Kultainen malja

Luin E. T. A. Hoffmannin Kultaisen maljan päivänä, jolloin New York muuttui aavekaupungiksi ja maailma kauhisteli, miten ihmismieli voi edes kuvitella tällaista. Samana päivänä istuin lounaalla vastapäätä vielä tuntematonta intohimoisen rakkauden loistavaa kuvaajaa ja rupattelin junassa kidutuksista ja sotavankeudesta kirjoja tekevän kanssa. Hoffmannin alun perin vuonna 1814 ilmestynyt fantasiakirja solahti ymmärrettävänä päivän todellisuuteen. ”Fiktion tehtävä on etsiä totuus valheiden verkosta”, sanoo Stephen King.

Miten kapea onkaan Kultaisen maljan takakannen ajatus, että kirja olisi vain kuvaus rakkauden ylistyksestä! Se on paljon syvempi, samalla kun se on ”erikoinen jännityskertomus ja todeksi tuleva kaunis taru menneiltä ajoilta”.

Kultainen malja on ilotteleva seikkailu Taiteen Hengen pyörityksestä. Se on kuvaus matkasta ”Kristalliin”, Keijujen valtakuntaan, fantasiaan, jossa me elämme kaiken aikaa sitä rutiineissamme kuitenkaan näkemättä. Kultaisen maljan sivuilla yö ja päivä sekoittuvat, kuljetaan Vigiliasta, yövalvonnasta, toiseen, vaelletaan ihmismielen monissa tasoissa, niissä,jotka kaiken aikaa ovat läsnä mielemme syövereissä sitä tiedostamattamme.

Kultaisen maljan päähenkilö on opiskelija Anselmus, joka kirjan alussa on pikkusievä, askeleitaan varova sievistelijä, toisten mielipiteistä riippuva teeskentelijä. Tämän epäkypsän nuoren miehen vastaparina on kirjan alussa Veronika, neito, jolle mies on vain väline saada sosiaalista arvostusta ja turvallisesti toisten miesten ihailua. Tästä kuolettavasta suhteesta Luova Henki kiskaisee Anselmuksen pyöritykseen, joka vie tiedostavampaan olotilaan. Veronika jää entiselle tasolleen, kun taas Anselmukselle tarjoutuvat hänen uusien kykyjensä mukaiset yhteydet.

Suostuttuaan Luovan Hengen pyöritykseen Anselmuksesta tulee vahva, itsenäinen ihminen. Hän oppii, että Elämä antaa kullekin yksilölliset tehtävät, jos ihminen on valmis ne vastaanottamaan. Otollinen tila on lapsenmielisyys, teeskentelemättömyys ja yksinkertaisuus. Näihin suostuvalle Luova Henki lahjoittaa Kultaisessa maljassa tietoisuuden ja elämisen voiman.

Elämän autuus tulee siis vasta hullunrohkeasta heittäytymisestä Luovan Hengen pyöritykseen. Henki paljastaa ihmiselle luonnon sisimmän olemuksen. Sen ymmärtämiseksi on kuitenkin sukellettava taisteluun, jossa tuttu on uskallettava kadottaa. Taistelua ei vielä sen tuoksinassa ymmärrä taisteluksi kohti tietoisuutta. Pelon, tuskan ja hurjaan iloon suostumisen kautta vasta selventyvät uudet mielen näkymät. Hyvä ja Paha eivät enää ole niin kuin ennen. Ne eivät ole vaihtoehtoja, vaan prosessi. Ne ovat yö ja päivä, tuho ja uudelleen rakentuminen. Tietoisuus on kulkemista kohti kaiken yhteenkuuluvuutta.

Tietoisuus on siis prosessi, ja sen tiellä kulkevat tunnistavat toinen toisensa. Kultainen malja on Elämän lahja tielle rohkenevalle. Hoffman itse uskalsi Luovan Hengen tielle ja rohkaisi omalle tielleen myös muita taiteilijoita. Musiikkikriitikkona juuri hän oli esim. L. von Beethovenin ensimmäinen näkijä ja kannustaja.

Ernst Theodor Amadeus (Mozartin mukaan aikuisena otettu nimi) Hoffman syntyi Königsbergissä 1776 ja kuoli Berlinissä 1822. Kolmivuotias poika jäi vanhempien eron jälkeen tädin ja enon kasvatettavaksi. Äiti oli hysteerisesti järjestykseen turvautuva ja isä kaiketi päinvastainen, joten pojan rooliksi tuli kulkea erilaisten todellisuuksien oppaana porvarillisesta realismista fantasiaan. Siitä liikkuvuudesta iloitsivat myöhemmin mm. psykiatri-kuuluisuudet Carl Jung ja Sigmund Freud. Työssään he käyttivät Hoffmannin ”kouriintuntuvasti ihmismielen moninaisuutta” kuvaavia tekstejä.

Hannu-Ilari Lampila siteeraa Sigmund Freudia esitellessään Hoffmannin myyttisiä kuvia (HS 5.3.1999): ”Arkaainen, narsistinen minä projisioi ulkopuolelleen sen, minkä kokee vaaralliseksi omassa itsessään tai sinänsä vastenmieliseksi”. Hoffmann tuo ihmismielen kauheuden tarkasteltavaksemme runollisen ilottelevasti ja hauskasti. Suomennoksen ajoitus ei parempi voisi olla.

Porvarilliselta ammatiltaan Hoffmann oli lakimies, hän toimi mm. tuomarina Berliinissä. Hän oli myös säveltäjä, kapellimestari kuvataiteilija ja karikatyristi. Lakimies pani elämää järjestykseen, mutta Luova henki pakotti katsomaan arkisen ”järjestyksen” läpi ihmismielen syvyyksiin. Jossain vaiheessa läpi näkeminen alkoi hermostuttaa porvarillista ympäristöä ja lopullisesti Hoffmannin karikatyyreistä tympääntyneet lakimieskaverit pitivät huolen siitä, että hovioikeusneuvoksen titteli jäi saamatta. (Hovineuvoksen tittelin sai kirjassa Veronikan tasolle jäänyt virkamies, joka sai myös Veronikan.) Hengen pyöritykseen itsensä altistanut Hoffmann selvitti elämänsä toisen jättämiskokemuksen (ensin äiti ja nyt ammattiyhteisö), mutta se vain vahvisti lahjakkuuden uskoa omiin sisäisiin näkyihin ja ilmaisun kykyyn.

14 vuotta E. T. A. Hoffmann toimi Puolan maaseudulle karkotettuna pikkuvirkamiehenä, kunnes jätti porvarillisen työn 1814. Musiikkikriitikkona hän kritisoi myös itseään: paras keskittyä kirjoittamiseen. Musiikin mielikuvarunsaus ja rytmitaju siirtyivät nyt tekstiin, jossa kuvien musiikilliset rakennusaineet säilyivät: Hoffmannin tekstistä ainakin Offenbach on tunnetusti saanut sävellystyöhönsä innoitusta.

Hannu-Ilari Lampelan (HS 5.3.1999) mukaan ”kauhu-Hoffmann” oli ilmeinen skitsofreenikko. Mietin H-I Lampelaa lukiessani, kumpi puoli todellisuuksista hänelle olisi se ”oikea”, se terve puolisko? Psykoterapeutti R.D. Laing pitäisi minun laillani Hoffmannia siinä määrin terveenä, että mies kykenee kulkemaan suvereenisti oppaana molemmilla puolilla. Juuri tällaisten taitojen tunnistaminen on Luovan Hengen tunnistamista.

E.T.A. Hoffmanin kuoli 46-vuotiaana halvaukseen Berliinissä 1822. Hän jätti jälkeensä mm. sinfonian, kaksi juhlamessua ja kaksi (joidenkin lähteiden mukaan yhdeksän) oopperaa (joista ainakin The Water Sprite on vieläkin kuultavissa silloin tällöin). Hoffmann toimi jonkin aikaa musiikkinäyttämön kapellimestarina ja ohjaajana Bambergissa ja Dresdenissä. Kirjallinen tuotanto käsitti kritiikkien ja elämäkertojen lisäksi romaaneja, pienoisromaaneja, novelleja ja kertomuksia. Yllä esittelemäni Kultainen malja katsotaan hänen kirjallisista töistään parhaaksi. Se sisältää selvästi omaelämäkerrallisia aineksia; ei ihme, että juuri Kultainen malja tuli myös tekijälle arvokkaimmaksi.

Hofmannin kirjan Paholaisen eliksiiri arvioinnissaan Matti Savolainen toteaa: ”Ei Hoffmann ole lainkaan niin naiivi kuin päältä päin näyttää, kunhan kuorimme ytimen esiin.” (Aikakone 1/1990) Jokaista pitää tarkastella aikaansa vasten, mietin. Ajassamme ja tilassamme olemme kiinni myös me lukijat ja arvostelijat.

H–I Lampelan tavoin minäkin löydän Hoffmannin teksteissä kutkuttavan älyn ja ironian, kyvyn omien juttujen parodiointiin, ja rohkeuden nähdä nauraen arjen pinnan alla olevien henkien taisteluihin. Siihen kykenee vain Hengen pyöritykseen itsensä rohkeasti altistanut.

Hoffmannin kirjoja on suomennettu 1881 alkaen, mutta suomennokset sijoittuvat lähinnä 1900-luvun alkupuolelle. Onko nyt uusi aika myös E.T.A. Hoffmannin jälleen tulla? Luemmehan sujuvasti Johanna Sinisaloa, Leena Krohnia ja Stephen Kingiä. Elämässä on terävästi ja laajasti havainnoivalle paljon sellaista, mitä eivät kaikki kestä muutoin kuin ulkoistettuna ja fantasian hehkussa.