Veljelleni

Veljeni squashmailan varsi pilkottaa sängyn alta. Ongin mailan esiin, vedän housujani vähän alaspäin ja lyön takapuoltani squashmailalla. Se tuntuu aika kivalta, Lyön uudestaan, ja puna alkaa hitaasti levitä pitkin pakarani pintaa, mikä näyttää minusta oikein miellyttävältä. (s. 63.)

Dramaturgina tunnetun E.L. Karhun erikoisromaani Veljelleni (2021) vie lukijan nyrjähtäneeseen tunnelmaan, josta ei lopulta tahtoisi poistua lainkaan. Epämiellyttävät päähenkilöt eivät ole kirjallisuudessa sinänsä poikkeuksellinen ilmiö. Kotimaisen nykyproosan kentällä moraaliton, epäkohtelias minäkertoja tuntuu kuitenkin raikkaalta, sillä liian samaistuttavat tarinat ja henkilöt eivät aina onnistu tarjoamaan sitä etäännytystä, jota taide parhaillaan tarjoaa. Karhun Q-teatterissa esitetyt näytelmät Prinsessa Hamlet ja Eriopis ovat tuoneet antagonisteja lavalle ja kertomusten keskiöön.

Veljelleni käsittelee sisaruutta ja siihen sisältyviä hierarkioita. Samalla aihe laajenee ilkikuriseksi pohdinnaksi siitä, minkälaisia hierarkioita ylipäänsä ylläpidetään yhteiskunnassamme, sekä tietoisesti että tiedostamatta. Minkälaista on olla alakynnessä maailmassa, jossa kauneus yhdistetään lahjakkuuteen ja parempaan luonteenlaatuun? Entä onko ihminen niin kypsä ja sivistynyt eläin kuin antaa ymmärtää?

Olen aina himoinnut kunniaa ja glooriaa. Olen haaveillut siitä hetkestä, kun koko maailma ymmärtää lahjakkuuteni todellisen luonteen ja minä viimein nousen esiin veljeni varjosta. Käykö näin koskaan, sitä en osaa sanoa. Mikäli se minusta riippuu, niin käy, jos veljestäni, niin ei. (s. 86.)

Romaania juontaa usein hieman epäluotettavan oloinen minäkertoja, joka ei kuitenkaan salaile omaa juonikkuuttaan. Siskon ääni on vahva, kaikenkattava, eikä lukija voi muuta kuin luottaa saamiinsa kuvauksiin veljestä ja ”mahkuilijoista” eli tämän tapailemista naisista.

Vastenmieliseksi mielletyistä tavoistaan huolimatta minäkertoja kuvataan vastaansanomattoman karismaattisena. Itseinho ja itsevarmuus käyvät kädenvääntöä keskenään. Jännitettä romaaniin rakentaa myös läheinen, jopa insestisävytteinen sisarussuhde, jossa viha on kuitenkin aivan yhtä olennaista kuin rakkaus.

Romaanista välittyy Karhun draaman taju, joka siirtyy teoksessa myös osaksi pieniäkin arkisia hetkiä. Elämä on uhrauksia, taktisia siirtoja ja valtapelejä. Vahvemmilleen on toisinaan pakko alistua ellei onnistu olemaan ovelampi. Tavanomainen kaupunkiympäristö muuttuu romaanissa shakespearelaisen draaman mahdollisiksi lavasteiksi. Kertojan yksityiskohtainen kuvailu voi käydä paikoin jopa uuvuttavaksi, mutta juuri Karhun taju yksityiskohtiin myös kiskoo syvemmälle tekstiin ja sen erikoiseen maailmaan.

Veljelleni kysyy, mikä erilaisissa ihmisissä oikeastaan on niin epämiellyttävää.

