Ei aivan ihmisiä

Ei aivan ihmisiä -antologia on viihdyttävää tieteiskirjallisuutta, vaikka sen tekoälyn käsittely pysyykin kovin inhimillisellä alueella.

Tekoälyn mahdollisuuksien pohtiminen nykypäivänä tai sen tulevaisuuden vaikutusten aprikoiminen ei ole enää mikään uusi juttu tai erityisesti mielikuvituksen maailmaa. Erilaisista tekoälyyn ja sitä imitoivaan automaatioon liittyvistä käytännöllisistä ja eettisistä kysymyksistä on tullut säännöllinen aihe uutisissa ja ajankohtaisohjelmissa.

Tieteiskirjallisuuden ja -elokuvien fantastiset kuvitelmat ovat arkipäiväistyneet Isaac Asimovin robotiikan kolmesta peruslaista, Stanley Kubrickin ja Arthur C. Clarken 2001: Avaruusseikkailusta tai William Gibsonin Neurovelhosta.

Kuinka suomalaisen spekulatiivisen fiktion kärkinimet tarkastelevat tulevaisuuden älyjä – onnistuvatko he tuomaan kentälle uudenlaisia lähestymistapoja inhimillisen ja ei-inhimillisen tietoisuuden eroon?

Inhimillisen ja ei-inhimillisen rajapinnalla

Solina Riekkolan, Minna Roinisen ja Matleena Sopasen toimittama novelliantologia Ei aivan ihmisiä: Novelleja tulevaisuuden älyistä (2021) palaa älytalojen, nanoteknologian ja älykkäiden aseiden juurille – fiktioon. Antologia kokoaa yhteen kymmenen kotimaista kirjoittajaa spekulatiivisen fiktion kentältä ja päästää heidät pohtimaan ei-inhimillisen, keinotekoisen älykkyyden uhkia ja mahdollisuuksia.

Antologian nimi virittää odotuksia siitä, että teksteissä käsitellään ihmismäistä mutta kuitenkin omastamme joiltain oleellisin osin poikkeavaa älykkyyttä tai paremminkin erilaisten älykkyyksien kirjoa. Antologiassa tarkastellaan spekulatiivisen fiktioin keinoin paitsi kysymystä tietoisuuden, myös ihmisyyden ja ei-ihmisyyden rajapinnasta.

Antologiassa on yhdeksän novellia, jotka ottavat keinotekoiseen älyyn erilaisia lähestymiskulmia. Osa posthumanistisista teksteistä pureutuu kysymykseen tekoälyn moraalisesta olemuksesta, toisten tarkastellessa esimerkiksi tulevaisuuden älyjen vapaata toimijuutta. Ainakin yleisellä tasolla kysymystä valinnan vapaudesta ja vastuusta voi pitää useimpia tekstejä yhdistävänä tekijänä. Koska puhutaan tekoälyistä – tietoisuudesta –, kysymys näyttäytyy teksteissä muutenkin kuin riveinä ykkösiä ja nollia tai niiden fiktiivisiä vastineita. Jo nimi Ei aivan ihmisiä asettaa eräänlaisen mittatikun: tulevaisuuden älyjä arvioidaan ja arvotetaan ihmistä itseään vasten, eivätkä ne ole aivan inhimillisiä – mutta milloin ne ovat jotakin vähemmän tai enemmän?

Markku Soikkeli luo jälkisanoissaan katsauksen kirjallisuudessa aiemmin esiintyneisiin tapoihin käsitellä tekoälyjä. Hänen esityksensä kytkee kokoelman novellit laajempaan kirjallisuushistorialliseen ja genren viitekehykseen.

Tekoälyjen luonteet ja motiivit säilyvät pääosin inhimillisinä.

Välähdyksiä tulevasta

Novellikokoelman älyjä yhdistää se, että ne ovat tavalla tai toisella perinteisiä teknisiä tekoälyjä: koneita ja ohjelmanpätkiä, jotka ovat saavuttaneet erilaisia tietoisuuden asteita. Taru Kumara-Moision ”Umpu” ja M. G. Soikkelin ”Sukupolvensa parhaat aivot” tarkastelevat älytaloja. Ne voivat olla arkemme rajalla häilyviä tulevaisuuden hoivakoteja tai kätkettyjä turvapaikkoja sodan jälkeisessä dystopiassa.

Anni Kuu Nupposen entisen sotilaan haastattelun ympärille keskittyvässä novellissa ”Pimeys joka olet” inhimillisen ja ei-inhimillisen rajapinta on konkreettisimmillaan: samassa kehossa ja toisaalta useamman kehon välillä.

Novellin perusasetelma käännetään ylösalaisin kyberpunkin keinoin. Konetietoisuus ei kehitykään vain ihmismäiseksi, ihmistä imitoivaksi, vaan ihminen lähestyy konetta. Ihmisen ja koneen tietoisuuksien rajalla syntyy jotakin uutta – kolmas olemisen muoto, joka keikuttaa myös käsityksiä perinteisistä ihmisoikeuksista: ”Paluuta seurannut oikeudenkäynti oli silkka farssi. Kiisteltiin, olimmeko me neljä herännyttä ihmisiä vai kudossiirteitä, oliko meillä tietoisuus vai ei ja olimmeko Yösalama-projektin omaisuutta.” (s. 43.)

