E. T. A. Hoffmannin tarinakokoelma Yökappaleita (Nachtstücke 1–2, 1816-17) on enemmän kuin vain kahle saksalaisen romantiikan ja psykologisen kauhukirjallisuuden välissä. Pitkien, kuvailuissaan pursuilevien tarinoiden nokkeluus on siinä, miten niiden sisällä korostetaan samanlaisten kertomusten lumonneen myös tarinassa esiintyvät henkilöhahmot. Kokoelma sisältää vain kahdeksan kertomusta, mutta keskusteluille perustuvien kehyskertomusten ansiosta pisimmät ovat lähes pienoisromaaneita.

Romantiikan pikkujättiläisenä tunnetun Hoffmannin tuotanto edustaa taidesatujen aikuisempaa ja ahdistavampaa ainesta. Sekä runollisen kielen että perinneaineksen soveltajana Hoffmann on kirjallisempi kuin toinen satuseppänä tunnettu aikalaisensa, H. C. Andersen. Toisaalta Hoffmann on tunteellisempi ja kokeilevampi taidesadun kirjoittaja kuin seuraavan sukupolven kirjailijat, jotka satuja kertoessaan pitivät itseään pikemminkin antropologeina kuin kansanperinteen työnjatkajina.

Hoffmannilla on tunnustettu asema myös kauhu- ja fantasiakirjallisuuden pioneerina. Hänen nukkumattinsa ei ole mikään satujen sinisukkainen kulkija, vaan ”ruma, aavemainen hirviö, joka levitti ympärilleen, minne sitten menikin, kurjuutta ja hätää, niin ajallista kuin ikuistakin turmelusta”.

Taikuutta ja yliluonnollista Hoffmannin tarinoissa edustaa taide, romantiikalle tyypillisesti musiikki. Kunnioitus musiikkia kohtaan ja pohdinnat taiteen estetiikasta toistuvat kaikissa kertomuksissa. Säveltäjä edustaa Hoffmanille alkemistin kaltaista velhoa – ja Hoffman oli itsekin tunnustettu säveltäjä omana aikanaan, muun muassa satuoopperasta Undine (1813–14).

Taidesadun psykologia

Vaikka Hoffmann kirjailijahahmona on keskeisellä paikalla taiteen kaanonissa, hänen satujensa merkitys on tavattu unohtaa fantasiatarinoiden marginaaliin. Aikuisille tarkoitetut taidesadut käsittelevät periaatteessa ihan samanlaisia eristävän rakkauden ja pelottavan kypsymisen tuntemuksia kuin lapsille suunnatut sadut. Rakkaustarina ei kuitenkaan huipennu osapuolten onneen vaan piehtaroi osapuolten epävarmuudessa ja naurettavuudessa.

Yökappaleita-kokoelma laventaa puolestaan Hoffmannin kirjailijakuvaa.

Hoffmannin osalta modernin myytin asemaan on noussut hänen tarinansa ”Der Sandmann” (”Nukuttaja”), joka kertoo robottimaiseen Olimpia-nukkeen rakastuvasta nuorukaisesta, Nathanaelista. Intohimo rinnastetaan niin tässä kuin monessa muussakin Hoffmannin tarinassa taiteelliseen inspiraatioon. ”Vain Olimpian rakkauden kautta minä löydän jälleen itseni”, puolustautuu Nathanael: ”Hän on vähäpuheinen, se on totta, mutta nuo vähäiset sanat ovat kuin outoja hieroglyfejä, jotka kuvaavat hänen sisäistä maailmaansa, maailmaa joka on täynnä rakkautta ja ymmärrystä siitä, mitä on henkinen elämä iankaikkisuuden valossa.”

