Kauneus on kirous

Liian kauniiksi ei kannata syntyä. Se on indonesialaisen harvinaisuuden opetus. Eka Kurniawanin romaani on harvinainen siksi, ettei suomeksi ole muuta indonesialaista kaunokirjallisuutta käännetty – ja lisäksi kyseessä on poikkeuksellinen lukuelämys.

Kurniawanin läpimurtoteos Kauneus on kirous ilmestyi jo vuonna 2002. Jaana Kapari-Jatta on kääntänyt sen Annie Tuckerin englanninnoksen pohjalta (Beauty is a Wound, 2015). Alkukielen puutteesta huolimatta käännös tuo elävästi ja sanoilla leikkien esiin hurmiollisen rikasta ilmaisua, joka enimmäkseen on kotoisin varjoisilta, likaisilta, jopa saastaisilta kujilta.

Tarina alkaa, kun nainen nousee haudastaan parin vuosikymmenen jälkeen.

Tarinan ydinhahmo on kuvitteellisen Halimundan kylän kuuluisin prostituoitu Dewa Ayu. Hän on uskomattoman kaunis ja synnyttänyt uskomattoman kauniita, himoittuja tyttäriä, sekä yhden ruman. Hänen kuolemastaan alkaa kirjan tarina, Dewa Ayun ja hänen tyttäriensä suuri ja surkea saaga.

Eka Kurniawan paljastaa häpeilemättä maansa historian verisimmät ja häpeällisimmät käänteet ja punoo mukaan ovelaa maagista realismia. Jo alussa kirjailija antaa vihjeen siitä, ettei kaikkea lukemaansa luultavasti voi uskoa ainakaan länsimaisella järjellä. Myöhemmin edetään yhä pidemmälle: lapset katoavat raskausvatsoista, aaveet riivaavat eloon jääneitä, muinainen henki herää eloon. Tarina alkaa, kun nainen nousee haudastaan parin vuosikymmenen jälkeen.

Kurniawan on itse kotoisin Jaavan saarelta. Hän on syntynyt vuonna 1975 ja kuuluu Indonesian käännetyimpiin nykykirjailijoihin. Lähes 500-sivuinen Kauneus on kirous on saanut ylistäviä arvioita, ja romaani on käännetty yli 35 kielelle. Kurniawanin tyyliä on verrattu Gabriel García Marqueziin ja Salman Rushdieen.

Kauhea ja viihdyttävä

Kauneus on kirous ei ole kaunis kirja, vaikka se on täynnä kauneutta, ilakoivaa kieltä ja lumoavia hahmoja. Se on kauhistuttavan ruma, kuin paholainen itse, sanat ovat alatyylisen rujoja, ja monelle käy kehnosti. Romaanissa raiskataan huomattavan usein, miltei koko ajan. Yksi Dewa Ayun tyttäristä käyttää rauta-alushousuja vastustaakseen aviomiestään, joka vaanii kaikkialla.

”Hän peitti vaimonsa huovalla suojaksi kylmyydeltä ja moskiitoilta, vaikka ei lopulta kuitenkaan selviytynyt yöstä raiskaamatta vaimoa uudestaan kahdesti: ensin kahtakymmentä minuuttia ennen kahtatoista ja sitten kolmelta aamulla, eli ennen kuin ensimmäinen kukko kiekui.” (s. 249)

Kiimainen koira ja huora-madonna – tässä kaksi Kurniawanin perustyyppiä, mies ja nainen. Päähenkilöitä ovat Dewa Ayun lisäksi hänen tyttärensä Alamanda, Adinda ja ruma Kauneus sekä muutama tyttäriin lankeava karu sankari: kommunistinen hurmuritoveri Kliwon, julma sissi-sotapäällikkö Shodancho ja pelätty rikolliskunkku Maman Gendeng. Lisäksi on useita muita merkittäviä hahmoja, joita yhdistää sama piirre kuin päähenkilöitäkin: kuka vain voi kuolla millon vain ja miten vain.

Kiimainen koira ja huora-madonna – tässä kaksi Kurniawanin perustyyppiä, mies ja nainen.

