Metro 2035

On vaikea kuvitella kaunokirjalliselle teokselle jylhempää ja jykevämpää miljöötä kuin Moskovan metro, tuo tällä hetkellä 14 linjan ja 207 aseman sienirihmasto. Vuonna 1935 liikennöintinsä aloittanut metro on stalinistisen neuvostoarkkitehtuurin suurimpia saavutuksia. Sen keskeisistä asemista rakennettiin kaiken kansan saavutettavissa olevaa luksusta toisen maailmansodan ja kylmän sodan oloissa: työläispalatseja korkeine kattoineen, pronssikruunuineen, valkomarmoriseinineen ja -pylväikköineen. Patsashahmot yhdistelevät antiikkia ja sosialistista realismia, seinämosaiikeissa on kaikuja vaikkapa 1920-luvun nuoren Neuvosto-Venäjän futurismista.

Samalla asemista tehtiin ydiniskun kestäviä väestönsuojia.

Dmitri Gluhovskin (s. 1979) metro-trilogian maailmassa väestönsuojille on tullut todellakin käyttöä. 2010-luvun alussa käydyn ydinsodan jäljiltä ihmiskunnan rippeet, ehkä 40–50 000 henkeä, asustavat Moskovan metrossa.

Maan päälle ei ole mitään asiaa, säteilyä on ilmassa tappavia määriä.

Trilogian osat, Metro 2033 ja 2034 (molemmat suomentanut Anna Suhonen, Like 2010 ja 2011) ja nyt Arto Konttisen suomentama Metro 2035 hahmottelevat tätä postapokalyptista elämäntapaa. Maan alla kasvatetaan sikoja, kanoja ja sieniä. Liikkuminen sortumisvaaraisissa tunneleissa tapahtuu motorisoiduilla tai käsikäyttöisillä resiinoilla. Keinovaloa pidetään yllä generaattoreilla tai polkemalla dynamokojeilla varustettuja pyöriä. Puhdas vesi, tee se itse -voimalat ja -suodattimet ovat kevyesti arvokkaampia kuin joku menneen maailman öljy.

Maan päälle ei ole mitään asiaa. Venäjän pääkaupungin raunioissa saalistavat erilaiset mutanttieläimet ja mustat, telepaattinen ja varjomainen älyllisen elämän laji. Sitä paitsi säteilyä on ilmassa tappavia määriä ja auringonvalo olisi liikaa kaljuuntuville, kasvainten nakertamille keinovalon kasvateille.

Tietenkin on myös raunioretkeilijöitä eli stalkereita. He käyvät suojapuvuissaan, kaasunaamareissaan, tummennetuissa laseissaan ja raskaasti aseistettuina koluamassa Moskovan kivierämaita, rauniotaloja, rikottuja näyteikkunoita, sammuneita valomainoksia ja ikuisesti pysähtyneiden autojen letkoja. Yksi heistä on Gluhovskin päähenkilö, trilogian mittaan 26-vuotiaaksi ehtivä Artjom.

Artjomin hahmossa näkyy Gluhovskin kunnianteko venäläisen ja itäeurooppalaisen scifin pitkille perinteille: stalkerien ammattikunta on tuttu niin Arkadi ja Boris Strugatskin samannimisestä kirjasta (1972, suom. Esa Adrian, WSOY 1982) kuin Andrei Tarkovskin elokuvasta (1979).

Artjomilla on myös oma telepaattinen herkkyytensä, kykynsä olla yhteydessä arvoituksellisiin mustiin. Uudenlaisen, ihmisestä riippumattoman älyllisen elämänmuodon käsittämättömyys vie ajatukset kohti puolalaisen Stanislaw Lemin Solarista (1961, suom. Matti Kannosto, Kirjayhtymä 1973).

Viemärirottien hippodromi

Onko ihmiskunta ottanut jotain opikseen? Turha luulla.

Gluhovskin viehättävän vinksahtaneessa yhteiskuntasatiirissa maan alle on pystytetty omat valtakeskittymänsä. Niiden välillä vallitsee armoton kyräily ja kilpavarustelu. Kaupankäynnistä mennään hetkessä raja- ja ryöstöretkeilyyn. Kukkulan kuninkaiksi pyrkivät Punainen Linja, Neljäs valtakunta ja Hansa-liitto, kukin omine, eriskummallisine retroideologioineen.

Gluhovskin yhteiskuntasatiirissa maan alle on pystytetty omat valtakeskittymänsä.

