Ei mitään lisättävää

Eetu Salunen virittelee esikoisrunokokoelmassaan kuvia miehen maailmasta, mutta aika vaimeasti. Kokoelma alkaa lupaavalla syntymän ja kuoleman rinnastuksella: isä palaa synnytyssairaalasta tyhjään kotiin ja kehtoa rakentaessaan tuleekin rakentaneeksi arkun. Tyhjyyden taustateema kulkeekin mukana läpi kokoelman. Runot etenevät historiallisten ja fiktiivisten mieshahmojen sekä erilaisten viittausten varaan rakennetulla, kuitenkin suppeaksi jäävällä sarjalla.

Runon puhujina ovat muun muassa Jukolan veljekset, Tarzan, Odysseus ja Väinämöinen, mutta näiden hahmojen potentiaalinen merkitysrunsaus tuntuu tukahtuvan tekstissä, tai jäävän liian vähälle käsittelylle. Pelkkä hahmorunosarja ei riitä kokoelman kantavaksi voimaksi.

Salusen runojen tematiikka on koottu raskaista aineksista. Kuoleman odottaminen ja kuolemaa edeltävän ihmiselämän joutavuus ja vaikeus korostuvat, eikä helpotusta juurikaan suoda. Siellä täällä kylmyyteen sekoittuu tunteiden hitusia, mutta pääosin runoista välittyy raaka ja kylmä kuva ihmisestä onnettomassa historiassaan. Vaikutelmaa täydentää kirjan kammottava kansi, jossa jäykängraafinen jokeri- tai narrihahmo hymyilee kylmää hymyään.

Historiankirjoituksen mieskeskeisyyttä ajatellen kokoelmaa voisi tulkita ironisestikin – miten mies aina vain on tunteeton voimahahmo – mutta vakavasävyinen kokoelma ei varsinaisesti tarjoa ironisen tulkinnan vaihtoehtoa.

Tylyntyyniä säkeitä

Ehkä Salunen on tavoitellut perinteisen ”raavaan miehen” puheenparren vähäeleisyyttä ja ankaruutta. Tylyntyyni säe seuraa toistaan. Rytmi onkin Salusen runoissa kohdallaan. Sisällön suhteen kokoelma vaikuttaa hieman ponnettomalta – kenties siksi, että runot eivät vastusta mitään vaan tyytyvät vain toteamaan, että rankkaa on ja kuolema tulee. Runot ovat puhuvinaan suoraan, mutta sanottavaa ei tunnu olevan tarpeeksi, koska jännitettä surun ja ilon, toivottomuuden ja toivon tai muiden tuntemusten välille ei synny.

Kokoelmasta jää kolkko olo.

Paikoin vähäeleisyys onnistuu hetkellisesti, ja yksinkertaisen aistihavainnon vilpittömyys tulee runossa esiin. Näin tapahtuu esimerkiksi kokoelman toisen, Seitsemään veljekseen viittaavan osion päättävässä runossa, jossa puhujana on Juhani: ”Minulla on esikoisen karvaiset jalat / ne tuntuvat harsuisen mekonkin läpi / Ei mitään lisättävää”.

Teoksen kirjalliset, historialliset ja taidehistorialliset viittaukset operoivat niin yleisellä tasolla, että vaikutelma on jo melkein naiivi. Tässä lienee pyritty siihen, että viittaukset avautuisivat vaivatta mahdollisimman laajalle lukijakunnalle, ja niin varmasti tapahtuukin, mutta yksioikoinen kaikkein tunnetuimpiin teoksiin viittaaminen tuntuu aliarvioivan lukijaa ja viittaukset tuntuvat jäävän kaavamaisesti kokonaisuuteen sovitetuiksi. Löyhästi miesteemaansa nivoen Salunen viittaa esimerkiksi Hugo Simbergin maalauksiin, joista jokaisesta riittäisi merkityssisältöä pitkien runojen ja kokonaisten kokoelmien teemoiksi.

Kokoelman täyttää kuolemantäyteinen ruumiillisuus: ”kuvittelen kaivinkoneen kauhan / joka painaa maata kunnes arkku murtuu / mädät korvakäytävät, joista valuu myrkkyä / kylkiluiden puhkoman sydämen / löyhkän, johon päättyy kaikki”.

Yksi kokoelman teemoista on isyys ja pojan suhde isään. Kolmannen luvun aloittaa karmaisevan väkivaltainen kuvaus isän kuolemasta. Väkivaltakuvasto on ahdistavaa eikä tunnu motivoidulta. Kokoelman sisältämät väkivaltaisesti tai tapaturmaisesti kuolleiden ihmisten ruumiiden kuvaukset ovat sisällöllisesti niukkaa järkyttävien näkymien luetteloa.

Kuolema yhdistetään ihmisyyden perimmäiseen surkeuteen ja sysimustan huumorinkin sävyihin, mutta runoista jää puuttumaan ihmisen absurdin kuolevaisuuden kuvaamiseen tarvittava kiinnostava nyrjähdys, käänne tai yllätysmomentti. Se on harmi, sillä kokoelman isyysteema voisi olla hieman laajemmin käsiteltynä hyvinkin mielenkiintoinen. Nyt kokoelmasta ei jää juuri muuta kuin kolkko olo.