Viattomat

Minua ärsyttää jatkuva hymyileminen. Vaikka se kuinka tapahtuisi myötätunnon vuoksi, siinä on jeesustelun maku.

Tämä oli ensimmäinen ajatukseni, kun aloitin Dominique Sigaudin vasta suomeksi julkaistun romaanin Viattomat. Hymyilijä oli useimmiten Jumala, isolla kirjoitettuna. Hän saattoi hymyillä kaikista tämän kritiikin otsikossa olevista syistä. En tiedä, onko sellaisiin hymyihin minkään valtakunnan – edes taivasten – syytä.

No totta kai, mieleen tuli ensimmäiseksi José Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumi. Sigaud ei onneksi kirjoita niin huohottaen. Hän jättää tilaa hymyjen väliin. Lukija saa mietiskellä väleihin kirjoitettua tarinaa.

Tarinan tavallisuus

Jumala tuntuu pitävän eniten pienistä tytöistä. Hän pelleilee niille ja hiipii niiden nukkuessa halaamaan niitä. Hän näyttäytyy kohtauksissa Isä Taivaiselta, miksi kirkko haluaa hänet meillekin näyttää. Kiivasluontoisella ja julmalla Vanhan testamentin Jumalalla enää harvoin nykykirkkomme meitä pelottelee. Tässä ei myöskään tavata Koraanin jihadia vaativa Allahia, vaikka Pyhän sodan tulkinnoista on löytynyt ylevämpiäkin tavoitteita kuin terrorismi.

Tämä Jumala on myös suuri ironikko. Hän härnää ihmisiä kertomalla itse omat epiteettinsä. Haavekuva, välinpitämätön valtias, ihmeidentekijä.

Kaksi toisiinsa rakastuvaa ihmistä tuntevat Jumalan, ja heidän rakkautensa ja Suuren Kuoleman välinen aika on myös Jumalan maailmassa vaeltamisen aikaa. Rakkaustarinassa ei ole mitään tavattoman merkillistä.

Mies tapaa Jumalan, kun 20-vuotias tappaja teloitetaan Amerikassa. Mies lähtee pois vankilasta ja Amerikasta. Miehen elämä muuttuu Jumalan lausumattoman neuvon vuoksi.
Nainen taas yrittää Jumalan aikuisena tavatessaan nauraa hänet ulos mutta päätyy vakuuttumaan Ihmeen edessä. Naisen pikkutytön muistot ovat melkein hävinneet.

Kaikkeuden taju

Lähes kaikki ihmiset ovat lapsina olleet kovassa kuumeessa. Usein siihen liittyy hallusinaatioita. Jumala kokee niitä vähän väliä, koska hänen muistonsa ovat niin valtavia, että niitä ei itse Jumalakaan pysty aina kestämään.

Jumala saattaa nukkua kaikessa rauhassa pienessä hotellihuoneessa, kun hänen mieleensä välähtää toinen hotellihuone lähellä Kigalin pakolaisleiriä. Hän oli sodan keskellä tavannut vanhan miehen, joka oli puhunut miltei kuin veljelleen. Miehet olivat mietteliäinä tuijottaneet paisuvia ruumiita vedessä, joillakin oli pää, joillakin ei.

Kaiken kattavan muistin sisällä ei enää voi olla hyvän ja pahan käsitettä. Jumala näkee, että ihmiset ovat sekä että. Hän rakastaa lapsia ja rakastavaisia, koska he ovat viattomia.

Jumalan on pakko ymmärtää myös pahoja ihmisiä. Kun häneltä tiukataan, miksei hän sitten muuta maailmaa, hän vain kohauttaa olkapäitään ja hymyilee.

Miksi siis Jumala?

Sigaud olisi voinut kirjoittaa kirjan myös ilman Jumalaa. Vaikeus on siinä, että puolueetonta silmää ei maailmassa ole.

Jumalalla on maailmassa paljon nimiä, ja häneen uskovat yrittävät kaiken pelon ja kauhun keskellä tyynnyttää mielensä rukoilemalla. Tilanne on kuitenkin vähitellen ajautunut siihen, että Jumalankin pitää rukoilla.

Oikeasti Jumalaa ei tietysti tarvittu. Kirjahan on Dominique Sigaudin kirjoittama ja hänellä on kirjailijana Jumalan valta.