa puhtaudessa, johon hän oli aina ennen uskonut.”

Zainab kohtaa Jaglanin menehtyessä saman tilanteen, kuin Saleema. Menettäessään tukijansa hänellä ei ole toisena naisena mitään jäljellä. Toisten, menestyneempien, ihmisten varaan elämänsä rakentaneiden tulevaisuus on pienestä kiinni. Aitojen sukulaissuhteiden puutteessa väliaikaisesti saavutettu asema katoaa nopeasti. Mutta ainakin heikko-osaiset yrittävät, usein oman ruumiinsa kautta, sillä muutakaan heillä ei ole.

Rikkaus rumentaa, raha rapistaa

Hyvän suvun kasvatit saavat jo syntyessään elämään onnen avaimet. Yksi novellikokoelman punainen lanka on se, että ihminen on sidottu omaan sijaansa, eikä yleensä pysty pysyvästi asemaansa muuttamaan. Toinen on se, ettei himoittu raha tuo onnea sekään. Sen osoittavat teoksen rikkaampien sukujen edustajat, jotka yhtä lailla etsivät omaa paikkaansa.

Kun köyhät taistelevat elämästään, rikkaat taistelevat tyytymättömyyttään vastaan. Suvun paine ei helpota rahan myötä, päinvastoin, mukana on nyt myös maine, joka täytyy säilyttää. Lisäksi nurkan takana väijyy jatkuvasti iso joukko rahanahneita vihamiehiä ja katkeria kilpakumppaneita.

Köyhät taistelevat elämästään, rikkaat tyytymättömyyttään vastaan.

Kokoelman toinen puolisko keskittyy Harounin sukulaisten elämiin. ”Joka huoneessa omat ihmeensä” -nimisessä novellissa tutustumme Husnaan, hyvän suvun tyttöseen, joka unelmoi isommista rikkauksista ja on päästä niihin käsiksi itsensä K. K. Harounin kautta. Vanhoilla päivillään maanomistaja ihastuu Husnan eloisuuteen ja kauhistaa naispuolista sukua ottamalla tytön rakastajattarekseen. Husna toimii samoin periaattein, kuin palvelustytöt Saleema ja Zainab, eikä asemansa vuoksi putoa niin korkealta. Silti hänkin putoaa. Mueenuddin tuntuu haluavan alleviivata sitä, ettei kiipimällä mammonan perässä pysty koskaan saavuttamaan muuta kuin hetkellisen auvon.

Aina kun Husna näki itsensä ikäisen tytön nousevan isosta, uudesta autosta Liberty Marketin kalliiden kauppojen keskellä tai säihkyvän jossakin kesäjuhlassa pisaranmuotoiset timanttikorut korvissaan, hänen ajatuksensa takertuivat näihin rikkauden symboleihin eivätkä hellittäneet niistä tuntikausiin. Hän aavisti, että voisi itsekin saada sen kaiken Harounin kautta, jos hänestä tulisi miehen rakastajar. – – Husnan äiti huomautteli naristen, että kaikella oli hintansa: rikkinäiset sukulaisuussuhteet, rikkinäinen vanhuus.

Eniten amerikkalaisia novelleja ovat ”Pariisin kova taivas” ja ”Lily”. Ensimmäisessä Harounin nuori serkku Sohail matkustelee Euroopassa amerikkalaisen tyttöystävänsä Helenin ja omien vanhempiensa kanssa. Helen joutuu miettimään vanhempien kuulusteluristitulessa omaa valmiuttaan asua Pakistanissa ja seurustella pakistanilaisen miehen eli kokonaisen suvun kanssa. Sulhasehdokkaan äiti valistaa: ”Sinä inhoaisit Pakistania. Sinua ei ole luotu elämään siellä, olet liian mutkaton etkä arvosta tarpeeksi koristeellisuutta, pinnallisuutta – ja se on ainoa tapa selviytyä siellä.

Jälkimmäisen novellin kirjailija kirjoitti kokoelmaan kaikkein viimeisimpänä, vasta, kun muut novellit oli jo valittu. Pitkässä, kaksiosaisessa novellissa pakistanilainen, mutta länsimaalaista tyyliä niin asustukseen kuin ajatteluunsa imevä nuori Lily edustaa uuden sukupolven vapautta ja nousukkuutta. Hänen perheellään ei juuri ole rahavaroja, mutta hyvän suvun nimeä senkin edestä, ja omaa seurapiiriprinsessan kruunuaan Lily pitää yllään juhlimalla samppanjaporukoissa niin Lontoossa kuin Islamabadissakin. Hän on vapaa, riippumaton ja raisu – siis kaikkea muuta, mitä aiemmin tavatut henkilöhahmot.

Toisaalta Lily on vapautensa vuoksi myös huonomaineinen, mikä on Pakistanissa lähes sama asia kuin köyhyys. Omiensa parissa maineella ei ole väliä, mutta kun Lily tapaa Murad-nimisen miehen ja ihastuu, hän joutuu pohtimaan, millaisen kuvan antaa itsestään niin Muradille aviovaimona kuin tämän suvullekin.

Lilyn tarinassa on kiehtovaa hyvä-paha-taistelua, ja kuten lähes kaikki Mueenuddinin henkilöhahmot, hänkin on roolissaan vankina. Kevytkenkäinen bilehile haluaa tosissaan sopeutua maatilaemännän rooliin, mutta kannattaako omaa itseään vastaan taistella? On jännittävä pohtia, tahtooko Mueenuddin tuoda tässä esille myös laajempaa yhteiskunnallista viestiä. Pystyykö Pakistan maana siirtymään uuteen aikaan, kun vanhat kaavat kangistavat?

Novellikokoelman hahmot yrittävät, uurastavat, tekevät kaikkensa muuttuakseen ja muuttaakseen omaa tilaansa, mutta tarinan lopussa kukin tuntuu putoavan takaisin alkupisteeseen. Se on myös inhimillinen piirre, ja Mueenuddinin henkilöhahmot ovat läpeensä inhimillisiä, erehtyväisiä, heikkoja ja ahneita. Siksi he ovat niin viehättäviä, kaikessa karuudessaan.

Henkilöt kerrosteisina yksilöinä

Pyyteettömämpi versio sosiaalisesta noususta tavataan novellikokoelman päätösnovellissa. Tällä erää päähenkilönä on mies, vanha Rezak. Hassu, kolhukasvoinen miekkonen asuu omatekoisessa kopissaan ja onnistuu saamaan puutarhavahdin paikan Harounin serkun ja tämän amerikkalaisen vaimon tilalla.

Hyväntahtoinen vanhus ei vaadi itselleen palkkaa, vain ruuan, mutta hänelle tahdotaan maksaa yhtä paljon kuin muillekin palkollisille. Tämän johdosta Rezak on äkkiä rikkaampi kuin ikinä elämässään – hän kykenee ostamaan jopa television koppiinsa! Onni täydentyy, kun vielä vanhoilla päivillä käy niin, että Rezak saa vaimon, yksinkertaisen nuoren tytön.

”Saatettuaan isän bussiin Rezak kuljeksi basaarin poikki alas ja pysähtyi hetkeksi juttelemaan samosoita myyvän miehen kanssa, mutta ei puhunut mitään avioliitostaan vaan piti sen omana tietonaan. Nyt hän tunsi itsensä tasavertaisemmaksi näiden ihmisten, kauppiaiden, ohikulkijoiden, perheiden kanssa. Häntäkin oli joku odottamassa, talo johon hän palaisi ei olisi tyhjä.”