Tarinan peruselementtejä voi pitää kyberpunkin kaanonissa melko tavanomaisina, mutta loppua kohti päähenkilön kokemuksessa on jotain perin inhimillistä. Kyberpunkin teemat ovat läsnä myös vajaa vuosi sitten poisnukkuneen Jyrki Kasvin novellissa ”Kaikki tulevaisuuteni”, joka seuraa viimeisenä oljenkortenaan datakuriiriksi ryhtyvän suomalaisen pakolaisen edesottamuksia ydinonnettomuuden jälkeisessä pohjolassa.

Nadja Sokuran ”Etäisyyksistä ja muutoksista” -novellin nimi kuvaa hyvin sen sisältöä: muutosta ajassa ja paikassa. Novelli rakentuu neljän lyhyemmän tarinan varaan, joissa Sokura käsittelee muutoksia maasta vieraille planeetoille kahdeksan vuosisadan aikana. Myös Sokuran novelli kuvaa ihmisen ja koneen symbioosia, mikroskooppisen nanoteknologian aiheuttamia muutoksia ja sopeutumista uusiin elinpiireihin.

Sokuran tarinassa on posthumanistinen ote niin teknologian kuin biologian osalta mutta jäin toivomaan, että näiden muutosten vaikutuksia älyyn ja tietoisuuteen olisi tarkasteltu rohkeammin. Tarina kuljetus tuo hiukan mieleen Charles Strossin Accelerandon (2005).

M. A. Tyrskyluodon ”Huomenna hän on vapaa” rakentuu perinteiselle suljetun huoneen mysteerille salaisessa tekoälylaboratoriossa. Tarinan jännite rakennetaan pitkälti datatutkijan ja laitoksessa kehitetyn konemielen välisen dialogin keinoin. Myös Kari Välimäen synkkäsävyinen ”Mandisa” on tyyliltään dekkarimainen mysteeri, jossa tekoäly säilyy lukijalle etäisenä ja arvaamattomana aivan loppumetreille saakka. Sama viehättävä vierauden tuntu sisältyy Mikko Rauhalan ”Klemmarisotaan”, jossa ihmiskunta käy avaruudessa epätoivoista taistelua ajattelevia koneita vastaan. Tarinoilla on muutakin yhteistä, sillä erotin molemmissa selviä huumorin pilkahduksia, vaikka ”Mandisan” käsittelemät teemat ovatkin vakavampia.

Siinä missä useimmissa antologian novelleissa tarinan toimijoina säilyvät ihmiset tai ihmisestä kehittyneet olennot, J.S. Meresmaa lähestyy lyyrisessä ”Robotti, runoilija, unennäkijä” aihettaan mekaanisten olentojen näkökulmasta, jossa ihminen saa sivuroolin. ”Painajainen. Ompa tunnisti merkit. Se poimi aihetunnisteet, kokosi ne tiedostoon ja siirsi unen painajaisille varattuun kansioon, joka oli ollut valmiina sen levyllä, kun se oli herätetty pulssin jälkeen.” (s. 159.)

Viimeiset koodirivit

Useimpia antologian tekoälyjä yhdistää niiden funktionaalisuus ja funktionaalisuuden synnyttämä taakka. Tietoisuudet tai tietoisuutta simuloivat ohjelmistot eivät ole kehittyneet spontaanisti, vaan niille on alun perin määritetty jokin tehtävä, joka asettaa niiden toiminnalle ja tahdolle erilaisia reunaehtoja. Käsiteltäessä tulevaisuuden älyjä jäin kuitenkin Kosmoskynän verkkolehdessä antologian arvostelleen Toni Saarisen lailla kaipaamaan syvempää luotausta novelleissa esiintyvien tekoälyjen sielunmaisemaan ja paitsi sen yhtäläisyyksiin myös eroihin omamme kanssa.

Ei aivan ihmisiä on viihdyttävää tieteiskirjallisuutta. Antologiaan kootut novellit ovat aiheensa sisällä riittävän erilaisia keskenään, mutta harva novelleista pääsee todella yllättämään. Tekoälyjen luonteet ja motiivit säilyvät pääosin inhimillisinä.

Ehkä tekoälyihin sisältyy jonkinlainen ajatus siitä, että me ihmiset ja inhimilliseksi käsittämämme jatkaa jollakin tavalla olemassaoloaan sen jälkeen, kun olemme itse väistyneet historian näyttämöltä. Olisi kuitenkin kiinnostavaa lukea aidosti vieraista keinomielistä, jotka eivät ole ihmiskunnan murhaa havittelevia terminaattoreita tai cyloneja, mutta eivät myöskään hyväntahtoisia unelmia siitä, mitä ehkä itse haluaisimme olla.

Esitin tekstin alussa kysymyksen, kuinka antologiassa käsitellään inhimillisen ja ei-inhimillisen tietoisuuden rajapintaa. Tälle tarkastelulle jää antologiassa edelleen tilaa. Kysymys tulevaisuuden älyistä ja suhteestamme keinotekoiseen tietoisuuteen tarjoaa myös tilaisuuden pohtia, kuinka näemme posthumanistisen kirjallisuudentutkimuksen tarkastelemat muut ei-inhimillisen luonnon edustajat kasvi- ja eläinkunnassa. Sama pätee sellaisiin kanssaihmisiin ja kulttuureihin, jotka vaikuttavat itsestämme vierailta. Toivoakseni antologia rohkaisee lukijoita pohtimaan näitä kysymyksiä, vaikka novellit eivät aiheeseen paria poikkeusta lukuun ottamatta tarkemmin paneudu.