Suuri suomalainen kummituskirja. Kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen

Kansanperinteessä elävien kummitustarinoiden luonteeseen kuuluu epämääräisyys ─ niissä on paikallishistoriallisia, yksilökokemuksiin perustuvia aineksia, joiden perusteella ne ehkä voisivat olla totta. Tai sitten eivät. Suomessa moni pieni paikkakunta tai suurkaupungin osa vaalii omaa paikallista kummitustarinaansa, ja näistä monista tarinoista punoutuu kummitusjuttuperinteemme verkosto, joka on mitä kiehtovimmassa yhteydessä rakennettuun ympäristöön ja koko kulttuurihistoriaan. Eero Ojasen Suuri suomalainen kummituskirja esittelee tätä monenkirjavaa paikallistarinoiden verkostoa.

Kaupunkikulttuurissa kuuluu asiaan, että vanhoilla teattereilla, kirjastoilla ja puistoilla on oma kummituksensa.

Myös luonnonläheisyys tuntuu suomalaisessa kummitustarinaperinteessä vahvana. Kummitustarinat ovat suurelta osin kehkeytyneet suullisessa perinteessä. Niissä on erotettavissa toistuvia juonenkulkuja, joiden yksityiskohdat vaihtelevat tapauskohtaisesti. Toisinaan vaihtuu vain paikka, ja tarina pysyy samana. Yksi klassinen kummitustarinatyyppi on ennalta tuleva ilmoitus tai varoitus, jossa jokin yliluonnolliselta tuntuva ilmiö tulkitaan toisen ilmiön ennusmerkiksi. Osa ilmiöistä, esimerkiksi etiäiset eli ennakkovaikutelmat pian tapahtuvasta asiasta, ovat niin yleisiä ja kansanuskomuksissa tavallisia, että niitä voi pitää miltei arkisina.

Sota-aikoina outouksia on sattunut enemmän, kertoo Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinteen ja nykykulttuurin arkistoja penkonut Ojanen. Ojanen ei pyri selittämään esittelemiään materiaaleja, mutta sota-ajan esimerkeistä on helposti pääteltävissä poikkeustilanteen psykologia: jatkuvan uhan ja pelon alla eläneiden ihmisten mielet joutuivat alati työstämään pahimpia mahdollisia skenaarioita, mikä ymmärrettävästi saattoi vaikuttaa heidän uniinsa ja aistimuksiinsa.

Aatelistragedioista torppapoltergeisteihin

Paikallistarinat punoutuvat usein johonkin merkittävään historialliseen käänteeseen tai henkilöhistoriaan. Suomen vanhimpia on tarina Lepaan Annasta, ylhäisestä kartanontyttärestä, joka joutui kärsimään julman kohtalon luvattoman rakkaussuhteensa vuoksi, kun taas hänen rakkautensa kohteesta, nuoresta katolisesta pappismies Maunusta tuli keskiajan merkittävin piispa Maunu Tavast. Samantapainen keskiaikainen henkilötarina liittyy myös Tottesundin kartanon Valkeaan rouvaan ja hänen tyttäreensä, joiden kohtaloihin kietoutuivat Ruotsin puolelta riiuureissuille tulleet korkea-arvoiset mieshenkilöt.

Kartanomiljööt ovat antaneet innoitusta useille kummitusjutuille, ja tarinoiden klassisissa kauhuelementeissä tuntuu eurooppalaisen laajemman tradition vaikutus. Esimerkiksi Haikon kartanossa kummittelukulttuuria edustaa ritaripukuinen päätön ratsastaja. Tarina on kohdennettu paikallistarinaksi nimeämällä hahmo 1500-luvun lopulla eläneeksi Ljungo Laurinpojaksi, joka oli kartanon omistajattaren Bengta Hannuntyttären poika. Maitten ja talojen omistamiseen liittyy myös paikan tarinallinen haltuunotto. Kaupunkikulttuurissa kuuluu asiaan, että vanhoilla teattereilla, kirjastoilla ja puistoilla on oma kummituksensa, jonka ansioluetteloon lisätään kaikki miljöön pienet oudot sattumukset ja joiden tarinallista olemassaoloa yhteisö tukee.

Ylöjärveläisessä Efraim ja Eva Martinin torpassa mellastivat vuonna 1885 poltergeistit.

Kartanokummitusten tragedioihin liittyy hienostuneisuuden tuntua, mutta kaikki kummitustarinat eivät ole yhtä romanttisia. Esimerkiksi ylöjärveläisessä Efraim ja Eva Martinin torpassa mellastivat vuonna 1885 poltergeistit eli niin sanotut ”Martinin pirut”, mikä on oikeudenkäyntipöytäkirjoihinkin laajasti tallentunut, mutta selittämättömäksi jäänyt tapaus. Voi vain pohtia, miten tapauksen kokijoiden ja todistajien luokka-asema on vaikuttanut tapausten käsittelyyn.