Alkukieltä kunnioittava hartaan pitkävirkkeinen suomennos sivukaupalla jatkuvine kappaleineen ei liene jokaisen fantastisesta viehättynen lukijan mieleen. Hoffmannin tarinoita joutuukin lukemaan hitaammin, kuvailevan kielen museoivaa rikkautta maistellen. Ja vaikka rosvoja ja murhamiehiä hiipii tarinoissa mukana, mitään makaaberia veriroisketta on turha odottaa.

Suomentajankin tehtävä on kaksin verroin haastavampi tällaisen teoksen yhteydessä, kun kirjailija ei keskitykään kappaleen mittaisiin ajatuksiin, vaan pyrkii rakentamaan tarinoidensa kudokseen unimaailman ja alitajunnan ”outoja hieroglyfejä” jäljittelevää nonsense-kieltä varhaiselle gotiikalle ominaisine mielipuolisine tapahtumineen. Hulluuden vallatessa päähenkilöt suistuvat kuolemaansa ilman kummempia psykologisia johdatteluja.

Taidesadun eksoottiset ainekset

Jo tarinoiden nimet kertovat miten sakraaliin ympäristöön ne sijoittuvat:

”Nukuttaja”, ”Ignaz Denner”, ”Jesuiittakirkko”, ”Sanctus”, ”Autio talo”, ”Majoraatti”, ”Pyhä lupaus” ja ”Kivinen sydän”. Hoffmannin tarinoissa näkyy, miten vaivattomasti uskonnollinen eksotiikka vielä kaksisataa vuota sitten niveltyi goottiseen kauhutunnelmaan.

Esimerkiksi tarinassa ”Sanctus” näkyy jälkiä Tuhannen ja yhden yön satujen eksotiikasta. Tarinassa pohditaan mikä ”mystinen psyykkinen voima” saa laulajattaren menettämään äänensä kirkossa. Sairaudelle löytyy parannus sisäiskertomuksesta, jossa uskontoa vaihtanut arabilaulaja sekoittaa kristillisiin koraaleihin oman kulttuurinsa aineksia.

Näin Hoffman sijoittaa tarinansa kehyksiin itsensä kaltaisen taiteilijan (”Intoilija”) ja puolustaa kertomuksen terapeuttista merkitystä – unohtamatta itseironista sivuhenkilö (”Tohtori”), joka varoittelee ”mielikuvituksellisten tarinoiden” myrkyttävän ihmismielet.

Nykypäivänä taidesatu sinänsä on kadottanut merkityksensä omana kategorianaan, ja se huomioidaan lähinnä osaksi kauhu- ja fantasiakirjallisuuden historiaa. Hoffmannia onkin aiemmin suomennettu paitsi romanttisen hengenfilosofian myös pehmytkantisen kauhuproosan kansissa. Hoffmannin romaanit, Paholaisen eliksiirit (1815–16; suom. 1930) ja Kissa Murr (1819, suom. 1946), ansaitsisivat nekin uuden suomennoksen, mutta epäilemättä niin kustantajan kuin lukijankin kannalta kiinnostavampi tapaus on rikas kokoelma kertomuksia.

Yökappaleita-kokoelma esittelyartikkeleineen profiloi kiinnostavasti myös kustantajaansa, Teosta, fantasiallisen proosan julkaisijaksi. Kustantamon edellinen vastaava suurteos oli Edgar Allan Poen romanttisen kauhuproosan kattava kokoelma (2006).

Poe-kokoelma osoitti, että kirjailija oli ilmaisultaan laaja-alaisempi ja runollisempi kuin pelkkä kauhukirjoittaja, jollaisena häntä oli aiemmin meillä markkinoitu. Yökappaleita-kokoelma laventaa puolestaan Hoffmannin kirjailijakuvaa ja toivottavasti genrepitoisempaan suuntaan.

Asiantuntevan johdannon, jonka olisi suonut olevan pidempikin, on tehnyt Veli-Matti Saarinen. Ihmeellisen napakkaan kieliasuun on koukeroisen koristeellisen kielen suomentanut kääntäjäveteraani Markku Mannila.

Jaa artikkeli: