Siksi seurustelen varkaiden kanssa

Eira Stenbergin seitsemäs runokirja Siksi seurustelen varkaiden kanssa on avaus uuteen vaiheeseen. On aika katsoa, millä pohjalla totuttu kuvamaailma lepää. Uudet kokemukset vievät uusiin tuntoihin ja uusiin kuviin. Stenbergin viettämä aika Afrikan Beninissä on ollut sydämen vievä, järisyttävä kokemus.

Eira Stenberg on ollut huomattu ja arvostettu siitä lähtien kun hän sai Erkon palkinnon 1967 esikoisrunokokoelmastaan Kapina huoneessa. Valtionpalkinto tuli romaanista Paratiisin vangit 1985. Romaani Kuun puutarhat oli Finlandia-ehdokas 1990. Kuusi runokirjaa, neljä arvostelumenestyksen saanutta romaania, näytelmiä, käännöksiä, lastenkirjoja, kritiikkejä, laajoja kolumneja ja artikkeleita on vahva panos suomalaisessa kirjallisuudessa.

”Nuoruus on kumous ihmisen elämässä”, kirjoittaa Eira Stenberg jossain artikkelissaan. On aika havaita, että koko elämä on kumousta toisensa jälkeen sille, joka ei jää vastakkain asetteluun, vihaan ja kaunaan, haavojensa katseluun.

Käsillä olevan kirjan ensimmäiset runot sisältävät vielä Stenbergiltä tutuksi tullutta kaleidoskooppista kuvakieltä, jonka pohjana ovat kehon tunnot: ”hän on astuva vieraalle maalle / ja raiskaava vieraan naisen, kaikki on vierasta, / kaiken hän näkee madonnan soikeassa peilissä / suussaan vertavuotava nänni.” (An der Schönen blauen Donau, s. 8)

Kirjailijalle lienee aina yllätys nähdä, miten ajatukset ja kuvat tulevat tulkituiksi. Teos teokselta hän peilaa itseään aikaansa. Jotta tulisi ymmärretyksi, ei voi olla liian paljon edellä, on nähtävä sitä, mitä muutkin näkevät. Poimin Stenbergin kirjan yhdeksi punaiseksi langaksi ihmisen kiireen soheltaa itsensä ohi. Tästä syntynyt tuska näkyy huutavimmin lapsissa ja nuorissa.

Katsoja luo myös katsojansa

Miksei pahasta puhuta, kysyy Eira Stenberg HS:n artikkelissaan 1988. 2000-luvulla pahasta puhutaan. On noussut toinenkin puhe, jota Stenberg kuvaa uusimman kirjansa runossa ’Mies puhuu’: ”Sankaria sinä odotit syntyväksi, et häpeää, / et uikutusta, joka kuuluu lattian alta.” Nähdään roolirajojen läpi. Syntyy puhetta naisesta, joka luo miehen. Naisesta, joka luo maailmaa ja vastaa siitä, mitä on luomassa, yhdessä toisten kanssa. Kun asioita tarkastelee niin, ettei rajaudu ulkopuolelle, kuvattava saa uudenlaista syvyyttä.

Esimerkiksi sukupuoliroolien läpi katsominen ei kuitenkaan ole helppoa, havaitsee runoilija, koska ”nainen on peilisalissa / ja katsoo itseään miehen silmin.” (Parran ääni, s.13) On myös niin, että kohde luo katsojansa. Ihminen antaa roolin itsensä määrittäjälle, mies naiselle, lapsi äidille. Näin ollaan vaarassa jäädä omien oletusten ja fantasioiden loukkuun, jos kuvan annetaan vääristyä. Itsensä vapauttaminen on rohkeaa tunteiden kohtaamista ja tutkimista. Se taas edellyttää pysähtymistä.

Pysähtyminen on siis itsensä armahtamista. Mutta meille liikkuminen on arvo. ”…ihmiset ja eläimet matkustavat. / Myös sorkkaeläimet näkevät maailmaa. / Vain kasvit juurtuvat, peruna kasvattaa rauhallisesti mukuloitaan.” Kasveilta, luonnolta yleensä, voimme oppia ymmärtämään pahoinvointiamme aikana, jolloin ”halonhakkaaja kaataa metsän, noita myrkyttä lapsen”, joka ”juoksee maailmaan ja kysyy: / Mikä on tällainen paikka ja missä on koti?” (Koti, s.27)

Kokoelman ensimmäinen osa, Maan libido, on viiltävästi yhteiskunnallinen. Eira Stenberg kirjoittaa uusinta kokoelmaansa aikana, jolloin eläinten roviot savuavat Euroopan taivaalla, aikana, jolloin tekniikan Rautameressä seksuaalisuus ja inhimillisyys alistetaan rahan ahneudelle. Stenberg kuvaa asiat fyysisten tuntemusten kautta: ”Kivesten paino muuttuu kullaksi kukkarossa.”(Matka, s.21)

Jos käärisi nauruun?

Kokoelman toisen osan nimiruno ’Siksi seurustelen varkaan kanssa’ reväyttää auki nuorten kaaosmaisen kokemuksen maailmasta. Itseltään eksyneet nuoret viiltelevät ruumistaan. ”Äkkiä, nyt nopeasti heti kohta saavutamme / valon nopeuden eikä ruumista enää tarvita.” (Kello on yhteiskunta, s.30)

Jossain liikkuu aikavaras. Varas on myös siellä, missä rakkaus ilmenee vain genitaalien kohtaamisena, hetkellisenä huojentumisena. Varas vie kasvot peilistä. Myös oppimisen ilo varastetaan, kun tavoitteena on ainoastaan taloudellinen hyvinvointi. Runon ’Hyveestä ja kultaisesta neulasta’ henkilö sanoo: ”Siksi seurustelen varkaiden kanssa, oppiakseni heiltä”.

Kokoelman kolmas osa, Puun huoneissa, tuo hetkittäin mieleen Stenbergin edellisen, lajissaan loistavan runokirjan Halun ikoni (1997). Tässä Stenbergin uusimmassa kirjassa vain ”ruumis kytee hiilloksena ja rakkaus leimahtaa” tai ”on alueita, joilla elämää ei hallita, syntyy kiteitä, suussa on raudan maku.” Sen sijaan kohdataan sydäntä vailla oleva vanha nainen, ”joka kutoo hiuksistaan harmaan paidan / vastasyntyneen iholle, hellyyttä janoavalle…” Kolmannen osan ankea ja hauras tunnelma viestittää, että kirjailija johdattaa kanssaan uusille ymmärryksen alueille, uuteen tapaan kokea asiayhteyksiä.

Tässä uuteen vievässä luopumisessa on myös ilo. Niinpä minäkin käärin vapautuneesti nauruun runoilijan sanat: ”Mihin voi pudota maan päältä? / Vain polvilleen ja kontata.” Ehkä teksti on nauraen tarkoitettukin luettavaksi.

Minä on polku historian halki…

Jos kirjan alkupuoli kuvaa tuttua yksilön ahdistusta itse tehdyissä ongelmissa, kirjan viimeisessä osassa runoilija vaihtaa katsomisen kohdetta ja katsomisen tapaa. Hän ei ole enää tarkkailija ja kohde, ei ole enää syyllistävässä mielessä vastakohta-asetelmia.

Anteeksianto, ymmärtäminen ja sulautuminen tapahtuu toisessa kulttuurissa, vailla vanhojen asenteiden suojaa. Uusien kokemusten tunnustelussa on paitsi kipua myös ihmettelyä ja kunnioitusta. Vastakohta-asenteet ja rajat tulevat niin hauraiksi. Moskiiton pelko uupuu myötätunnoksi: ”että sen osana onkin syntyä / niin pieneen ruumiinrääpäleeseen / kenenkään kysymättä siltä lupaa, / ja minun paeta, suojautua sen halulta, / joka kenenkään kysymättä tai selittämättä / ajaa sitä kohti ruumiini kohisevaa uomaa / kertomatta, miksi veri on halun kohde / kuume ja sikiäminen.” (s. 59)

Vain tunteva yksilö voi kehittyä. ”Minä on polku historian halki, / monikko ei ole totta, / totta on se, mikä sattuu. ” Näin alkaa 11. runo kirjan viimeisessä osassa, jonka nimi on Päiväntasaaja. Stenbergille luonteenomaista on kuvata asioita kehon aistituntojen kautta. Niinpä ”Päiväntasaajan aika kulkee hitaasti, / sen sääret ovat mustat ja solakat, askel rauhallinen.”

Eira Stenberg on vietti useita kuukausia Juha Vakkurin aikaan saamassa Suomi-instituutissa Villa Karossa, Beninissä. Benin on se alue Afrikkaa, mistä woodoon sanotaan saaneen alkunsa ja missä kolmasosa väestöstä pitää sitä yhä uskontonaan. Beninin monijumalainen woodoo pyrkii hyvään ja pitää huolta järjestyksestä. Miten lienee, muun muassa sitä tutkii nyt Stenberg, joka menetti sydämensä Afrikalle. Runoilija ymmärtää itsensä osaksi Afrikan historiaa, valkoihoiseksi, joka on halki historian syönyt mustan maailman lahjaa ”jakamatta, kiittämättä.” (s.67)

Kylän äänet, tuoksut ja eläimet tunkeutuvat runoilijan tajuntaan. Tunkeutuminen ei ole pelkkää auvoa. Kun moskiitto on sylkäissyt vereen ”paratiisi on mahdoton ja tosi.” ”Ruumis tuoksuu imelälle hielle, / vuode on harsoteltan kattama sauna.” (s.71)

Runoista voi päätellä, miten järisyttävä kokemus kirjoittajalle on ollut aika maassa, jossa ”Päiväntasaaja leikkaa vuorokauden kahtia, / halkaisee kuin hedelmän.” Afrikka-osa ja niin myös koko kirja päättyvät säkeisiin: ”Esi-isät hymyilevät: / Sinä itse olet se tuntematon maa, / johon sinut haudataan.” Stenberg on astunut uusiin tuntoihin ja uusiin kuviin.