Estottoman epämiellyttävä kertoja

Todellisuuden ja kuvitelmien kontrasti toistuu romaanissa. Fantasiamaailmaan pakeneminen on päähenkilölle selviytymiskeino sekä tehokas tapa tappaa aikaa. Siskon kiintymys videokasetteihin rakentaa nostalgiaa ja lapsenomaista elämää, jossa sisko ja veli tuntuvat osittain elävän kuin kaksi orpolasta lapsuuden simulaattorissa, johon sekoittuu kuitenkin jo aikuiselämän sävyjä ja ongelmia. Ulkomaailmaa ei voi täysin sulkea pois, ja lähipizzerian huonotuulinen lähetti rikkoo tehokkaasti kuvitelmat paratiisisaaresta, jossa sisko eläisi mielellään veljensä kanssa.

Teos myös leikkii lukijan odotuksilla. Ulkopuolinen hahmo on harvoin esitetty samalla seksuaalisesti aktiivisena ja hallitsevana. Veljelleni tuo minäkertojan esiin ulkopuolisena mutta vahvana. Toisinaan niin määrätietoisena, että lukija joutuu kyseenalaistamaan kertojan puheet sekä sen, mihin suuntaan tapahtuvat kehittyvät.

Siinä missä toiset hyödyntävät joogaa mielenrauhan saavuttamiseksi, sisko vakoilee huvikseen veljeään ja tämän tyttöystäviä. Seksuaaliset kanssakäymiset kuvataan teoksessa usein lakonisesti. Erotiikka ei ole teoksessa turhan aistikasta tai romanttista, eikä sitä suotta pehmennetä tai esitetä ainoastaan kauniiden ja rohkeiden puuhana.

Romaani tuo mieleen Milja Sarkolan Pääomani (2020), jossa minäkertoja on myös hieman sopeutumiskyvytön, jopa epämiellyttävä. Mutta toisin kuin Karhun kertoja, tekee Sarkolan päähenkilö kaikkensa salatakseen omat olettamansa puutteet. Veljelleni kysyy, mikä erilaisissa ihmisissä oikeastaan on niin epämiellyttävää. Teosta on hankala lukea ilman jonkinlaista itsetutkistelua, mikä on ehdottomasti plussaa.

Olemme eläimiä, puhumaan ja googlaamaan oppineita nisäkkäitä, jotka yrittävät selviytyä keinotekoisissa yhteiskunnissa.

Ihmisen osa

Lukukokemus on fyysinen; Karhu kuvailee makuja ja tuntemuksia ruumissa. Aistit sekoittuvat, ottavat vastaan vähintään yhtä paljon epämiellyttäviä kuin puoleensavetäviä signaaleja. Ruumiineritteet, hiki ja virtsa tuovat lukijan romaaniin sisälle. Rakentuu tila, josta on vaikeaa paeta. Lopulta ei myöskään raaskisi luopua teoksen maailmasta, sen toisinaan läkähdyttävästä kertojasta.

Suorasukaiseen, pelkistettyyn kieleen sekoittuu luovia uudissanoja, kuten mahkuilija. Itse kehitetyt sanat ja odottamattomat sanavalinnat vahvistavat minäkertojaa, joka piirtyy varsin todellisena, despoottisena olentona.

Veljelleni vangitsee erinomaisesti sen ristiriidan, mikä ihmiselämässä kytee. Olemme eläimiä, puhumaan ja googlaamaan oppineita nisäkkäitä, jotka yrittävät selviytyä keinotekoisissa yhteiskunnissa. Keskinäinen dynamiikka on auttamattomasti pielessä, eikä maailmasta saa tasa-arvoista kirveelläkään. Kuten luonnossa, myös meillä, luonnon yläpuolelle mielessämme nousseilla on väistämättä altavastaajia ja ulkopuolisia. Omasta tahdostaan tai olosuhteiden pakosta sopeutumattomia kummajaisia.

Siskoa voi pitää kummajaisena, mutta hahmon kerronta paljastaa tarkasti, kuinka jokainen on erikoinen, kun löytää tietyn katsontakulman. Lopulta kyseessä on myös kasvutarina, nurkinkurinen coming of age -kertomus tytöstä ilman omaa paikkaa ahtaassa todellisuudessa.