Syötti

David Albaharin Syötti on tarina äidistä, Jugoslaviasta, Amerikasta ja muistamisesta. Romaanin kertoja hakee kiintopisteitä juurettomalta tuntuvassa globaalissa nykymaailmassa ja oman menetyksensä keskellä. Kertoja on Albaharin itsensä näköinen entinen jugoslaavi, pakolainen vieraassa maassa.

Kertoja istuu kanadalaisessa mökissä ja pompottelee nykyisyyttä ja menneisyyttä. Välillä hän kuuntelee rahisevia nauhoja, joihin on vuosia sitten Belgradissa äänittänyt äitinsä muisteluja. Mitä äiti pystyy kertomaan ja mitä hän haluaa kertoa? Miksi tunnemme huonoimmin läheisimmät ihmiset? Romaanin kertoja pohtii, millaisen tarinan hän tekisi, jos osaisi kirjoittaa ja jos ikinä kirjoittaisi äidistä. Pohdintojen myötä kertoja tulee kertoneeksi äitinsä tarinan lujemmin kuin hänen kuvittelemansa romaani kykenisi.

Syötti on vailla juonta, kappaleita ja lukuja. Teksti soljuu alusta loppuun yhtenä juoksuna. Lause kasvaa edeltäjästään tai sen ääneen lausumattomasta varjosta, monistuu ja valuu rauhallisena tajunnanvirtana. Syötti on tasapainoinen romaani. Sen täytyy olla, kun teksti kulkee ilman kappalejakoa tai muuta ulkoista rakennetta. Kotimaisesta kirjallisuudesta vertailukohdaksi mieleen nousee Keijo Siekkisen Äidin hauta (Gummerus 1985), jossa on samantyyppinen rakenne ja samaa meditatiivisuutta kuin Albaharin tekstissä.

Miten kirjoittaa elämästä?

Välillä kertoja istuu ystävänsä, kirjailija Donaldin, kanssa paikallisravintolassa, keskustellaan ja juodaan olutta. Miten eurooppalaiset ja amerikkalaiset eroavat toisistaan? Donaldissa Albahari muovaa satiirisen kuvan läntisen hyvinvoinnin kyllästämästä intellektuellista, joka on taustansa rajoittama. Lopussa Donald saapuu jopa tuomitsemaan kertojan tekstiä. Donaldin hahmon kautta romaaniin tulee mukaan myös kirjoittamisen ja kirjailijuuden pohdintaa, ei vailla ironiaa. Rikkiviisas Donald tietää mikä on oikeaoppinen kertomus ja miten se rakennetaan, kertoja on nöyrempi, hän ei uskottele tietävänsä kaikkea. Romaani kysyy, voiko elämää tallentaa ja miten elämästä voi kirjoittaa. ”Ihminen voi kirjoittaa vaikka tuhat sivua mutta ei pysty kertomaan edes osaa sitä, mitä tapahtuu esimerkiksi silloin kun työntää langan neulansilmän lävitse.”

Syötissä piirtyy vahva muotokuva äidistä, joka oli loputtoman omapäinen ja uhrautuvainen. Albahari pohtii Jugoslaviaa ja sen historiaa vähän samaan tapaan kuin kroatilainen Dubravka Ugresic romaanissaan Kiputilahallitus (Like 2007). Syötissä pohditaan myös juutalaista identiteettiä, jonka poimukohdaksi asettuu toinen maailmansota äidin elämässä. Se taas vertautuu Bosnian sotaan kertojan elämässä. Äiti kesti maailmansodan, kitui ja eli sen jälkeen, mutta uutta sotaa hän ei jaksanut vaan hiipui pois.

Syötissä on mysteerin hehkua, silti kaikki kerrottu on aivan arkista. Miten tarkoituksetonta ihmiselämä joskus onkaan, ja miten tarkoituksellista, mikä paradoksi? Elämän mieli on salattu: ”Joitakin asioita emme saa milloinkaan tietää, ja luulen, että juuri siinä piilee olemassaolomme merkitys”.

Kari Klemelä on kääntänyt Albaharin romaanin herkkävireisesti suomen kielelle. Olisiko liioittelua väittää Klemelää yhdeksi tämän hetken parhaista suomentajista?

Albahari ei pohdi vain kysymystä ”golfia vai biljardia?”, kuten liian moni nykykirjailija, vaan hän puhuu tärkeistä asioista.

Albahari sanoo 140 sivulla saman, mihin keskiverto suomalaiskirjailija käyttäisi 280 sivua ja perusamerikkalainen kirjailija 560. Tämä ilmaisu on lainattu lievästi muunneltuna Eeva-Liisa Mannerin arvostelusta Osamu Dazain romaanista Ei enää ihminen vuodelta 1969 (Eeva-Liisa Manner: Ikäviä kirjailijoita, Tai-teos 1994). Mannerin aikana kritiikit saattoivat olla liuskojen pituisia, kun nykyään jo 3000 merkkiä on pitkä arvostelu.

David Albahari (s. 1948) on tunnettu balkanilainen prosaisti ja amerikkalaisen nykykirjallisuuden kääntäjä. Hän syntyi Kosovossa serbianjuutalaiseen sukuun. Vuonna 1994 hän lähti vapaaehtoiseen maanpakoon Kanadaan.