Punainen Linja on luopunut alkuperäisistä opeistaan, leniniläisestä maailmanvallankumouksesta ja koko metron sähköistämisestä. On käännytty sisäänpäin, omistauduttu sosialismin rakentamiseen yhdelle linjalle. Mutta otettu käyttöön sitäkin kovempi kontrolli, agitaattoreineen, vakoojakammoineen, kuulustelukeskuksineen ja KGB-upseereineen.

Historiallinen allegoria nuoren neuvostovaltion luopumisesta 1920-lukulaisista edistysihanteistaan ja taantumisesta 1930–40-lukujen punapatriotismiin on aivan selvä.

Fasistinen Neljäs valtakunta kouluttaa omaa kuulapäiden kaartiaan ”metro venäläisille” -iskulauseen alla. Metroasemia nimetään uudelleen, niin että Tšehovskajasta tulee Wagnerovskaja, Puškinskajasta Schillerovskaja ja Tverskajasta Darvinovskaja. Eugeniikan ja rotuhygienian nimeen vannotaan, alkuperäinen kaukasialais- ja juutalaiskammo saa väistyä epämuodostumien ja mutantismin vastaisen taistelun tieltä.

Hansa-liiton panos ideologioiden sekamelskaan on äärimmilleen viety, utilitaristinen tehokkuusajattelu ja uusliberaali markkinatalous. Sen pyhiä ajattelijoita ovat Adam Smith ja Dale Carnegie.

On myös yksittäisiä asemia ja muutaman aseman ryppäitä, jotka toteuttavat kukin omaa pelastususkontoaan: Suurta Matoa palvovat kannibaalit, kuilua helvetin syövereihin kaivavat satanistit, Jehovan todistajat, Hare Krishnat ja intialaista filosofiaa harjoittavat kirjastonhoitajat.

Leipää ja sirkushuveja on tarjolla pulleiden viemärirottien hippodromilla. Bolšoi-teatterin alaisesta metroasemasta on puolestaan tullut esittävien taiteilijoiden keskus. Vähän kaikkialla on Äiti Pelottomia lapsineen: prostituutio ja ihmiskauppa rehottavat. Ruplan paikan vaihdon välineenä ovat ottaneet teräväkärkiset messinkiluodit. Hylsyistä tulee tinasotilaita kalpeina albiinoina syntyvien lasten leikkeihin.

Vain muutaman Kalašnikovin luodin tähden

Metro-trilogian maailmaa voisi äkkiseltään pitää läpeensä synkkänä ihmiskunnan viimeisenä ryysyrantana. Mutta ei pelkästään: kirjailija tarjoilee tohtorioutolempimäisen ja kellopeliappelsiinimaisen mustaa – ja välillä vähän vaaleampaakin – huumoria.

Länsimaisen nuorten aikuisten dystopia- ja postapokalyptisen kirjallisuuden nälkäpelikuvioiden vastapainoksi Gluhovskin maanalaisessa ollaan korostetun slaaveja.

Sienistä uutettua teetä ja tislattua pontikkaa kumotaan, mitä villeimpiä ja vauhkoimpia maailmankatsomuksellisia keskusteluja käydään. Vartiovuoroilla ja stalker-matkoilla slaavimelankolia kohtaa metafysiikan ja eksistentialismin, samoin kaukoidän uskonnoista tutut ajatuskulut.

Venäläisiä kun ollaan, myös kirjallisuutta rakastetaan. Artjomin arvokkaimpiin löytöihin kuuluvat venäläiset 1800-luvun klassikot, Gabriel García Márquez, Jorge Luis Borges ja Boris Vian.

Dystopian ohella Gluhovski tekeekin maagista realismia: hänen lyhytaikaisen matkakumppaninsa, itseään Tšingis-kaanin reinkarnaatiota pitävän Haanin, mukaan vainajat eivät enää siirry perinteiseen tapaan taivaaseen ja helvettiin. Vaan jäävät metrotunneleita reunustaviin putkistoihin, ja tekevät valituksellaan ohikulkijat hulluiksi.

Trilogia on kasvukertomus, veijaritarina ja yksinäisen sankarin odysseia.

Vastaavia mystisiä tapahtumia, profetioita ja kummitteluja kirjoissa riittää. Metron maanalaisen maailman voikin nähdä vertauskuvana päiväpuolen yhteiskuntamme kollektiiviselle piilotajunnalle.

Mutta entäs juoni sitten? Trilogia on samalla Artjomin kasvukertomus, veijaritarina ja yksinäisen sankarin odysseia. Tulvavesien, säteilyn, hämähäkinseittien ja pimeässä hohtavan kasvillisuuden seassa kahlatessa mennään hallusinatoriseen sienitrippailuun ja repiviin tulitaisteluihin.

