Jumalan lahja naisille. Runoja, aforismeja, Shakespearen sonettien tulkintoja.

Anni Sumarin kääntämä Don Patersonin Varjojen kirja on harvinaisuus kirjallisuudessamme, kokonaan suomeksi käännetty, ajankohtainen ja laaja aforismikokoelma (niitä taitaa olla vain tämä yksi).

Yhden lauseen töksäytyksiin ja kaikkitietävään ajattelijamestariin yhä uskovalle Suomi-afolle Don Patersonin Varjojen kirja olisi juuri sitä mitä se kaipaa: Paterson näyttää ajatelmanlaatijan käyttämät rakennustelineet kaikessa pelkistetyssä karuudessaan, myrkytetyn kunnianhimon ja tyydyttymättömän kilpailuhengen, joka kaivaa kulttuurin tunkioita vihollisia etsien.

”Mikäli en jatkuvasti ilmaise itseinhoa, se ei johdu mistään muusta kuin sisun puutteesta”, Paterson kirjoittaa ja tulee todistaneeksi paradoksin, joita laji tunnetusti rakastaa yli kaiken. Mitä enemmän tämä itseinho, tai ne piirteet jotka kulloisellekin aforistikolle henkilönä tyypillisiä ovat, saa näkyä teoksen sivuilla, sitä yleispätevämpi on lopputulos.

Aiheita ovat epäonnistumiset, impotenssi ja kyvyttömyys, muodollisesti Paterson vaikuttaa hallitsevan taiteensa täydellisesti.

Proosaa lähestyvää runoutta

Patersonin aforismeja olisi tosin ehkä tarkempaa kutsua fragmenteiksi tai lyhytproosaksi, ja jälkimmäisen lajin piiristä paikannan hänen selkeimmän suomalaisen hengenheimolaisensa, loistavan Peter Mickwitzin. Kuten Mickwitz, myös Paterson kuuluu runoilijana eri sukuhaaraan kuin prosaistina. Hänen kehityskulussaan voi nähdä vaiheita esikoiskokoelman (Nil Nil, 1993) Borges-tyyppisestä vaihtoehtoisten todellisuuksien fabuloinnista Rain-kokoelman (2009) brittiläiseen pubinkosteaan metafysiikkaan ja yhä syvemmälle perinteeseen ja muotoon uusimmassa 40 sonnets -valikoimassa. Aforismeja hallitsee Pascaliin tai Montaigneen verrattavissa oleva yhtenäinen ääni, ivallinen, mutta hillityn optimistinen kyynikko, kun taas runoissa kenties muodolliset rajoitteet tekevät lopputuloksesta vähemmän ennalta arvattavan.

On kuin vuosisatainen traditio olisi vapauttanut runoilijan oman äänen pakkopaidasta – sonettimuoto tuottaa Patersonissa erilaista tekstiä kuin parisäkeet, epiikkaa lähenevistä pidemmistä kertovista runoista puhumattakaan. Kaikissa muodoissa hänen aiheitaan ovat epäonnistumiset, impotenssi ja kyvyttömyys, mikä on sikäli hauskaa, että muodollisesti Paterson vaikuttaa hallitsevan taiteensa täydellisesti. Hänen runotuotantonsa todistaa tämän parhaiten.

On Anni Sumarilta rohkea veto kääntää Patersonin valittuja runoja vuosilta 1993–2009, etenkin koska valikoima painottuu mainittuihin pidempiin runoihin. Sumari itsekin suosii runoilijana pitkää muotoa, mutta hän on täysin sisäistänyt kotimaisen modernismin vapaamittaisen eetoksen, kun taas Paterson operoi vuosisataisesta mitallisesta perinteestä käsin, jolle ei suomenkielisessä lyriikassa oikein ole vastinetta. Niinpä herättää pahoja aavistuksia, kun Sumari esipuheensa loppupuolella kirjoittaa:

Tutustuttuani Patersonin runouteen ja myöhempään aforistiikkaan olen päätynyt siihen arvioon, että vaikka rytmi ja loppusoinnullisuus ovat Patersonille pitkäkestoinen valinta ja usein olennaisen tärkeitä tyylikeinoja, sanojen tarkka sisältö eli sanatarkkuus on kuitenkin vielä tärkeämpää.

