Casanova ja Sprengtporten: kirjastonhoitajan ja kenraalin yhteiset vuodet

Moderni aika on tuottanut väljästi ottaen kaksi myyttiä: rajoja koettelevan tiedemiehen (Faust, Frankenstein, Jekyll) ja pakkomielteisen naistenmiehen (Don Juan, Casanova). Molempien myyttien ytimestä löytyy perimmäinen kuolemanpelko, jota miehet yrittävät työn tai viettelyn kautta torjua. Paradoksisesti miesten teot kuitenkin kutsuvat kuolemaa, kuten käy hyvin ilmi Mozartin Don Giovannista, missä viettelijä kohtaa loppunsa esitettyään kiviselle kostajalleen illalliskutsun. Toinen, realistisempi loppu löytyy Eero Saarenheimon teoksesta Casanova ja Sprengtporten, missä vanha naistenmies ja maansa myynyt sotilas kohtaavat böömiläisessä parantolassa.

Historian ja myytin rajamailla

Jo kirjan alkulause kertoo, mistä on kyse: ”Syyskuun lopussa 1785 saapui Pohjois-Böömiin, Duxin linnaan, paavin Kultaisen Kannuksen ritari, apostolinen protonotaari Rooman ulkopuolella, extra urbem, eräiden runous- ja tiedeakatemioiden jäsen, molempien oikeuksien tohtori Giacomo Casanova de Seingalt, ja kuten hän itse esittäytyi, Duxin herra kreivin kirjastonhoitaja.” Eikö tässä astukin lukijan silmien eteen täysiverinen romaanihenkilö, omien muistelmiensa intertekstuaalisella kaikukopalla varustettuna? Saarenheimo kirjoittaa vahvasti narratiivista historiaa, jossa täydentävällä spekulaatiolla ja lavealla henkilökuvauksella on tärkeä sija.

Saarenheimon ote myötäilee siten kohteen, Casanovan, omaa itseymmärrystä mammuttimaisessa Histoire de ma vie -muistelmateoksessa, johon miehen maine arkkiviettelijänä perustuu. Casanova itse kirjoittaa muistelmissaan: ”Todellisuudeksi muuttuu vähitellen paljon sellaista, joka aluksi on ollut olemassa vain mielikuvituksessa.” (suom. Maija Westerlund) Virta käy myös toiseen suuntaan: todellisuudesta tulee mielikuvituksen tuotetta, miehestä myytti ja lukuisten fiktioiden – tuoreimpana Lasse Hallströmin elokuvan (2005) – päähenkilö.

Tällä en tarkoita, että Saarenheimon teos olisi pelkkää satuilua. Päinvastoin: kertomukselliselle otteelle luo pohjaa vankka ja ilmeisen perusteellinen arkistomateriaalien tutkimus. Saarenheimo marssittaa näyttämölle koko joukon kiehtovia aikalaistodistajia, joiden kirjeet ja päiväkirjat valottavat Casanovan elämää kylpyläkaupungin seurapiireissä.

Kosmopoliittista seuraelämää

Keskittyminen Casanovan vähemmän tunnettuihin viimeisiin vuosiin Böömissä antaa jo sinänsä uuden perspektiivin miehen elämään ja myytin syntyyn (sillä Casanova kirjoitti muistelmateostaan Duxissa). Saarenheimo tuo tarinaan lisäksi suomalaisittain kiinnostavan hahmon, Göran Magnus Sprengtportenin, jonka poliittinen epäsuosio ajoi pois Katariina II:n hovista. 1790-luvulla hän vietti viisi vuotta Teplitzin parantolakaupungissa, missä tutustui myös Casanovaan.

Casanovan ja Sprengtportenin kautta Saarenheimo luo kuvaa kosmopoliittisesta, vapaamielisestä elämästä 1700-luvun lopun Euroopassa. Eletään grand tourin vuosisataa, ja lähes kaikki kynnelle kykenevät ovat liikkeessä: suomalaiset upseerit, venetsialaiset seikkailijat, irlantilaiset lääkärit, tanskalaiset kreivit, hollantilaiset kauppiaat. Teplitzin kaltaiset huvi- ja parantolakeskukset vetivät väkeä eri puolilta. Kepeä henkevyys – esprit – leimasi sosiaalista elämää, ja seksuaaliset seikkailut (kuten myös avioerot) olivat vähintään yhtä tavallisia kuin nykyään.

Saarenheimon aikalaislähteet valottavat kiinnostavasti tuon seurapiirielämän arkisia puolia: sairastelua, pitkästymistä, herrojen peruukkihuolia, liikenneonnettomuuksia, tarjoiluvaateita ja -velvollisuuksia, juoruilua. Ilmeisesti dokumenttien – etenkin Sprengtportenin Teplitzissä laatimien filosofisten mietteiden – puutteessa kenraalin muotokuva jää melko yksioikoiseksi; tai ehkä hän oli luonteeltaan venetsialaista keskustelukumppaniaan yksituumaisempi. Casanovan laaja kirjallinen tuotanto – tieteisromaanista muistelmiin ja syytekirjeisiin – tarjoaa sen sijaan yllin kyllin todistusaineistoa kirjoittajan oppineisuudesta ja henkevyydestä, kuten myös tavattomasta herkkähipiäisyydestä ja lapsellisista kiukunpuuskista.