Kovasti visuaalisella ja elokuvamaisella matkalla kohdataan monenlaisia sinnittelijöitä ja survivalisteja. Totuudet ovat alati liikkeessä ja kaikki kaupan, tietä järjelliseen elämään ei löydy.

”Labyrintti heräsi eloon, kelmien ja kusipäiden kaleidoskooppi heilahti ja näytti aina uuden kuvion, ja varmalta tuntunut tie ulos olikin jo vanhentunut.” (s. 158)

Ollaan samalla jylhällä antisankarin matkalla kuin Sergio Leonen spagettilänkkäreissä tai Akira Kurosawan samuraielokuvissa. Lähimmäksi tulevat kuitenkin George Millerin (s. 1945) Mad Maxit.

Onko metrotunnelin jälkeen elämää?

Venäläisessä kirjallisuudessa on uudella vuosituhannella nähty kaksi vahvaa suuntausta.

Viktor Pelevinin, Vladimir Sorokinin, Olga Slatnikovan, Tatjana Tolstajan ja monen muun dystopioissa – tai venäläisittäin antiutopioissa – on projisoitu nykymaailman epämieluisat kehityskoulut, kuten kansalaisyhteiskunnan ja vapaan median tukahduttaminen sekä isovenäläisten ja patriarkaalisten arvojen pakkosyöttö, muutaman vuosikymmenen päähän lähitulevaisuuteen.

Tuskinpa missään päin maailmaa on julkaistu yhtä paljon dystopiakirjallisuutta lyhyen ajan sisällä.

Toinen kirjallinen valtavirta, Roman Sentšinin ja kumppanien lakoninen realismi eli ”Kodak-proosa” suuntaa katseensa Venäjän provinssien alakuloon, pystyyn ruostuviin yhdentehtaanpaikkakuntiin, huojuviin taloihin ja hirsimökkeihin. Osa provinssikirjailijoista suhtautuu skeptisesti demokraattisen opposition kosmopoliitteihin, liberaaleihin arvoihin.

Ja tieteiskirjallisuus jos joku on poliittista, kaikissa ilmansuunnissa.

Läntinen, kaunokirjallisesti ja psykologisesti suuntautunut scifi on jo pitkään ollut tiedostavaa, ihmisenä olon rajoja luotaavaa ja sukupuolirooleja kyseenalaistavaa. Näin vaikkapa Joanna Russin, Margaret Atwoodin ja hiljattain edesmenneen Ursula K. Le Guinin teoksissa.

Metro 2033:ssa ei ole ainuttakaan mainintaa pidemmin käsiteltävää naishahmoa.

Vahvat naiset ovat raivanneet tiensä myös valkokankaan puolelle, ison budjetin spektaakkeleihin ja TV-sarjoihin. Mainittakoon vaikkapa Millerin uusin Mad Max: Fury Road (2015), Patty Jenkinsin ohjaama Wonder Woman (2017), Melissa Rosenbergin luoma Jessica Jones -sarja (2015-) tai uusin Star Wars -elokuva The Last Jedi (2017).

Varsinkin Rian Johnsonin ohjaama The Last Jedi on naisnäkökulmineen saanut kimppuunsa kaikki mahdolliset konservatiivisten nörttipoikien boikotti- ja vihakampanjat.

Tässä suhteessa Gluhovski kulkee turvallisen poikakirjamaisia latuja. Metro 2033:ssa ei ole ainuttakaan ohimenevää mainintaa pidemmin käsiteltävää naishahmoa.

Kahdessa myöhemmässä kirjassa panostetaan enemmän ihmissuhteisiin ja ihmisen sisäisiin avaruuksiin, Metro 2035:sta kehittyy yhdellä tasolla kolmiodraaman kuvaus: Artjom pähkäilee tarkka-ampuja Anjan, komentajansa, pyörätuoliin sidotun ”samovaarin” Melnikin tyttären ja prostituoidun Sašan välillä.

”Rakkaus oli outoa polttoainetta”, kuten asia ilmaistaan metron nokisella ja rasvatahraisella kielellä (2035, s. 570).

Toki Anna Kareninan sielunrippiin ja psykologisiin syövereihin on vielä matkaa. Metro-kirjoista voi lukea – kaikessa yhteiskuntakritiikissään ja satiirisessa irrottelussaan – myös ”Kodak-proosan” kaikuja: miehet ovat sotureita, survivalisteja ja stalkereita, naisten alaa on sieniviljelmien ja kotimetroasemien vaaliminen sekä syntymäkalpeiden lasten kasvatus.

