Kuolinsiivous

Kuolinsiivous kuvaa ikääntyneen monia olotiloja.

Vanhuus on elämän suurin yllätys, kirjoittaa Eeva Kilpi kirjassaan, jossa Ikääntyneille kanssakulkijoille ojennetaan ystävän kädenpuristus ja nuoremmille rehellinen kuvaus siitä, miltä olo vanhana tuntuu. Vanhenemisen tapoja on monia. Rakastetulla runoilijalla on omasta ikääntymisestään huimasti tärkeää ja koskettavaa kerrottavaa.

Romaanikirjailija, esseisti ja runoilija Eeva Kilpi on valinnut uusimpaan kirjaansa otteita teksteistään 27 viime vuoden ajalta. Lyhyet otteet on sijoitettu uusien tekstien kanssa päiväkirjamerkinnöiksi, joita on yksi vuoden jokaiselle päivälle. Jokainen kuukauden jakso sidotaan kuin kimpuksi uutukaisella runolla. Tämä rakenneratkaisu ja taiton väljyys edesauttavat arvokkaan sanoman mieleen painamista.

Mika Tuomisen taiteileman kannen valoisa asu kuvaa tekstin syvyyttä ja aiheen käsittelytavan kerroksellisuutta. Kansikuvassa on syksyinen puu. Sen vielä puussa jäljellä olevat lehdet on kuvattu kultaisina kirjaimina. Suurin osa lehdistä on koottu keoksi valkean puun juurelle. Puuhun nojaavan lehtiharavan, piikistön alla on kirjaimet WSOY. Voisiko runoilijan elämäntyötä ja kustantajan kanssa tehtyä pitkää yhteistoimintaa kauniimmin kuvata?

Vuonna 1928 syntynyt, persoonallaan suuresti suomalaiseen ajattelutapaan ja kirjallisuuteen vaikuttanut Kilpi on tehnyt helppolukuisen ja rikassisältöisen ”vanhenemisen filosofisen vuosikalenterin”, kuten kustantaja esittelee työn osuvasti. Tekstien kautta voi havaita, ettei luovan ja paljon tuottavan ihmisen työ ole niin itsellistä kuin monesti kuvitellaan. Kilpi osoittaa myös, miksi hän vielä kirjoittaa.

Kirjoittamisesta ei jäädä eläkkeelle. Elämän havainnoista nouseva sanoma pakottaa ilmaisuun. Ainoa lepohetki on siinä välissä, kun kirja on kirjoitettu, mutta ei vielä kaupoissa.

Keskeneräinen kirjoitustyö on aiheuttanut valtavan voimien pidätyksen. Nyt ne voimat ovat vapautuneet ainakin joksikin aikaa. Niitä ei ole käytetty pois, virtaus vain on suuntautunut joka hetki kirjoittamista kohti ja kaiken muun tekeminen on väsyttänyt.

Suuret mysteerit

Ihmiskuvan laajentajana ja syventäjänä Eeva Kilvellä on tärkeä osa suomalaisen itsetuntemuksen kehittymisessä. Ihmisen seksuaalisuudesta alun alkaen avoimesti kirjoittanut Kilpi antaa tässäkin kirjassaan seksille, unelle ja kuolemalle niiden perustavan ja syvän merkityksen.

Rakkauden kaipuu ja tarve on ikääntyneellä yhtä fyysistä ja elävää kuin nuorempana. Yksinäisyys tekee sen, että rakastetun kaipuu vain kasvaa. Ikääntyneenäkin ihminen on elävä ja tunteva, ympäristölleen tarpeellinen yhteiskunnan jäsen, vahvasti omassa kehossaan elävä, aistiva ja rakastamaan kykenevä.

Paljon on lausuttu Kilven runoja, jotka kuvaavat kuinka ”sisimmässämme pilkistää / kuurupiilostaan nuoruus. / Vain nuoret eivät sitä tiedä.”

Miten he tietäisivätkään! Vanhuus on koettava. Se on seikkailu, jossa ihminen lopullisesti koetellaan. Siksi vanhan on jo tunnettava itsensä ja ne asiat, jotka pitävät häntä elävänä. Tämä on tärkeää, sillä elämme maailmassa, jossa ikääntyneen elävyys ei mahdu vallassa olevaan ihmiskuvaan. Ikääntyneen on itse taisteltava elintilansa.