Romaanin tyyliin myös kuuluu, että uutta hahmoa ryhdytään äkkiarvaamatta seuraamaan pitkäksi aikaa. Muun muassa tästä syystä Kurniawanin teoksen etäännyttävin piirre on se, ettei henkilöhahmoihin synny syviä suhteita. Kuolemat, joita riittää yllin kyllin, ovat toteavasti ohitettuja. Satoja sivuja syvennetty hahmo saattaa kadota kirjan sivuilta kahden rivin aikana, koruttomasti todeten:

”Herra Willieltä leikattiin pää irti takaapäin samalla kun hän jutteli Dewa Ayun kanssa etuhuoneessa, pää heitettiin kohti pöytää ja veri roiskui pienen Alamandan päälle. Toinen sotilas ammuttiin vessaan, kun hän istui paskalla, ja muut kaksi tapettiin pihaan.” (s. 111)

Tämä on paitsi kenties ärsyttävää, myös kerronnallisesti piristävää ja kiinnostavaa epätavallisuudessaan. Toisaalta yhdestäkään hahmosta ei lopulta piittaa paljoakaan. Sympaattisimmaksi nousee Kliwon, joka loppuunsa saakka pysyy uskollisena niin aatteelleen kuin rakkaudelleenkin, Alamandalle.

Itse Dewa Ayun kohdalla tapahtuu pieni pettymys. Asennetta omaavaan kantaäitiin eläytyy voimallisesti sodanaikaisten ja -jälkeisten bordellivuosien kuvauksen myötä, mutta loppuosa kirjasta tapahtuu miltei ainoastaan tytärten ja suurten mieshahmojen äärellä. Dewa Ayu on taustavoima, mutta hänen vangitsevuuttaan jää kaipaamaan.

Rankoista teemoistaan ja vilisevistä hahmoistaan huolimatta romaani on viihdyttävä. Sen tyylillinen ote ei ole raskas muutamia historiallisemmin painottuneita sivuja lukuun ottamatta. Omalla kakofoniallaan se soljuu kohti vääjäämätöntä määränpäätään.

Miehen katse

Kauneuden tyttäret ovat hehkussaan romaanin keskipiste, ja naiset ovat jatkuvasti hyväksikäytön kohteita, siihen pisteeseen saakka, että romaani alkaa vaikuttaa feministiseltä. Silti miehen katseen näkökulma ajoittain myös rasittaa. Kaikkea katsotaan ulkonäön ja viehättävyyden – eli raiskattavuuden – kautta, ja naiset ovat loputtoman säkenöiviä.

”Oli sangen selvää, että kuka tahansa mies, joka olisi törmännyt häneen alastomana tai huomannut joutuneensa hänen kanssaan jumiin koulun vessaan, olisi ottanut hänet väkisin.” (s. 387)

”He olivat painautuneet niin tiiviisti yhteen, että toveri Kliwon tunsi tytön rinnat, pehmeät ja lämpimät, ja tytön tuulessa hulmuavat hiussuortuvat pyyhkivät hänen kasvojaan. Kun tytön ystävät ehtivät huojentuneina paikalle, toveri Kliwon työnsi tytön hellästi pois, ja silloin hän näki tytön ainutlaatuisen kauneuden, vanhanaikaisen, lempeän ja luonnollisen sulokkuuden, kahdelle palmikolle kammatut hiukset, ummistetut silmät ja nymfin kaareutuvat ripset, kapean nenän, kaunismuotoiset korvat, hieman mutristuneet huulet, pyöreät posket…” (s. 292)

Kaikkea katsotaan ulkonäön ja viehättävyyden – eli raiskattavuuden – kautta

Dewa Ayussa toki on miehille vastusta. Hän on anarkistinen ja rakkaitaan kohtaan suojeleva, sitkeän itsepäinen. Hän paitsi antaa miesten käyttää itseään pakon edessä hyväksi, hän myös havaitsee oman kehonsa kaupankäynnin arvon. Naisilla ei ole romaanin ajankuvassa useita rahakkaita ammatteja, mutta huorana Dewi Ayu rikastuu ja kasvattaa tyttärensä. Miehet ovat romaanissa ehkä jalustalle nostettuja sankarihahmoja, mutta he ovat henkilöistä surkeimpia, viettiensä orjia.

Neuvokas Dewi Ayu selviää psyykkisesti ja fyysisesti vaurioittavista tilanteista voittajana, entistä kovapäisempänä. Myöskään kukaan muu kuin hän itse ei päätä Dewi Ayun kuolemasta.

”Itseään varten hän nielaisi kuusi jade-, turkoosi- ja timanttisormusta. Sormukset olisivat turvassa hänen sisässään, tulisivat ulos paskan mukana, ja sitten hän nielaisisi ne aina uudestaan niin kauan kuin olisi vangittuna.” (s. 69)

Huoraäidin jälkikasvu kieroutuu väistämättä ja kukin omalla tavallaan. Sukusaagassa vahva syy-seuraussuhde vaanii kohtalojen taustalla. Tyttäret kantavat äitinsä karmaa, äiti omien vanhempiensa.

”Miehet jahtaavat sukuelimiäni, Dew Ayu mietti itsekseen, ja minä synnytin tyttöjä, jotka jahtaavat miesten sukuelimiä.” (s. 269)

”Jos olisin kateellinen jollekulle niin mamalle, joka on maannut satojen miesten kanssa, Adinda sanoi.” (s. 204)

”’He palasivat kotiin, toivoivat löytävänsä tytön sieltä, mutta löysivät vain paperilappuselle kirjoitetun lyhyen viestin: ’Lähdin naimaan koiran.’” (s. 410)

Vasta viimeinen tytär on vapaa kauneuden kirouksesta, sillä hän on niin ruma, että nenä näyttää pistorasialta ja suu säästöporsaan reiältä. Miehet eivät juokse sysimustan, poltetun näköisen naisen perässä – vai juoksevatko sittenkin?

Ikkuna Indonesiaan

Eka Kurniawan on sanonut, ettei Kauneus on kirous ole Indonesian historiankirjoitus. Se silti kuvaa yhteiskunnallisia käänteitä, voittoja ja katastrofeja yksilöidensä kautta. Dewa Ayu kouluttautuu alalleen prostituoiduksi Japanin miehityksen alaisessa bordellissa. Hänen tyttärensä elävät keskellä veristä vallankumousta.

”Kommunistit painostivat kouluja, jopa leikkikouluja ja vammaisten kouluja, opettamaan oppilaat laulamaan Kansainvälisen. Ja totta kai he liisteröivät Marxin ja Leninin kuvia luokkahuoneiden seiniin samaan riviin kansallissankareiden kanssa.” (s. 315)

Itsenäistyminen vuonna 1945 muuttaa paljon ja vähän. Taustalla vallitsee – tai kirjaimellisesti kummittelee – hollantilaisten siirtomaalaisten perintö. Länsimaalainen lukija ei voi asettaa itseään kauas eksoottisesta Indonesiasta, sillä Hollanti on liki nurkan takana.

Lukukokemus on elämyksellinen, ravisteleva ja fyysinen.

Koska henkilöhahmot ovat monin paikoin satumaisia, tuntuvat historialliset osiot romaanin aidoimmilta. Mutta historiakin muuttuu ajoittain fantasiaksi, esimerkiksi kun kommunistien haamut täyttävät kylän. Faktatarkkana selontekona romaania ei voi lukea muutenkaan. Kotimaassaan teos sai ensin huonon vastaanoton sekä kommunismiteemansa vuoksi että siksi, ettei kukaan osannut määritellä, onko romaani täysin absurdi vai realismipohjainen.

”He joivat yhdessä kahvia, ja Krisan katseli eikä ollut uskoa, että hänen isänsä pystyi olemaan niin lähellä niin hirvittävää aavetta. He puhuivat menetetyistä vuosista, nauroivat hiljaa. Kun kahvi loppui, aave nousi lähteäkseen.” (s. 380)

Opettaako makaaberi romaani jotakin? Mitä siitä jää muistoksi? Paskaa, oksennusta, verta, likaisia vessoja, huutoja, hautoja, pahoja henkiä – kauneutta? Mieleen tulevat vanhat, suorasanaiset ja ronskit kansantarut, legendat ja muinaiset kummitustarinat, joilla yhä on Indonesiassa vankka perinne.

Symboliikkaa voi halutessaan ammentaa kauneuden tyttärien ja Indonesian rinnastamisesta. Maan tarina kulkee tragediasta toiseen, Indonesia on itse kauneus ja itse rumuus. Sen juuret ulottuvat kauas mytologiaan. Kostaako kiihkeä henki hollantilaisille kolonialistiset teot? Musta huumori voitelee traumaa, massamurhia ja salaisuuksia.

Lukukokemus on elämyksellinen, ravisteleva ja fyysinen. Se on kuin äärimmilleen ladattu, upeasti tehty ja visuaalisesti huippuluokkaa oleva elokuva. Epäuskon, inhon, huvituksen ja ihailun ohella syvempi tunne-elämys jää silti saavuttamatta. Romaani on erikoinen ja unohtumaton taidekokemus, jonka läpi kahlaa likaantuen – mutta myös puhdistuen.