Kristuksen tähden houkka ja ideologioiden hydranpäät

Silti romaanina poukkoileva ja hivenen ylipitkä Metro 2035 puolustaa monin tavoin paikkaansa. Gluhovskin yhteiskuntakritiikki on päivittynyt 1990-luvulta 2010-luvulle.

Ensimmäistä metro-kirjaa on luettu allegoriana Boris Jeltsinin kauden vapaasta pudotuksesta, kun varmuuden sulivat pois alta. Perestroikan ja glasnostin vapauden hurma vaihtui armottomaan eloonjäämistaisteluun, tavallinen kansa värjötteli torikauppiaina ja oligarkit loivat tyhjästä omia yksityisimperiumejaan.

Uusin kirja taas alkaa Artjomin pakkomielteestä, että jossain Moskovan kehäteiden ulkopuolellakin on elämää. Hän on Ostankinon TV-tornin laella kuullut pätkiä radiokeskustelusta ja pyrkii selvittämään, onko Venäjänmaan loputtomilla aroilla ja tundralla – kenties myös Euroopassa ja Amerikassa – vastaavia eloonjääneiden taskuja. Tämä ei miellytä Metro-2:n huhuttuja asukkeja, Näkymättömiä tarkkailijoita.

Metro-2 on edelleen tiukasti vartioitu valtiosalaisuus, neuvostoaikoina aloitettu ja 1990-luvun lopulla valmiiksi saatettu yksityinen linja ylimmälle valtionjohdolle. Pysäkkeinään muun muassa Kreml, KGB-FSB:n päämaja Lubjanka, Ostankinon TV-torni, hallituksen lentokenttä ja maanalainen pommisuojakaupunki.

Viranomaisten mukaan kyseessä on urbaanilegenda ja villin mielikuvituksen tuote. Mutta ainakin 1990-luvulla ”metro-2:een” kuulemma järjestettiin opastettuja, epävirallisia kävelyretkiä.  Ainakin Gluhovskilla tämä vallanpitäjien rinnakkaismetro on täyttä totta. Ja sen asukkaiden intresseissä on hajota ja hallitse -menetelmällä lietsoa punikit, fasistit ja muut ideologiset ryhmittymät toistensa kimppuun. Häirintämastot taas estävät ulkopuolisen maailman signaaleja kuulumasta.

Tarina on allegoria Putinin Venäjästä, jonka tehtävänä on varmistaa vallan pysyvyys.

Näin metro pysyy kurissa ja nuhteessa, muulta maailmalta eristäytyneenä saarekkeena. Punainen Linja, Neljäs valtakunta ja Hansa-liitto lietsovat kannattajiaan kuolemaan uskonnon tai ideologian iskusanat huulillaan. Ja status quo porskuttaa entiseen malliin.

Artjom horjuttaa tätä totuuksien korttitaloa. Siksi hänellä ja pienellä seurueellaan ei ole suojaa oikein missään. Pakkasukko-partaisen entisen metrokuljettajan ja omintakeisen kirjailija-filosofin Homeroksen kanssa mennään vaarasta toiseen.

Gluhovski kutsuu päähenkilöön suoraan jurodivyiksi eli ”Kristuksen tähden houkaksi”, hulluksi ja samalla totuudenpuhujaksi. Artjom uskoo dostojevskilaisittain, että kauneus pelastaa maailman. Ensin olisi vain kukistettava turhan tiedon Skyllat ja Kharybdiit, käytävä Herkuleksena katkomaan Hydran päitä.

Tämä jos joku on allegoriaa Putinin Venäjästä. Presidentinvaaleissa on julkisesti tuettuja ”vastaehdokkaita” ja duumassa Kremlin puolesta äänestäviä ”oppositiopuolueita”. Siis näennäisen moniarvoisuuden nimiin vannova järjestelmä, jonka tehtävänä on varmistaa vallan pysyvyys.

Vahvempien valta jyrää sananvapauden, pienempien toimijoiden osana on väistyä ja varoa. Kuvaava on kohtaus, jossa Bolšoi-teatterin metroasemalla haluttaisiin esittää romanialaissyntyisen Eugène Ionescon (1909–94) näytelmä Sarvikuono. Mutta ei haluta suututtaa sen paremmin Punaista Linjaa kuin Neljättä valtakuntaa.

”Mistä se näytelmä kertoo? Siitä, kuinka tavalliset ihmiset muuttuvat ideologian vaikutuksesta eläimiksi. Miten me sellaista voisimme esittää? Sekä fasistit ja kommunistit kuvittelisivat, että näytelmä kertoo juuri heistä. ja se siitä! Parhaimmassa tapauksessa kumpikin osapuoli alkaisi boikotoida teatteria! Pahimmassa taas…”, teatterimies Arkadi tilittää vaikeuksiaan (s. 207-8).