Muodon ja sisällön vastakkainasettelu on helppo keino perustella vältetty vaivannäkö – nähdessään näiden rikkumattoman ykseyden kääntäjä saattaa huomata urakan mahdottomuuden ja lamaantua.

Aavistus on oikeansuuntainen. Sumari vyöryttää jatkuvasti liian paksua, pitkäsanaista ja monimutkaisia sijapäätteitä suosivaa lausetta, että säemuoto hengittäisi alkuperäisen tapaan. Sivulauseet huojuvat sivuilla eksyneen oloisina, eikä viittaussuhteista aina saa selvää: ”olin häpeissäni ja ajattelin sitä sokeaa/ tyttöä, Kodiakin saarelta kotoisin// joka istahti joka ilta pylvään päälle”.

Sanatarkkuus on kaksiteräinen miekka, kun säkeiden tarkkaa sisältöä ei ajattele kohdekielellä loppuun asti. Sumari näyttää pitäneen tavoitteenaan, että yksittäiset säkeet sisältäisivät suunnilleen samat asiat samalla kohdalla tekstiä kuin alkuperäisessä. Etenkin pidemmissä teksteissä tämä ihanne johtaa siihen, että runo toistuvasti kompastuu jalkoihinsa ja esteettinen jännite menetetään.

Varovasti riman ali

Kokonaisuudessaan esimerkiksi riman alta limboavasta käännöksestä kelpaa ”Runous (Li Pon mukaan)”, yksi Rain-kokoelman klassikkorunoversioista. Tekstiä voisi pitää suhteellisen onnistuneena sanatarkkana raakakäännöksenä, mutta se vaatisi huomattavaa komposition työstöä. Mukana on jonkinlaista laiskaa pyrkimystä loppusointuihin ilman muodon tajua. Lopputulos on poeettinen suutari, mutta tarjoaa hyvän esimerkin Sumarin peräänkuuluttaman sanatarkan kääntämisen ongelmista:

Löysin hänet vaeltelemassa kukkulalla
eräänä iltapäivänä, sinisenä ja kuumana.
Hän näytti laihalta kuin naula,
ihonsa kuunkalpealta;
 
hatun laajan varjon alla
sateen uurtamat kasvot näen.
Rakas jumala, ajattelin: Du Fu parka.
Runous iski jälleen.

Originaali kuuluu seuraavasti:

I found him wandering on the hill
one hot blue afternoon.
He looked as skinny as a nail,
as pale-skinned as the moon;
 
below the broad shade of his hat
his face was cut with rain.
Dear God, poor Du Fu, I thought:
It’s the poetry again.

(Don Paterson: Rain, Faber&Faber 2009, s. 43)

Kun vertaa näitä kahta runoa, on vaikea ajatella, että junan lailla jumputtava (da-DUM-da-DUM-da-DUM-da-DUM) jambinen tetrametri ei olisi kiinteä osa alkuperäisen tekstin merkitystä. Jos sama ei toimikaan suomeksi, kääntäjän tulisi kehitellä jokin toinen rytmillinen säännönmukaisuus. Muuten tekstin kääntämisessä ei ole mieltä, eikä viimeisen säkeen vitsi toimi.

Jos kahdeksanrivisessä käännöksessä on näin paljon ongelmia, en näillä palkkioilla uskalla kajota pidempiin teksteihin.

Edes sanatarkkuus ei runossa toteudu ideaalisella tavalla. Muodon puuttuessa Sumari pyrkii heppoiseen runollisuuteen kääntämällä sanajärjestystä toisessa säkeessä, mutta ”sinisenä ja kuumana” näyttäytyy silloin vaeltaja, ei iltapäivä niin kuin pitäisi. Lisäksi suomennoksen aikamuoto muuttuu yllättäen preesensiksi toisen säkeistön alussa, varmaankin pseudoriimin ”näen/jälleen” vuoksi. Pelkkä sanatarkka raakakäännös olisi siis toiminut paremmin kuin hätäisen runollistamisen heppoinen silmänkääntötemppu. Ja idiomaattisesti, äänteellisesti ”Hyvä Jumala” olisi toimivampi ratkaisu kuin ”Rakas Jumala”, joka ei ole huudahdus vaan pidemmän rukouksen aloitus. Jos kahdeksanrivisessä käännöksessä on näin paljon ongelmia – eikä tässä vielä kaikki – en näillä palkkioilla uskalla kajota pidempiin teksteihin, jotka kuitenkin muodostavat suomennoksen runoista valtaosan.

Suomennokseen sisältyvät myös aiemmin ilmestyneet Paterson-käännökset hänen esikoiskokoelmansa runoista ”Nolla-Nolla” ja ”Elliptinen neula”, joista vastaavat Sarka Hantula ja Tomi Kontio. Surullista on todeta, että nämä kaksi ovat edelleen onnistuneimmat suomeksi ilmestyneet Patersonin runot. Etenkin Sarka Hantulan tulkinta on rytmisesti mietitty alkuperäisen daktyylin pohjalta ja välittää onnistuneesti kiireisen siirtymän menestyneen jalkapalloseuran taantumisesta toisen maailmansodan aikaisen taistelulentäjän viimeiseen syöksyyn. Mikä näitä yhdistää? Lentäjän sappikivi, jonka pikku Horace potkaisee viemärinkannen väliin ennen kuin valot kentältä sammuvat.

B-puolet ja harvinaisuudet

Sumarin suomennoksista näiden Patersonin pitkissä runoissa olennaisten juonenkäänteiden lukeminen vaatii yleensä liikaa kärsivällisyyttä puolivalmiin tekstin kanssa, joten ne kannustavat lähinnä kaivamaan alkuperäisversiot esiin. Onneksi tästä valikoimasta runot täyttävät vain reilun puoliskon. Loppupuolelle liitetyt tulkinnat Shakespearen soneteista sekä aforismit ovat jo huomattavasti onnistuneempia.  Shakespeare-tulkinnoissa näkyy Patersonin kuvia kumartelematon asenne, kun hän paljastaa tunnustettujen Shakespeare-tutkijoiden kiusaantuneen kiertelyn eräiden runojen kiistämättömän huonouden sekä aihepiirin suppeuden kanssa. Patersonilla ei ole ongelmia tulkita Shakespearen sanaleikkejä karkeaksi esileikiksi, ja hän muistuttaa toistuvasti, että mestarin taitava sanankäyttö ei yksin tee onnistunutta runoa (niitäkin hän kyllä löytää monia).

Mestarin taitava sanankäyttö ei yksin tee onnistunutta runoa.

Mukaan liitetyt Aale Tynnin suomennokset, jotka eivät sinänsä ole täysin onnistuneita, muistuttavat kuitenkin kääntäjän kekseliäisyyden mahdollisuuksista mestarien heikkojenkin esitysten äärellä. Tynni ei säilyttänyt Shakespearen pentametriä sellaisenaan, mutta muokkasi suomeksi elävän version eikä lannistunut edes sanaleikkien äärellä: Will-sanan lukuisat merkitykset hän yritti toteuttaa Villellä. Samanlaista rohkean epäonnistumisen pioneerihenkeä olisin toivonut Sumariltakin vaisun raakakäännöksen kaunistelun sijaan.

Aivan valikoiman lopussa uudet aforismikäännökset (teoksesta The Blind Eye. A Book of Late Advice, 2007) nostavat viimein hymyn lukijan riutuneille huulille. Nämä jatkavat samalla kaikkea ja ei mitään pöyhivällä linjalla ja samassa äänilajissa kuin Varjojen kirjan mietelmät, ja mukana on eräitä, jotka tuntuvat tiivistävän tekijänsä laadun ja asenteen aiempaakin paremmin: ”Kohtalo kirjoitti kirjan, mutta kursivoinnit ovat minun”.

Kokonaisuus on silti aivan liian sirpaleinen, täynnä pöytälaatikosta siivottua roinaa, jolle luontevampi paikka olisi roskakori. Kirjaa voisi verrata B-puolet ja harvinaisuudet -tyyppiseen kokoelmaan, kuriositeettiin, jolle vain tosifanilla voi olla mitään käyttöä. Ironista tässä on se, että alkukielellä nämä erikoisuudet ovat tekijänsä ydintuotantoa. Ei ole parempaa todistetta siitä, että käännöskirjallisuus on aivan oma lajinsa, jolla huonoimmillaan on vain vähän tekemistä kirjallisuuden kanssa. Suomenkielisen Patersonin olisi näillä näytöillä kannattanut pysyä lestissään, pari uhkarohkeaa runoa julkaisseena terävänä aforistikkona. Tai kuten hän itse sanoo:

”Ruusun yön-musta on aivan yhtä todellinen kuin sen päivän-punainen.”