Kaikki pysyväinen haihtuu pois

Bolševikkijohtaja Vladimir Iljitš Leninille kommunismi merkitsi neuvostovaltaa ja sähköistämistä. Kun hänen nimeään kantavan voimalakompleksin nelosreaktori tuhoutui huhtikuun 1986 lopussa Tšernobylissä Ukrainan neuvostotasavallassa, se merkitsi samalla kommunismin lähtölaskentaa.

Millainen oli systeemi, joka uhrasi määrättömästi ihmisiä ja yritti aluksi naamioida tapahtumat pikku voimalapaloksi?

Paljon ei jäänyt jäljelle sähköistämisestäkään: pahimmin saastuneilta alueilta Ukrainassa, Venäjällä ja Valko-Venäjällä evakuoitiin yhteensä 200 000 henkeä. Heidän jälkeensä jättämät kylät, kaupungit ja kolhoosipellot ovat nykyisin radioaktiivista jättömaata – ja paradoksaalisesti samalla Euroopan suurin luonnonpuisto. Vartioitu suojavyöhyke eli zona vetää vastustamattomasti puoleensa erilaisia raunionryöstäjiä, salametsästäjiä ja sankarimatkaajia. Osa asukkaistakin on palannut: lähinnä parkkiintuneet babuškat ja deduskat, ikäihmiset, jotka uskovat ihmejuoma vodkan pitävän säteilyn loitolla.

Ihmiskunnan historian pahimman ydinvoimalaonnettomuuden tunnetuin kaunokirjallinen tulkki lienee valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš (s. 1948). Viime vuoden nobelistin Tšernobylistä nousee rukous (suom. Marja-Leena Jaakkola, Tammi 2000) on journalistisesta ja dokumentaarisesta otteestaan huolimatta samalla hypnoottinen ja hallusinatorinen tuhon sinfonia.

Irlantilainen teatteriohjaaja Darragh McKeon (s. 1979) on monessa suhteessa Aleksijevitšin linjoilla: Tšernobylin ydinturman ohella tehdään analyysia ja surutyötä koko Neuvostoliitosta. Kysytään, millainen oli systeemi, joka uhrasi määrättömästi ihmisiä ja yritti aluksi naamioida tapahtumat pikku voimalapaloksi. Vallan patologian vastapainoksi kuvataan pienten ihmisten uskomattomia uhrauksia.

Pettyneitä naisia ja halpaa vodkaa

Siinä kun dokumenttiromaanin grand old lady Aleksijevitš luottaa moniäänisyyteen ja musiikillisuuteen, McKeon kirjoittaa perinteisempää ”sammakkoperspektiivin” proosaa. On neljä näkökulmahenkilöä, heidän tarkoin rajatut elinpiirinsä ja sisäiset maailmansa.

Aloitetaan Moskovan laitakaupungin massiivisista asuinblokeista. Siellä ovat sisarukset Maria ja Alina ja jälkimmäisen poika, yhdeksänvuotias Jevgeni eli Ženja.

”Katso nyt meitä. Pettyneet naiset litkivät halpaa vodkaa betoniparvekkeella. Diagnoosini on, että tarvitsemme miehet”, Maria tiivistää sisarusten elämäntunnot (KPHP, s. 157).

Alina huomauttaa tähän, ettei niissä elämän miehissäkään ole ollut hurraamista.

Ženjan isä menehtyi Afganistanissa. Sotilasjeeppejä huvikseen kännissä päin seinää ajanut ja kynnenalusensa armeijaveitsellä puhdistanut korsto oli rauhanaatteen nimiin vannoneen, mutta läpeensä militarisoidun yhteiskunnan tuotos.

Pianistinalku Ženja on toista maata. ”Mendelssohnia jumaloiva rakastettava pikkufriikki” kokee Moskovan päälle vyöryvän runsauden ja rönsyilevyyden silkkana musiikkina, arjen sinfoniana.

Äidin ja tädin yhteinen huolenaihe on seura, johon Ženja ajautuu. Kiusaajista päästäkseen ihmelapsen täytyy heittää itsekin keikkaa alamaailman pelureille, koiratappeluiden järjestäjille ja mustan pörssin miehille.

Eletään aikaa, jolloin NKP:n tuore pääsihteeri Mihail Gorbatšov on lanseeraamassa glasnost- ja perestroika -politiikkaansa, mutta uudistukset eivät vielä juuri näy kansalaisten elämässä. On vain suuri desilluusio, joka purkautuu katutappeluina, huumeina, vandalismina ja työpaikoilta varastamisena.

Sanomatta jättämisen valta

Marialla ja Alinalla on toki muitakin huolia, kuten päivittäinen leivänhankinta. Alinalla on epävirallinen silitysbisneksensä, mankeloitavat lakanat ja paidat, alituinen puuvilla-polyesterimeri. Marialla taas tehdastyönsä ja lisäansiot Lomonosovin yliopiston englanninopettajana.

Liukuhihna on silti rangaistus ja ikuinen muistutus menetetyistä mahdollisuuksista. Maria oli aiemmassa elämässään toimittaja, joka ajautui samidzat-piireihin, kiellettyjen lehtien ja kirjallisuuden äärelle. Hiilipaperin avulla jäljennetyissä anonyymeissa reportaaseissaan Maria levitti tietoa Puolan Solidaarisuus-liikkeestä, yritti nostattaa samanlaista innostusta ja pelotonta lakkoliikettä Moskovan tehdastyöläisten keskuuteen.

Samizdat-Maria oli helppo kiristää ilmiantajan jalkavaimoksi. Suhde ja sitä seurannut abortti merkitsivät Marian ja hänen miehensä Grigorin välien kylmenemistä ja täydellistä puhekyvyn menetystä.

Jos yhteiskuntaa ei voi muuttaa, niin kenties voi avittaa eteenpäin edes yhtä ihmiskohtaloa.

Yhdessä sisarukset pärjäilevät jotenkuten, luovimalla naapuriavun ja -juorujen, hyväntekijöiden ja ilmiantajien verkostoissa. Jos yhteiskuntaa ei voi muuttaa, niin kenties voi avittaa eteenpäin edes yhtä ihmiskohtaloa. Ženjan pianotunnit maksavat, poika tulisi saada pidettyä nokka kohti konservatoriota eikä koulukotia.

Missä muualla elämä onkaan niin armotonta kapitalismia ja vahvempien valtaa kuin näennäisesti ihanteidensa mukaan elävässä työläisvaltiossa? Neuvostoarjen nöyryytysten ja ilonaiheiden, omanlaisensa lämmön ja yhteisöllisyyden kuvaajana McKeon tulee lähelle Ljudmila Ulitskajaa (s. 1943).

Jostain kurkistelee myös romaniansaksalainen Herta Müller (s.1953): diktatuurivaltion vallan ja alistamisen eroottissävytteiset pelit. Eletään maailmassa, jossa sanomatta jättämisillä, ruumiinkielellä ja tupakoinnin rytmillä voi olla uskomaton valta. Pienillä eleillä voidaan edistää tai katkaista työuria.

Hankalaa olla Jumala

Nyt Grigori on paikan päällä Tšernobylissä. Tšehovilaisen tunnollinen kirurgi yrittää saada edes jotain tolkkua evakuointiin ja säteilylle altistuneiden ”kiiltomatojen” kohteluun.

Jälleen tulee esiin neuvostovallan uskomaton kyynisyys ja häikäilemättömyys. Valko-Venäjän Minskin yllä viipyy radioaktiivinen pilvi, jonka vuoksi kaupunki olisi syytä evakuoida – tai ainakin kehottaa kansalaisia pysyttelemään sisätiloissa ja jakaa heille jodia. Puoluevirkailijat ovat kyllästyneet Grigorin puheluihin. Hän ryhtyy summamutikassa soittelemaan minskiläisille. KGB ehkäisee ”yleisen paniikin” katkaisemalla kaikki puhelut.

Kun sulaneen reaktorin alle alkaa kasaantua vettä ja viiden megatonnin ydinpommia vastaavan räjähdyksen vaara on ilmeinen, Politbyroo on huolestuneempi Neuvostoliiton kansainvälisestä kuvasta kuin säteilystä, joka yltäisi mahdollisesti Puolaan ja Saksaan asti.

Nelosreaktorin palaessa toista viikkoa ja sylkiessä päästöjä kaikkiin suuntiin V.I. Leninin voimalaitoksen muut reaktorit tahkovat sähköä.

Uutistoimisto TASS vakuuttaa lähetyksissään yleistä optimismia ja kaiken palaamista normaaliksi. Osana samaa ”normalisaatiota” KGB kiertää keräämässä kirjastoista ydinsotaa, röntgenkuvausta, jopa fysiikan alkeita käsittelevät teokset.

Kolmin- tai nelinkertaisilla palkoilla houkutellut vapaaehtoiset reippailevat T-paidoissa. Ollaan kuin turistimatkalla, välillä otetaan aurinkoa tai pulahdetaan Pripetjokeen.

Puolueen korkea-arvoisia jäseniä joutuu vatsahuuhteluun joditablettien yliannostuksesta.

Vähän myöhemmin nenäverenvuodoista ja mustista laikuista kärsivät säteilysairaat päätyvät Grigorin leikkauspöydälle.

”Kahden ensimmäisen viikon jälkeen päätettiin, ettei alueella työskenteleviä korvattaisi toisilla, ei uhrattaisi enää muita. Aamun suunnittelukokouksissa laskettiin, kuinka monta ihmiselämää käytettäisiin mihinkin tehtävään. Kaksi elämää tähän työhön, neljä tuohon. Se oli kuin sotakabinetissa, ihmiset leikkivät Jumalaa. Ja mikä pahinta, siitä ei ollut mitään hyötyä. Miesten tilalle tuotiin joka tapauksessa uusia työntekijöitä, kun he menivät niin huonoon kuntoon, etteivät enää jaksaneet työskennellä.” (KPHP, s. 312–313)

Hankalaa olla Jumala, kuten Arkadi ja Boris Strugatskin samannimisessä neuvostoscifin perusteoksessa. Grigori tavallaan musertuu taakkansa alle, väsyy kantamaan maailman selittämättömyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta ja ”kiiltomatojen” kärsimyksiä harteillaan.

Nomenklatura vain porskuttaa. Pukumiehiä lennätetään Ukrainaan sotilaskoneilla, valtiollisten ajoneuvojen letkat kulkevat omia erikoiskaistojaan. Puolueen korkea-arvoisia jäseniä joutuu vatsahuuhteluun joditablettien yliannostuksesta. Nomenklaturalle on omat suljetut tilansa, jotka tuottavat taatusti puhdasta maitoa, lihaa ja vihanneksia.

30 kilometrin vyöhyke

Ukrainalaispoika Artjom perheineen saavat edustaa ”kiiltomatoja”. Heitä viedään tilapäismajoituksesta ja asemarakennuksesta toiseen, lopulta asutusalueiden valmismökkeihin. Tavalliset neuvostokansalaiset kohtelevat heitä kuin spitaalisia, koska säteilyn pelätään tarttuvan.

Artjomin isän metsästysporukan silmin on helppo ymmärtää, miksi Tšernobylin evakkojen on niin vaikea tai mahdoton lähteä. Vaikka taivas olisi äkkiä sulan laavan värinen ja eläinten korvista valuisi verta.

”He ovat viettäneet lähestulkoon koko elämänsä tällä maatilkulla. He tuntevat kasvun ja satokausien kierron, luonnon luonteen, tavat ja mielialat. Ja täällä, näissä aamun oudoissa tapahtumissa, he tunnistavat epäsointuisuutta. Palatessaan kotiin vielä nukkuvien perheidensä luo he ajattelevat tätä merkillistä aamua ja miettivät, ulottuisiko tämä merkillisyys heihinkin, täällä asuviin ihmisiin.” (KPHP, s. 61–62)

On vielä yksi syy: suuri isänmaallinen sota, joka merkitsi Ukrainan ja Valko-Venäjän kohdalla poltetun maan taktiikkaa ja siviiliväestön joukkotuhoa. Paradoksaalisesti juuri Tšernobylin seudulla oli sodan jälkeen helpompi hengittää, rakentaa izbat eli hirsimökit uudelleen ja olla välittämättä tarvittavien dokumenttien puuttumisesta.

Kaapiiko kriisitilanne ihmiseltä sivistyksen ohuen pintakerroksen, paljastaako se itse kussakin asuvan sadistin ja survivalistin?

Tšernobylin ”30 kilometrin vyöhykkeen” luonti on McKeonin käsissä kuin toisen maailmansodan uusi näytös, Elem Klimovin Tule ja katso -elokuvan (1985) apokalyptista kuvastoa.

Säteilymittareilla ja konetuliaseilla varustautuneet ”likvidaattorit” keräävät ihmisiä busseihin. Kaikki linja-autot kymmenen tunnin ajomatkan säteeltä on komennettu alueelle. Nauta- ja lammasroviot roihuavat, koirat ja kissat ammutaan ihmisten silmien edessä. Säteilyä saaneet pelastushelikopterit ja -ajoneuvot haudataan maahan. Maata myllätään kaivinkoneilla, traktoreilla ja lapioilla. Metsät hakataan, puunrungot kiedotaan muoviin ennen loppusijoitusta.

Mutta kuka vartioi vartijoita? Kaapiiko kriisitilanne ihmiseltä sivistyksen ohuen pintakerroksen, paljastaako se itse kussakin asuvan sadistin ja survivalistin? Vai johtako käsittämätön koettelemus uudenlaiseen yhteisöllisyyteen, ihmisveljeyden ja -sisaruuden löytymiseen? Kysymystä ovat punninneet niin Albert Camus Rutossaan (suom. Juha Mannerkorpi, Otava 1948) kuin J. G. Ballard pessimistisissä ekokatastrofiromaaneissaan. Sitä pyöritellään myös The Walking Deadin kaltaisissa populaarikulttuuriteoksissa.

McKeonin vastaus tuntuu olevan jotain siltä väliltä. ”Kiiltomatoja” ryöstellään ja ahdistellaan, he joutuvat kantamaan koko omaisuutta mukanaan. Mutta aina löytyy myös grigoreita ja muita jaksamisensa äärirajoilla toimivia auttajia ja majoittajia.

Tuskallisen pakahduttavaa odotuksen riemua

Kaikki pysyväinen haihtuu pois -romaanin äärellä tuntuu hurjalta ajatella, että sen kirjoittaja sai ensikosketuksen aiheeseensa murrosikäisenä. Silloin Chernobyl International -avustusjärjestö alkoi tuoda Tšernobylin lapsia toipumislomille Irlantiin. Romaaninsa tapahtumapaikoille McKeon pääsi blogihaastattelun mukaan vasta kymmenvuotisen kirjoitusurakkansa loppupuolella.

Eikä Tšernobylin ydinturmasta ja Neuvostoliiton lopunajoista ole syntynyt mitenkään läpeensä lohdutonta proosaa. Venäjän kuvaajana McKeon on Andreï Makinen (s. 1957) sukua, siis pesunkestävä romantikko. Hänellä on silmää Grigorin ja Marian ”tuskallisen pakahduttavalle odotuksen riemulle”, ihmisille, jotka eivät voi elää toistensa kanssa, mutta eivät myös ilman toisiaan.

Runollinen, tunteikas, vahvasti visuaalinen kerronta tavoittaa neuvostoarjen kolhon kauneuden ja järjestelmän tallomien ihmisten välisen, omanlaisensa lämmön.

On Moskovan metroasemien kattokruunujen ja mosaiikkien koristeellisuus, tivolin karnevaalimusiikkia pauhaavat kaiuttimet, Pripjatin koululaisten ja pikkupioneerien iäksi kesken jäävät vappuvalmistelut. Ja joutomailla ja teollisuusalueilla McKeon vasta fiilisteleekin, kuiskausten varaan rakennetun kaupungin varjohahmoilla.

Oma kolkko huumorinsa on jo seuraavassa välähdyksessä: moskovalaiset alamaailman miehet pelaavat korttia panoksena naulat, pultit, ruuvit ja mutterit. Kun sähkökatkos pimentää teollisuusalueen, jatketaan muitta mutkitta kynttilänvalossa.

Paljon symboliikkaa saadaan irti myös hylätystä Prometheus-patsaasta Pripjatin pääaukiolla, koirien raadoista ja veren hajun houkuttelemista, kiivaasti askeltavista susista.

Neuvostoliiton taistelevan ateistisessa mytologiassa hyödynnettiin Prometheusta, antiikin titaania, joka varasti jumalilta tulen. Tšernobylin palava lyijy ja grafiitti, alkuaineiden raivokas tanssi, polttivat Homo sovieticuksen itsensä.

Reaalisosialismista reaalikapitalismiin

Lumovoimaa on myös Ulla Lempisen ilmeikkäässä suomennoksessa, eikä tehtävä varmastikaan ole ollut helppo – kaikkine neuvostoarjen ja ydinfysiikan yksityiskohtineen.

Kaikki pysyväinen haihtuu pois -romaanin yhteiskuntakritiikki ei jää neuvostokommunismin roimimiseen. (Melkein) yhtä haavoittuvaisia ja helposti kriisiytyviä me reaalikapitalismin lapset tunnumme olevan, pakolaiskriisin ja eurooppalaisten hyvinvointivaltioiden alasajon edessä.

Neuvostoydinvoimaloiden ohjekirjoista oli yliviivattu reaktoriytimen sulamisen kaltaisen vakavan onnettomuuden mahdollisuus.

Entä kun Grönlannin ikijää sulaa ja Siperian routa vapauttaa metaaninsa ilmakehään? Edessä on väistämättä isoja muutoksia ja evakkoteitä. Olemmeko silloin menossa toimimattomien ideologioiden ulkomuseoon, epämuodostuneita lapsia työkseen leikkelevän Grigorin epätoivoon?

”Yhtäkään viranomaista ei ole näkynyt Grigorin päivittäisistä pyynnöistä huolimatta. Hän haluaisi heidän astuvan tähän huoneeseen, paikkaan, missä ideologiat, poliittiset järjestelmät, hierarkiat ja dogmit ovat pelkkiä sanoja ja kuuluvat pölyisen toimiston arkistoon. Tätä ei selitettäisi millään uskomusjärjestelmällä. Sairaalahenkilöstö tietää, että tähän verrattuna kaikki aiemmat elämäntapahtumat kadottavat merkityksensä. Ei ole muuta kuin nämä kuukaudet, nämä huoneet, nämä ihmiset.” (KPHP, s. 180) 

Ydinvoimaa markkinoidaan ilmastonmuutoksen ehkäisyllä. Sosnovyi Borissa Pietarin kupeessa on edelleen toiminnassa neljä käyttöikänsä ylittänyttä, Tšernobyl-typpistä RBMK-reaktoria. Niitä korvaamaan on lähivuosina tulossa VVER-painevesireaktoreita, mutta paljon on vielä levällään.

RBMK-reaktorien korkea-aktiivista jätettä kyyditään parhaillaan junilla Siperiaan, mutta operaatiossa kestää vuosikausia. Matala- ja keskiaktiivinen jäte jää 70 metrin syvyyteen Sosnovyi Borin kamaraan.

Fennovoiman ja Teollisuuden Voiman ydinhankkeisiin liittyvä poliittis-taloudellis-juridinen kähmintä sekä jatkuvat viivästykset eivät välttämättä lisää luottamusta myöskään kotimaiseen ydinvoimaan.

Neuvostoydinvoimaloiden ohjekirjoista oli yliviivattu reaktoriytimen sulamisen kaltaisen vakavan onnettomuuden mahdollisuus. Koska sellaista ei vain tapahdu. Eppu Normaalilla taisi olla jotain sanottavaa, teknologiauskosta ja insinöörien erehtymättömyyden kulttuurista.