Itsesensuuri ja ”yleisten syiden” meneminen taiteellisten arvojen ohi, kaikessa hiljaisuudessa perutut ensi-illat ja julkaisupäätökset lienevät tuttua niin 1970-luvun Suomesta kuin nyky-Venäjältäkin.

Videopelien kautta maailmanmaineeseen

Metro-kirjojen syntyhistoria on oma mielenkiintoinen lukunsa. Gluhovski, venäläinen sankarimatkailija ja journalisti, ei saanut vuosituhannen vaihteessa venäläiskustantamoja lämpenemään, vaan julkaisi Metro 2033:n käsikirjoituksen ensi version vuonna 2002 internetissä.

Sieltä ilmiö lähti leviämään, niin painettuna kirjana, sen jatko-osina kuin käännöksinä. Ensimmäisenä olivat vuorossa Puola, Unkari, Saksa ja IVY-maat. Maailmanlaajuinen ilmiö Gluhovskin kirjoista tuli ukrainalaisen 4A Games -studion kehittämän, ensimmäisen persoonan ammuntapeliä ja selviytymiskauhua yhdistelevän tietokonepelin (2010) myötä. Se sai vuonna 2013 jatkokseen Metro: Last Lightin. Myöhemmin tänä vuonna on luvassa Metro Exodus, jossa jätetään ennakkotietojen mukaan Moskovan rauniot lopullisesti taakse.

Gluhovski itse on kirjoittanut kolme metro-kirjaa ja ollut ideoimassa pelejä. Muiden scifi-kirjailijoiden, niin venäläisten, puolalaisten, brittien kuin italialaisten, toimesta on ilmestynyt jo nelisenkymmentä metro-universumiin sijoittuvaa spin-off-romaania, sarjakuva ja lautapeli. Elokuvaversiostakin on huhuttu pitkään.

Metro-kirjat on helppo tuomita kirjalliseksi pikaruoaksi, mutta niin suhtauduttiin aluksi myös Stephen Kingiin ja J.R.R. Tolkieniin.

Vastaanotosta tulee mieleen puolalaisen fantasiakirjailijan Andrzej Sapkowskin (s. 1948) 1990-luvulla julkaisemat Noituri-kirjat, jotka Tapani Kärkkäinen on ansiokkaasti suomentanut. Melankoliset, eksistentialistiset ja vinon humoristiset kirjat räjähtivät maailmanmaineeseen varsovalaisen CD Projekt Redin julkaisemien videoroolipelien (2007, 2011, 2015) myötä.

Siis tietokonepelejä ja oheistuotteita! Tappajamutanteista, tunneleissa juoksentelusta ja Kalašnikoveilla räiskinnästä nyt puhumattakaan.

Metro-kirjat on helppo tuomita kirjalliseksi pikaruoaksi, multimediaprojektiksi, johon arvonsa tuntevat kirjallisuusihmiset eivät koske kuin säteilyn ja kemiallisen iskun kestävin hansikkain. Mutta niin suhtauduttiin aluksi myös Stephen Kingiin ja J.R.R. Tolkieniin. Ja heidän kirjansa ovat olleet vaikka kuinka monelle suomalaiselle ”portti kovempiin aineisiin”, vähän kaikenlaisen kirjallisuuden äärelle.

Nykyään murehditaan sitä, että erityisesti pelien maailmassa viihtyvät pojat ja nuoret miehet eivät lue. Heille voisi tarjota Gluhovskin kirjoja ja katsoa, mihin ne johtavat. Seikkailukertomuksen ja apokalyptisen räiskeen ohella metron onkaloista löytyy antiautoritaarista yhteiskuntakritiikkiä, sodanvastaisia ja ekologisia sävyjä.

Eikä aika tule pitkäksi, toisin kuin monen korkeamodernismin edustajan tyhjyyttään kumisevissa peilisaleissa.

Yhteen kauneusvirheeseen Gluhovskin suomenkielinen kustantaja Like on syyllistynyt: kahden ensimmäisen kirjan liepeissä on mukana 2030-luvun metrokartta, valtioliittoineen, sortumineen ja säteilyvaaroineen. Uusimmasta se on jätetty pois.

Juuri tätä kirjaa on vähän pakko lukea karttaa jatkuvasti silmäillen, kerronnallinen resiinakyyti on sen verran kovaa.