Hiawatha

David Treuer rakentaa Hiawathan alkutilanteen kubistiseksi mosaiikiksi, joka synnyttää tarinalle voimakkaan jännitteen. Mosaiikki koostuu vahvasta symbolista, toiston figuurien rakenteista, takautumista ja kerronnan näkökulman vaihtelusta, jotka vihjaavat viiltäviä havaintoja henkilöistä, tunnelmasta ja tematiikasta. Teoksen nimi viittaa uljaaseen pikajunaan, joka kulki Chicagon ja Minneapolin välillä 1935-70. Yhtäkkiä siltä puuttui syy olla olemassa samoin kuin kaupunkiin muutaneilta intiaaneilta. Heitä symboloi alkutilanteen traagisen kohtalon kokeva peura.

Eletään 1980-luvun alkua, kun ojibwa-intiaani Simon menee tapaamaan äitiään vapauduttuaan vankilasta. Hän murhasi oman veljensä, mikä muutti traagisesti koko perheen elämän. Kulkiessaan tuttuja katuja hän ei tunne enää ketään eikä löydä taskuistaan ”mitään pikkutavaraa, joka kaikille muille kadulla kulkijoille on selviö”. Hän siis katuu mutta ei tiedä, kuinka voi sovittaa rikoksensa omalle äidilleen, veljensä pojalle ja tämän äidille. Häntä painaa syyllisyys.

Ennen vankilaa Simon työskenteli yläilmoissa, kuten monet muut intiaanit, keikkumassa tulevien pilvenpiirtäjien runkorakenteissa, siellä missä muut rodut eivät uskaltaneet työskennellä, vapaana levottoman ja luotaantyöntävän kaupungin ongelmista. Vankilan jälkeen hän työskentelee pimeässä kellarissa, eristäytyneenä, mutta kenties tutustumassa alitajuntansa uinuviin syvyyksiin, jotta sovittaminen ja kehittyminen voi alkaa. Sovittamisen käännekohtana on avustaminen kotitalon purkutyömaalla, jolloin hän vapautuu isän kuoleman aiheuttamasta painolastista. Kirjailija osoittaa asian näkökulmaa hyödyntämällä: Simon havainnoi talon kallistumia isänsä kaltaisesti.

Tarina kuvaa Minneapolisiin muuttaneen intiaaniperheen tragediaa. Kertoja ripottelee tietoa pala palalta, mikä säilyttää jännitteen vahvana. Kerronnan takautumatekniikkaa on pirstaleista. Se luo rikkinäisen ja loppua kohden lähes houruisen kuvan päähenkilöstä, joka yrittää saada elämästä otetta sovittamattoman taakan alla. Aina 50-luvulle asti ulottuva takautumien vyöry rakentaa perheen tragediasta kuitenkin kokonaisen kuvan. Myös toiston figuurit tihentävät jännitettä ja tunnelmaa. Treuer toistaa sanoja ja lauseita sekä asioita ja muuntelee aiheita. Näkökulmat vaihtelevat keskeisten henkilöiden sisäisen havainnoinnin ja tunnelmien kautta.

Kirjailija ottaa kantaa urbaanin kurjistumisen syihin. Presidentti Eisenhowerin suunnittelema intiaanien sijoittaminen kaupunkeihin 50- ja 60-luvulla oli tuomittu epäonnistumaan, vaikka kaikki vaikutti aluksi lupaavalta: töitä oli ja rahakin riitti niukkaan elintasoon. Intiaanivirasto unohti kuitenkin kertoa reservaateista muuttaneille intiaaneille, ”kuinka tässä uudessa betoniviidakossa eletään … ja liittovaltio nauroi muuttaneille intiaaneille. He eivät osanneet matkustaa bussilla. Eivät osanneet lukea puhelinluettelon karttaa. Eivät edes tienneet, mikä on ansioluettelo”. Lisäksi kaupungiosat, joihin intiaanit asutettiin, olivat alkaneet jo kurjistua.

Kaupunki, Minneapolis, on kolkko ja kylmä; sitä leimaa välinpitämättömyys ja väsymys. Intiaanit eivät sopeudu, ja reservaattikin osoittautuu vieraaksi. Hiawatha on taitavasti rakennettua ja vahvasti kerrottua proosaa.