Suurmiehiä ja tavallisia kuolevaisia

Arkisista ja hieman epämairittelevista yksityiskohdista huolimatta kirjaa leimaa kunnioittava asennoituminen historian suurmiehiin. Esimerkiksi vain varsin myötäsukainen tulkitsija voi nähdä feministisiä sävyjä Casanovan tavassa verrata naisia kirjojen nimilehtiin – vertauksessa, joka päättyy: ”…ne, jotka ovat lukeneet paljon kirjoja, vaikka hyvin huonojakin, ovat hyvin kiinnostuneet uusista. Samoin voi mies, joka on rakastanut monia kauniita naisia, lopulta kiinnostua rumista, kunhan he vain ovat uusia.” Tavallaan on harmi, että Saarenheimo valitsee silottelevamman tien, kun aineisto tarjoaisi mahdollisuuksia särmikkäämpiinkin tulkintoihin.

Kirjan toinen, persoonallisempi lähtökohta on kirjoittajan samastuminen henkilöhahmoihinsa – ei niinkään suurmiehinä, vaan vanhenevina miehinä, joiden mahdollisuuksien horisontti kapenee ruumiin rappeutuessa ja elämänpiirin supistuessa. Sankareidensa kautta Saarenheimo työstää esiin henkilökohtaista ja yleisinhimillistä kokemusta kuoleman läheisyyden aiheuttamasta pelosta ja tuskasta. Viime hetkinään Casanova kärttyilee, eristäytyy, etsii juuriaan, jatkaa viettelyä kirjeitse sekä turvaa ironiaan ja yleviin lausahduksiin kohtaamisista tuonpuoleisessa. Toisin sanoen lykkää lopullisen lopun hyväksymistä. Siitä kai oli kyse Casanovan – kuuluisan vankikarkurin – viimeisessä pakoyrityksessä: kosmopoliittinen elostelija ei kestänyt hautautumista takapajuiseen Duxiin, vaikka voimat eivät enää seikkailuihin riittäneet. Karkulainen palasi kotiin, anoi virkansa takaisin ja jäi loppuelämäkseen Duxin kirjastonhoitajaksi, omiin kirjallisiin toimiinsa uppoutuen. Näin hän rakensi kuolemanjälkeistä mainettaan, joka – toisin kuin hän itse toivoi – ei kuitenkaan tullut perustumaan oppineisiin kirjoituksiin, vaan muistelmateoksen meheviin naisseikkailuihin.

Kieliviihdettä

Saarenheimo ei liikaa rasita lukijoitaan kuoleman kauhuilla, vaan hänen painopisteensä on kylpylän vilkkaan seuraelämän kohtaamisissa ja kiistoissa, peleissä ja pidoissa. Arkistomateriaalin aukkoisuus ja niukkuus ymmärrettävästi aiheuttavat pulmia kertomusta rakentavalle historioitsijalle. Tarinan katkoksia silottaa kuitenkin jouheva, oppinut kieli, jonka vanhahtava klangi on kovasti mieleeni. Saarenheimo esimerkiksi viljelee hilpeitä eufemismeja (”galantti tauti”, ”diureettiset toiminnot”, ”Venuksen palvonta”) – ja yllättää sitten spekulaatioillaan Sprengtportenin ”salarakkaasta”. Saarenheimo vetää itse yhteyden omien arkistolähteittensä ja nykypäivän iltapäivälehtijournalismin välille. Vaan miten paljon kiinnostavampia ovatkaan juorut 200 vuoden takaa!

Aivan omanlaisensa herkkupala ovat kirjan loppuun suomennetut Casanovan ja Sprengtportenin kirjeet. Miesten erot näkyvät tyylissä. Sotilas Sprengtporten kirjoittaa täsmällisiä viestejä, joissa käytännölliset asiat – postinkulku ja terveystiedot – ovat etusijalla. Casanovan pidemmät epistolat paljastavat kirjoittajansa lahjakkaaksi grafomaaniksi, jonka ajatukset askartelevat ihmissuhteiden kiemuroissa. Verhotut tai avoimet hyökkäykset ja ennakoivat puolustukset ovat hänen keskustelustrategiansa. Ranskaksi (ja toisinaan italiaksi) käyty kirjeenvaihto vilisee ihastuttavan pompööseja formuloita: ”Anteeksi jos poeettiset syytteeni eivät olleet Teille mieleen. Minut pitää ottaa kivennäisveden tapaan. Olen sitä paitsi kokonaan Teidän, et ultra ansas, ja tarvittaessa sielunne kirous.” (Casanova Sprengtportenille) ”Hyvästi vanha syntinen – nuoruuteni tervehtii teitä.” (57-vuotias Sprengtporten 72-vuotiaalle Casanovalle)

Kyllä tällaisessa herraseurassa mukisematta viihtyy 330 sivun verran.