Yhteiskunnasta kertovat oheistarinat

Mielestäni kiinnostavinta antia Ojasen kokoamissa suomalaisissa kummitustarinoissa eivät ole kummitustarinat sinänsä, vaan ne oheistarinat, joita niihin on tarttunut mukaan. Suomalaiset kummitustarinat sisältävät jännittäviä tarinoita agraarista maailmasta, jota ei enää ole. Hevosvaunuja, hiekkaisia maanteitä, leipävartaita pirtissä, ruumiinpesua saunassa. Sotaoloissa mukaan ovat tallentuneet juoksuhaudat, tukikohdat, taistelutilanteet, kenttäsairaalat – ja ennen kaikkea kotirintamalla koetut tuntemukset. Kummitustarinoiden ainekset muuttuvat yhteiskunnallisen muutoksen myötä.

Jos lukijana tahtoo vain yksinkertaisesti nauttia tarinoiden kauhuelementeistä, joutuu hyväksymään tiedollisen epämääräisyyden ja faktojen todentamattomuuden. Paikoin ”Muuan nainen näki unta että…” -tyyppinen epämääräisyys menee jo niin hupaisaksi, ettei tarinan totuusarvoa enää mitenkään voi edes ajatella, vaan sitä lukee eräänlaisena kansantarinallisena viihteenä. Yliluonnollisia asioita käsittelevän kirjallisuuden ikisuosio perustuu yhtäältä viehtymykseen salaperäistä ja tuntematonta kohtaan, mutta toisaalta monia nykylukijoita kiehtonee myös lisätiedon ja tieteellisen selittämisen mahdollisuus.

Kummitustarinoiden ainekset muuttuvat yhteiskunnallisen muutoksen myötä.

Suurin osa Ojasen materiaalista on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston perinteen ja nykykulttuurin kokoelman perinnelajikortistosta koottuja kummitustarinoita. Osa kirjaan kootuista tarinoista on peräisin muista samaa aihepiiriä käsitelleistä kirjoista. Tarinoiden lisäksi kirjassa on tietokirjallisia, selittäviä ja pohtivia osuuksia, jotka kuitenkin jäävät melko löyhiksi. Ojanen ei juurikaan pyri etsimään lisätietoja tapauksista, vaan vaikuttaa tietoaineksillaankin vaalivan narratiivia, jossa tietoa annetaan vain sen verran, että syntyy käsitys jonkinlaisesta todellisuuspohjasta, mutta tarinallinen lumous ei rikkoudu. Esimerkkien alkuperän sumeus tosin häiritsee välillä, esimerkiksi Ojasen puhuessa netin kautta löydetyistä kokemuksista ”eräs nettikertoja” on hänelle riittävä lähdetarkkuus. Ojasella pääosassa on tarinan välittämä tieto, kulttuurinen tarinallisuus sinänsä, ei todistettavissa oleviin faktoihin perustuva tieto. Kirjan lopussa on lähde- ja kirjallisuusluettelo, mutta lukiessa ei aina ole täsmällisen selvää mihin kirjaan kulloinkin viitataan.

Erikoinen piirre on, että kummitushavaintojen uusimmat taltiointiyrityksetkin tuntuvat kutoutuvan osaksi tarinahistoriaa. Kun joitain kummittelupaikkoja on tutkittu Ojasen mukaan ”nykyaikaisin välinein”, toisinaan on havaittu esimerkiksi sähkömagneettisia muutoksia tai saatu äänitaltiointeja. Ja mitä sitten tapahtuu? Ei ilmeisesti juuri mitään. Luotettavaa tieteellistä materiaalia vaikuttaa kertyvän hämmentävän niukasti, ja tarinaperinne ikään kuin imaisee uudetkin ainekset sisäänsä. Ojanen ei estele uustarinoiden kehkeytymistä. Ojasen kirjassa tutkimisyrityksistä kerrotaan kummitustarinaperinteen mukaisella ylimalkaisella tyylillä ”eräässä paikassa jotain outoa tapahtui”. Näin ollen näyttäytyy vain uutena kauhutarinallistuvana aineksena, että jossain on taltioitu ”kummituksen ääntä”. Ehkä elävän tarinallisen jatkumon merkkien kokoaminen on Ojasen kirjan tarkoituskin.

Kummitustarinat onnistuvat, kun lukijan mieli alkaa tuottaa aavistuksia luetun jälkeen. Kummitustarinoiden ehdottama tarinallinen todellisuuden tulkintamahdollisuus muodostaa kehyksen, johon ihmisen on helppo sijoittaa omia selitystä vaille jääneitä kokemuksiaan. Kirjan alaotsikoksi merkitty ”kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen” ei tunnu kaikkien tarinoiden kohdalla aivan osuvalta, sillä moni Ojasen kirjan esimerkeistä liittyy kertojien perhepiirin ihmisiin ja ystäviin, ja useat kokemukset kuvastavat pikemminkin läheisyyttä ja välittämistä kuin mitään pelottavaa.