Ikääntyneen omat voimanlähteet ovat tärkeitä, koska ”…moninkertainen yksinäisyys ja ikävöinti odottaa ihmistä vanhana. On valmistauduttava siihen, että se aina vain pahenee ja että elän kauan.”

Ja toisaalla: ”Elämässä on kestettävä kohtuuttoman paljon ikävöintiä. En olisi uskonut, että näin paljon.”

Yksinäisyyttä helpottavat mielikuvitus, unet ja erityisesti muistot rakasteluista, jossa sielu on ollut mukana. ”Tajusin tämän äkkiä voimakkaasti herättyäni eroottisesta unesta. Avain sieluuni.”

Toisen ihmisen kokonaisvaltainen kohtaaminen, sielun ja kehon yhteinen rakastelukokemus lienevät nykykirjallisuudessa vähemmän esillä.

”Vanhuus on päivittäinen haaste”

Eeva Kilpi on rohkea ja tunnoissaan avoin niin yhteiskunnan jäsenenä toimiessaan kuin kirjailijana. Hänen tekstinsä työntää kärkensä muun muassa siihen julkiseern puhemössöön, josta vanhuuden tuoma elämäntunnon rikkaus on poistettu ja jossa ikääntyvästä on tehty vaipankäyttäjä ja taloudellinen taakka. Hirveää kansan voimavarojen hukkaamista! Kilpi näyttää, että ikääntynyt on entistä terävämmin näkevä ja miehuusikäänsä viisaampi elämän peruskysymyksien esittäjä.

Vanhuus on seikkailu, jossa ihminen lopullisesti koetellaan.

Kilven avoimen tilityksen edessä vahvistuu ajatus siitä, miten sokea nyky-yhteiskunta on niille ikääntyneiden voimavaroille, jotka kumpuavat kaukaa päiväkohtaisten uutisointien takaa. Sieltä missä piilee elämän perimmäisten ymmärrysten kokemus: ”Rakkaus on yhteyttä elämään. Jumaluuteen.”

Kilven teksti osoittaa myös sen, miksi olemme poistaneet ikääntyneiden voimavarat yhteisestä käytöstä. Poliittisen ja taloudellisen vallankäytön käyttövoima on ihmiselämän kaventaminen, yksilön esineellistäminen ja hävittäminen massaan. Sitä katsellessaan runoilija kirjoittaa: ”Olen tajunnut, ettei elämässä mitään lepoa tulekaan.”

Ikääntyneen näkäköalat avarat

Taiteilijan sisäisen sanoman esiin työstämisen pakote määrää ajankäyttöä ja samalla suhdetta elämän arkeen, ystäviin ja perheeseen. Kun rakkaus ja kiintymys lapsiin ei tuotakaan odotettua yhteisyyden tunnetta, nousee äidin syvin tuska. Eeva Kilpi jakaa monen vanhan ihmisen tuskan:

Koko äitinä oloni ajan olen odottanut ja kaivannut poikieni hyväksyntää ja ymmärtämystä. Nyt tajuan etten tule sitä saamaan. He eivät vastaa minun sieluni ikävöintiin enkä minä heidän. Me kohtaamme toistemme ohi.

Ja kohta perään tulee syyllisyys: ”Kuinka minä nyt noin ajattelin!”

Kirjailija ei näe ihmistä roolien toteuttajana. Hän näkee yhdessä olossa enemmän. ”Kaikki me olemme sisaria ja veljiä. / Poikanikin: te olette minun veljiäni, / minä teidän sisarianne elämässä.”

Runoilijan katse ulottuu kauas kollektiivisen tietoisen taakse. Sieltä nousee aikaamme hengen virtaus taiteen ja vanhojen virsien ja hengellisten laulujen välityksellä. Muistot tuovat mieleen äidin laulamat laulut ajalta, jolloin tajuttiin Elämän Hengen olemassaolo ja sitä osattiin puhutella: ”Anna voimaa taisteluissa, / täytä alkamasi työs. / Anna rauhas virran lailla / vuotaa sydämeheni…”

Muisto äidin laulujen kautta välittyvästä edellisten sukupolvien kokemuksista antaaa ikääntyvälle voimaa.

Huumorin ihana lepo

Kehon kulumiseen liittyvä kipu kuuluu vanhuuteen. Senkin kivun kanssa on opittava elämään. Kipua on opittava puhuttelemaan.

Ennen saapumistaan kuolema lähentelee, / tunnustelee paikkojani, / ja minä sanon: – Ei nyt, minä olen niin väsynyt, / suo anteeksi, / en jaksa ottaa sinua vastaan tänään, vaikka olen kaivannut sinua joka päivä,

Tunnot vaihtelevat. Toisena päivänä itseen sopii sana ”vanhus”, kolme vuotta myöhemmin runoilija huudahtaa: ”En ole vielä vanhus…”

Rakkaus, kuolema, seksi, ikävä, luopuminen ja uni ovat ikääntyneen olotiloja, joissa hän kipuilee ja joista hän saa myös lohtua. Voi kaiken kivun keskellä huoahtaa: ”Kuolema ei olekaan oleellista, / elämä on.”

Ja olennaista elämässä on rakkaus ja läheisyys: ”Miten olisi elimellinen kosketus / ihmiskuntaan, armaani?”

Ikääntyneen voimavarat

Vanhuus on taitolaji, sanotaan. Kilven tekstit osoittavat, miksi vanhuus vaatii taitoa. Hoivaamiseen keskittyneen vanhuspuheen rinnalle on hyvä saada muistutus itsenäisestä, yhteiskunnalle tärkeästä vanhuudesta. Se syntyy näin:

On siis varustauduttava pitkään ikään. / Saattaa olla että elän satavuotiaaksi / ja ties vaikka ylikin./ Koettakaa kestää, jos niin käy. / Minä myös koetan. / On opeteltava itsekkyyttä. / On pidettävä itsestä huolta. / On oltava oma palveluskuntansa. Oma uskottunsa.

Jaksamisen perustana on itsearvostus. Jalan loukkaantuminen panee runoilijan kirjoittamaan: ” Minä paranen, koska minun täytyy hoitaa tämä vanhus, jossa asustan, jonka etenevään haurastumiseen olen sidottu kuin rapistuvaan yksiöön.”

Itsestä huolehtiminen merkitsee kaiken mahdollisen elävyyden itselleen hyväksymistä, ennen kaikkea rakastamisen oikeutta ja sen rakkauden merkityksen ymmärtämistä. Toukokuun runokimppu sidotaan runolla, jossa on sanat: ”Minä olen neitsyt / jokaiselle, jota rakastan, sanoo isoäiti. / Sielullisesti puhdas / niin kuin intohimo on puhdasta.”

Antakaa ikääntyneille ihmisoikeus, niin he ovat kaikkea muuta kuin taakka. Antakaa oikeus rakastaa, sillä vanha osaa sen: ”Minä haluan sinun ihosi / ihoani vasten, / minä haluan sinun allesi, / minä haluan litistyä sinun painostasi / ja hikesi tippumaan kasvoilleni.”

Vuonna 2003 kirjoitetuista teksteistään runoilija poimii Kuolinsiivoukseen elämässä eniten pohtimiaan asioita. Seksi, joka nykyään niin ahneesti irrotetaan rakkaudesta omaksi myyntiartikkelikseen, sijoittuu Kilven ajatusmaailmassa kohdalleen: ”Seksi on vain vertauskuvallinen toiminta kaikelle sille mikä jää toteutumatta rakastavaisten välillä.”

Runoilijan ystävänkäsi

Kirjoissani minä olen pyydystänyt ihmiset lähelleni, ne joita alinomaa ikävöin ja joita en osaa lähestyä muuten.

Eeva Kilven uusimman kirjan sanat välittävät läheisyyttä ja rohkaisua lukijalle. Ne rohkaisevat lukijaa olemaan se, mitä on, kaikkine tunteineen. Kilpi jakaa opastusta jokaisen ihmisen osalle iän mukana tulevaan luopumiseen. Tarvitsemme tämän rakastetun kirjailijamme antamaa esimerkkiä ymmärtääksemme ja arvostaaksemme itseämme.

Elämä on syntymää ja kuolemaa ja siinä välissä aina uuteen vaiheeseen totuttelua. Viiimeiset vaiheet ovat elämänseikkailun yllättävimmät. Siihen matkaan runoilija ojentaa meille kätensä. Hän kehottaa olemaan sitä mitä olemme rakkauksinemme ja syyllisyyksinemme. Runoilijalle riittää lyhytkin tuokio kokemukseksi siitä, mitä hylkääminen on.

Minä hylkäsin äidin vanhuuteen ja pakenin itse elämään, toissailtana. Jätin hänet vanhuuteen ja vaivaan, kulkeman kohti kuolemaansa, siltä tuntui. Kuin olisin jättänyt hänet erämaahan nääntymään.