Tämä on Rezakin suurimman onnen aikaa. Ja jälleen onni on katoavaista. Hemmottelu ei ole pysyvä olotila. Ja lopulta, oliko vanha Rezak hänkään vilpitön naidessaan kehitysvammaisen tytön ja ylpeillessään palkallaan? Mueenuddinin novellit vihjaavat, että kaikella on kääntöpuolensa.

Hunajaa ja tomua tutustuttaa henkilöön massan takana. Moni Rezak ja Saleema saattaisi jäädä vain kasvottomaksi köyhälistön osaksi. Novelleissa nostetaan yksilö esille tämän kamppailun keskellä. Mueenuddin muistuttaa, että jokaisella on tunteet, halut ja toiveet. Hän ei kuitenkaan tee sitä melodramaattisella tavalla, vaan toteavasti, usein dialogin kautta:

”’Minä tiedän kyllä mitä te kaikki ajattelette’, Saleema aloitti. ’Te luulette minua lutkaksi, luulette että myrkytän miestäni. Hänen takiaan minä olen yksin, ja te kohtelette minua miten huvittaa. Mutta minäkin yritän vain elää täällä. En ole mikään ääliö. Minäkin olen kotoisin jostakin.’”

Yksi maukas mauste kokoelmassa on se, että moniin henkilöihin palataan muissa novelleissa, ohimennen. Esimerkiksi Pariisissa matkaavat Sohail ja Helen – menevätkö he lopulta naimisiin? Tämä selviää Rezakin tarinassa, jossa oleellinen merkitys Rezakin hyvinvoinnille on Sohailin amerikkalaisella vaimolla.

Myös hovimestarit, autonkuljettajat, kokit ja muut hahmot kohdataan eri näkökulmista uudelleen ja uudelleen. He ovat sivuhenkilöitä mutta vahvistuvat, keräävät yhä lisää lihaa luidensa ympärille. Ihmiset ovat yleensäkin monikerroksisia, eivätkä kaikki näe kaikkia kerroksia koskaan.

Entä herra Harouni itse? Myös häntä katsotaan lukuisista eri näkökulmista. Hän on isä, rakastaja, omistaja, pomo, avunantaja, etäinen ja ylhäinen kroisos. Hän on lähes jumalhahmo, jonka olemassa olon vuoksi muut pystyvät elää elämäänsä.

Mueenuddin ei kerro paljon Harounista, ja maapohatta jää hieman mystiseksi. Hän edustaa vanhaa perinnettä, kun taas novellin päähenkilöt ovat heitä, jotka astuvat uudelle ajalle. Hän kuolee – pystyvätkö muut toimimaan ilman häntä?

Kerronnallisesti Mueenuddinin tyyli on ihailtava. Hän kykenee tekemään raastavasta eloonjäämistaistelustakin kaunista. Eteläaasialaisten kirjailijoiden perinteisestä tyylistä poiketen Mueenuddin ei lavertele ja maalaile, eikä myöskään väritä tarinoitaan ylenpalttisella idän välkkeellä. Miljöötä kuvaillaan harkiten ja elävästi. Novellikokoelman luettuaan voi olla varma, että Pakistan ja maan ristiriitaiset ihmiskohtalot elävät mielessä hyvän tovin.

– – Jaglani palasi Dupnyapuriin auringonlaskun aikaan, jeepin valot pimeyttä sohien. Talonpojat toivat puhveleitaan kanavalta juomasta, he väistivät tien laitaan ja tervehtivät, ja eläinten kaulassa riippuvat raskaat kellot kalahtelivat kumean alakuloisesti. Joillakin puhveleilla oli kaulassaan vanhoja kenkiäkin amuletteina pahaa silmää vastaan. Vain Jaglanin talossa oli sähköt, ja jeepin ajaessa kylän tomuista pääkatua lyhdyt loistivat avoimista ikkunoista ja keittotulet loivat oranssia valoaan saviseinille. Kylässä haisi lannalle, tomulle ja savulle ja ympäröivän mangotarhan kukille.