Raivo

”Hiljaisuus, pitkä hiljaisuus ennen ja jälkeen Liisan kysymyksen: rakastatko sinä sitä?” Mutta lopulta Tuuli vastasi: rakastan.”  (s. 108)

Rakkaus ja epävarmuus kiteyttävät osittain Eeva Rohaksen teoksen Raivo. Teoksen keskeisin henkilöhahmo Tuuli tempoilee näiden välillä. Ketä hän rakastaa ja kenet hän valitsee, osoittautuu kohtalokkaaksi kysymykseksi. Seurauksena rakkauden tilalle hiipii raivo.

Rakkauden tilalle hiipii raivo.

Rohas (s. 1982) on kirjailija ja filosofian tohtori, joka on myös kirjoittanut näytelmiä sekä toiminut luovan kirjoittamisen ohjaajana. Raivo on hänen kolmas kaunokirjallinen teoksensa. Samojen teemojen, rakastamisen vastuun ja vaikeuden ympärillä toimi myös Rohaksen toinen teos Syvä pää (2012).

Kulutettu asetelma

Tuuli on kääntäjä ja kirjallisuudesta innostuva akateemikko, joka ihastuu Iljaan. Rakkaus kuitenkin vaihtuu eroon, jonka keskellä heidän tyttärensä Luna oirehtii vanhempiensa tuskaa ja raivoa. Tuulin ystävä Liisa yrittää tukea ja vetäytyä tilanteista tarpeen mukaan. Myös Ilja löytää alkoholismia vastaan kamppailuun taisteluparin Elenan.

Korkeakoulutetut menestyjät ja lapsuuden traumoja mukana kantavat väliin putoajat eivät pääse uhriutumisestaan eroon.   Asetelma tuntuu hieman stereotyyppiseltä ja melko kuluneelta, vaikka nyt ei varsinaisesta luokka-asetelmasta voi vielä puhua. Koulutettu kamppailee työtarjouksista, työtön kamppailee viinapullosta. Toki tarinan edetessä myös korkeakoulutetut putoavat, joskin ei yhtä kovaa.

Raivo kulkee punaisenalankana

Raivo on kertomus ihmissuhteista, eroista ja yrityksestä parantua alkoholismista. Se sekoittaa akateemisen maailman työmiehen maailmaan, työttömän maailman työssä pinnistelevän maailmaan. Teoksen nimi kulkee motiivina koko matkan, ja se on teemana koko ajan läsnä, niin ihmisten tunteissa ja teoissa kuin lemmikkiliskon nimenä.

Raivo on kertomus ihmissuhteista, eroista ja yrityksestä parantua alkoholismista.

Teos myös leikittelee sanalla raivo. Iljan lemmikkiliskon nimi on Raivo, joka on myös Lunalle rakas. Lemmikkiliskon nimi aiheuttaa monitulkintaisia virkkeitä, jotka kertovat jostain, mistä henkilöhahmot eivät ääneen puhu: ”Mutta silti isä vie Raivon. Siksi, isä sanoo. Että sen koti on muualla. Sinne sinäkin palaat, pieni kuuakka, minun rakkaani, ainoani, sinne sinä palaat omaa Raivoasi katsomaan. Ethän sinäkään sitä ilman voi olla.” (s. 127)

Tuuli, hänen tyttärensä ja alkoholistien terapiaryhmässä käyvä Elena ovat henkilöt, joiden näkökulmasta Raivon tarina kerrotaan. Kiinnostavaa on se, että juuri he eivät osaa alkuun raivoaan käsitellä, vaan he kätkevät sen sisälleen. Lopulta tunteen purkautumisella on seurauksena.

Hedelmällisiä kielikuvia

Rohaksen kieli on selkeää ja suoraviivaista, ja sen hedelmänä ovat satunnaiset kutkuttavat kielikuvat: ”Ja sitten hän antoi veitsen pudota lattialle ja ovi läjähti hänen perässään lujasti kiinni ja hetken kuluttua oveen lensi kirja kuin lintu lasia päin. Se putosi maahan kannet kuin siivet selällään.” (s. 152)

Osittain suora kieli kuitenkin aiheuttaa sen, että teos jää tunnetasolla hieman viileäksi. Henkilöhahmojen karut kohtalot tuntuvat mitättömiltä ilman dramatisointia, mikä sinällään saattaa olla myös tarkoituksen mukaista. Lukijana kuitenkin jäin kaipaamaan vielä enemmän tunteisiin menemistä teokselta, joka kantaa niin vahvan tunteen nimeäkin.

Kertojalla leikittely

Mielenkiintoisinta Raivossa on kertojalla leikkiminen. Teos jakaantuu eri henkilöhahmojen kertomiin kappaleisiin, mutta välillä kertojana tuntuu olevan joku aivan toinen. Kertoja tuntuu epäilevän omia sanojaan ja tuo sitä kautta itseään esiin: ”Hiljaisuus. Se oli syvä hauta. Tai ei, eihän se hauta voinut olla. Hauta ei ole syvä, ei ihmisen ihmistä varten tekemä ainakaan, eikä hautaan olisi tehnyt mieli katsoa. Hiljaisuus oli tietysti kaivo. Voit kurkistaa mutta varo ettet putoa.” (s. 158)

Ihan tarkkaan ei aina voi tietää, kuka tarinaa kertoo.

Välillä kertoja unohtaa oman roolinsa, jonka on itselleen antanut: ”…[S]illä viiltojälki ei ole syvä eikä onneksi valtimon kohdalla. Tai miksi minä sanon että onneksi. Minähän olen kärpänen. En kai minä mitään toivo.” (s. 206)

Kertojan kerroksellisuus ja monimuotoisuus tuo kutkuttavan lisän teokseen, joka kertomuksena on hieman kulunut. Kertojan epäilyttävyys tekee teoksesta kiinnostavan myös metatasolla, ja se antaa syvyyttä tarinaan. Ihan tarkkaan ei aina voi tietää, kuka puhuu ja kuka tarinaa kertoo.