Kirjallisuus on virhe, väitti professori Harri Veivon toimittaman kirjan otsikko jokunen vuosi sitten. Ainakin nuorten kirjailijoiden teoksissa on yleensä joku vääristymä, hiertymä tai suoranainen virhe, johon teksti kulkee ja josta se voimansa ammentaa.

Eeva Rohaksen esikoisteos, novellikokoelma Keltaiset tyypit on täynnä näitä virheitä. Maailma on kylmä, ihmiset joko ajelehtivia tai ajavia, elämä usein nurjaa ja vääristynyttä. Teknisesti teos onkin sitten ihan muuta kuin virhe. Novellit ovat taitavia ja varmoja tilannekuvia. Voisi melkein sanoa, että Rohas on lainannut Arto Salmisen kynää ja silmälaseja, mutta aivan niin karua ja tyyliteltyä kieli ei ole, aivan yhtä brutaalilta maailma ei Rohaksen tekstissä sittenkään näytä.

Rohas on kirjallisuustieteen maisteri sekä kirjallisuuden ja kirjoittamisen tutkija, hänen taitava tekstinsä ei kärsi oppineisuuden rasitteista. Lause on luonteva ja vaihtaa rytmiään herkästi. Rohaksen aiemmat kokeilut draamatekstin parissa ovat siis kantaneet hedelmää. Lisäksi novellien rakenne on harkittu mutta ei kaavamainen, vaikka kokoelman yhteinen teema voisi helposti johtaa käänteiden toistumiseen.

”Kerro minulle runo mudasta ja sonnasta”

Keltaiset tyypit koostuu kahdeksasta kolmeen ryhmään jaetusta novellista. Tiukimmillaan tekstit ovat kirjan alkupäässä, loppuun on jäänyt pari vähän huterampaa ja pidempää novellia. Kirjan alussa syntyvä imu on kuitenkin niin kova, että loppupään pieniä vikoja ei heti havaitse.

Ensimmäisiä kolmea novellia sitoo keltaisen värin lisäksi väärien valintojen sotku. Oikeastaan nämä kaksi ovat samaa asiaa, sillä keltaiset tyypit eivät oikein näy paperista, johon niminovellin tekijä on sotamiehensä piirtänyt. Näkymättömyys ei ole hyve, se on vamma. Näkymätön päähenkilö ajautuu väärään seuraan, jossa näkyvämmät tyypit ovat vähällä talloa hänet asiaa sen enempää surematta. Muutenkin ihmiskuvaa leimaa raadollisuus ja kovuus, jossa herkkä kohta löytyy lähinnä tuoreista haavoista.

Toisen kolmen novellin yhteinen elementti löytyy sekin kirjan kannesta: linnut muodossa tai toisessa. Se on henkilöhahmojen sielunlintu, kipeä muisto tai irvokas pilakuva, homoseksuaalin koulukuraattorin muilta opettajilta saama posliinikana.

Tallautunut varis ennustaa vaaraa, särjetty savilintu edes osittaista vapautumista häpeästä. Jos kolme ensimmäistä novellia kertovat uhasta ja vaarasta, näissä novelleissa tuhoutuneetkin linnut antavat edes pientä toivoa tulevasta noususta.

Viimeiset kaksi novellia käsittelevät jo solmittuja ihmissuhteita, joissa ihmisiä sitoo syyllisyys, jopa rikos. Ne kertovat maailmasta, jossa ”rakkaudesta puhuminen tietää huonoa. Joka kerta.” Samalla ne kertovat maailmasta, jossa tuohon rakkauteen on silti pakko tarttua, kun muitakaan vaihtoehtoja ei ole.

Kokonaisuutena teos on vankka ja varma esikoinen. Ehkä hiottuun jälkeen olisi voinut jättää enemmän novellien tyyliin sopivaa säröä. Varmasti tekstiä olisi voinut vielä aavistuksen typistää ja etenkin viimeisen novellikaksikon otetta tiivistää, mutta silti tämä olisi kokeneemmaltakin kirjoittajalta vaikuttava teos.

Jaa artikkeli: