Hylkäämisen päivät

Elena Ferranten Hylkäämisen päivät tuo mieleen Jean Echenoz’n romaanin Minä lähden (1999, suom. Erkki Jukarainen, Tammi 2001), joka on varmaankin ollut Hylkäämisen päivien esikuvana. Echenoz’n avauslause kuuluu: ”Minä lähden, sanoi Ferrer, minä jätän sinut.” Tämän jälkeen päähenkilö jättää vaimonsa aloittaakseen uuden elämän rakastajattarensa kanssa. Ferranten romaanin avauslauseessa taas todetaan: ”Eräänä huhtikuun iltapäivänä, heti lounaan jälkeen, mieheni ilmoitti jättävänsä minut”. Aviomies muuttaa rakastajattarensa luo. Ferranten romaani on ansiokas ja intensiivinen, vaikka se ei saavutakaan samaa hivelevän hienosyistä tasoa kuin Echenoz’n teos.

Hylkäämisen päivät käsittelee vanhaa, tuttua aihetta. Parisuhteen toinen osapuoli lähtee pitkän yhteiselämän jälkeen tiehensä uuden suhteen imussa. Jätetty osapuoli ihmettelee, kenen kanssa onkaan tullut elettyä vuosikaudet. Seesteinen ja tasapainoinen perhe-elämä muuttuu helvetiksi ja ennen kaikkea aivan muuksi, kuin päähenkilö-fokalisoija Olga on kuvitellut sen olleen. Olgan puoliso Mario ei perustele lähtöään sen kummemmin. Vasta myöhemmin käy ilmi, että Mariolla on hädin tuskin täysi-ikäinen rakastajatar Carla. Vielä myöhemmin kerrotaan, että avioliitossa on muutama vuosi takaperin leimunnut kriisi, jonka lankoja samainen lapsinainen on jo tuolloin pidellyt sormissaan.

Olgan ja Marion avioliiton yllä on siis aiemminkin häivähtänyt varjo. Nyt kerrottavassa tarinassa tuo varjo saa vallan päähenkilöstä: aviomiehen lähdön jälkeen Olgan päivät täyttyvät kuvitelmista Marion ja Carlan yhteisistä hetkistä. Olgaa loukkaa se, että vieras nainen saa Marion ”sukuosuuden”, vaikka Olga on elänyt vuosikaudet Marion kanssa ja saanut tämän kanssa kaksi lasta. Sukuosuutta symboloivat Marion isoäidin korvakorut, jotka Mario ottaa vaimoltaan ja antaa Carlalle.

Olga on itsekin vielä melko nuori, alle nelikymmenvuotias, muttei ole ollut työelämässä vuosiin vaan on jäänyt hoitamaan kotia ja lapsia. Hän on hylännyt paitsi työn, myös oman kirjoittamisensa. Kriisin ainekset muhivat jo tässä asetelmassa. Skandinaavisesta näkökulmasta Olgan ratkaisu voi tuntua etäiseltä ja ärsyttävältäkin luettavalta: vai työn lisäksi vielä oma kirjoittaminenkin on täytynyt ihan välttämättä uhrata! Toisin kuin meillä, Italiassa naiset eivät tosin ole olleet 1950-luvulta saakka mukana työelämässä.

Ferranten teos kuvaa hallitsemisen illuusion ja hallitsemattomuuden ristiaallokkoa. Kriisin puhkeamisen ja aviomiehen menetyksen myötä Olgan käsistä putoavat suitset, tai ainakin se, mitä hän on kuvitellut elämänhallinnaksi. Esiin kuoriutuukin päähenkilön arvaamaton, tasapainoton, aggressiivinen ja hysteerinen puoli. Hän toivoo Marion saavan ”jonkun kamalan taudin kulliinsa” sekä ”pettäjän löyhkän” ja käy kadulla tämän kimppuun. Olgassa puhkeaa myös ikäkriisi: hän tarkkailee itseään, etsii ryppyjä ja harmaita hiuksia sekä tutkii sukupuolielimestään vanhenemisen merkkejä.

Tuhoa ja uhkakuvia

Romaanista salamoi tuska, kipu ja viha. Sekä kuvattava ympäristö että Olgan mielen miljöö ovat hyvin fyysisiä: ne täyttyvät myrkytyksestä, sairaudesta, väkivaltaisista impulsseista, verestä, oksennuksesta, löyhkästä ja ulosteista. Romaanin intensiivisin episodi on kirjan puolivälin laaja kuvaus kuilusta, joka aukeaa paitsi Olgan mielessä myös hänen lastensa ja jopa perheen schäferin Oton elämäntodellisuudessa. Tässä pitkässä jaksossa uhkakuvien sekä tuhon tunnelmat ja enteet leijuvat kaikkialla. Rivi riviltä ja sivu sivulta fokalisoijan todellisuudentajun haurastuminen kiihtyy. Kerronta on hurjaa, intensiivistä ja vyöryttävää. Lukija suorastaan tuntee tapahtumien kulminaation lähestyvän vääjäämättä: joku on uhrattava, kuten sitten tapahtuukin.

Kliimaksia seuraa puhdasoppinen käännekohta: sekasorron ja painajaisen ytimessä Olga kohtaa lopulta sisäisen lapsensa, itsensä kahdeksanvuotiaana. Hän näkee nykytilanteensa uudella tavalla vasta, kun pystyy kohtaamaan oman historiansa. Ensin muisto kahdeksanvuotiaasta tuntuu tuhoavalta: ”Tunsin, että jos antaisin tytön saada tahtonsa läpi, jos luovuttaisin, avautuisivat tämä päivä ja tämä asunto moniin eri aikoihin ja tiloihin ja täyttyisivät ihmisistä ja esineistä ja itseni eri versioista. Kaikki yhdessä loisivat /– / tiheän labyrintin, josta en enää löytäisi tietä ulos.” Ferrante rakentaa tässä kohtaa päähenkilön tarinalle rinnakkaiskertomuksen. Lukijalle paljastetaan Olgan lapsuudenmuisto napolilaisnaisesta, joka miehensä hylkäämäksi jouduttuaan tuli hulluksi ja tuhosi itsensä. Ennen lopullista suistumista pimeyteen nykyhetken todellisuus ulottuu vihdoin Olgaan; hänet valtaa taju omasta äitiydestään ja perheen hädästä. Lapset vetävät hänet tarpeillaan ja vaatimuksillaan nykytodellisuuteen. Vasta tästä hetkestä toipuminen, uusiutuminen ja omaehtoisen elämän rakentaminen alkavat hitaasti mahdollistua.

Romaania dominoi fokalisoijan kokonaisvaltainen taipumus lukea kaikki aviomiehen lähdön jälkeiset ilmiöt osaksi Olgaan itseensä liittyvää, erityisiä merkityksiä saavaa tapahtumakudosta. Hän esimerkiksi kokee turvaovea asentavien miesten puheet rivoina ja vastaa näille reaktiivisen härskisti hämmentääkseen näitä. Suurinta osaa näiden miesten puheaktista ei paljasteta lukijalle, joten jää herkullisesti tulkinnanvaraiseksi, ovatko uhat ja rivoudet sittenkin vain herkästi agitoituvan, haavoittuvassa tilassa olevan päähenkilön fantasiaa. Olga käpertyy kuvitelmiinsa: kaikki ympäröivä joko heijastaa hänen kipuaan sekä Marion ja tämän nuoren rakastajattaren irvokasta lihallisuutta tai liukuu ulottumattomiin. Kaikki tapahtumat tavallaan palautuvat fokalisoijaan ja hänen tuskaansa. Olga löytää hyönteismyrkkysuihkepullon ja kokee senkin oman vartalonsa jatkeena, hallitsemattomana objektina, joka suihkuttaa myrkkyä hänen, Olgan, sisältä. Katkeruuden myrkky leimaakin päähenkilön kokemismaailmaa pitkän aikaa.

Olga on aluksi tuskastuttavan riippuvainen Mariosta ja tämän selityksistä ja odottaa jotakin, jota ei voi enää olla ja jota ei ehkä ole koskaan ollutkaan. Mario on omalla identiteettiretkellään, kuten Olgakin tekee ekskursion omaan identiteettiinsä – kumpikin avioliiton osapuolista on saapunut omalle selvityspaikalleen ja on nyt tekemässä itselleen tiliä: ”Pitkä taival yhdessä vietettyä elämää, ja ajattelet hänen olevan ainoa mies, jonka kanssa voit olla onnellinen, ja luet hänen ansiokseen ties mitä hyveitä. Mutta hän onkin vain epäluotettava kaisla, joka heiluu tuulessa minne sattuu, etkä tiedä, kuka hän todella on, eikä hän tiedä sitä itsekään.”

Hylkäämisen päivät alkaa Olgasta ja miehestä ja päättyy Olgaan ja mieheen. Romaanin aikana Olga näkee kaksi miestä – Marion ja alakerrassa asuvan sellistin Carranon – kummankin kahdella aivan eri tavalla. Vasta kun kokonaiskuva miehestä on valmis, on romaanikin valmis, vasta sitten päähenkilö näkee myös itsensä eikä vain kahta kasvonpuolikasta kylpyhuoneen peiliovissa. Vasta sitten Mario ei ole Olgalle enää ”edes sirpale menneisyyttä vaan vain jälki, jonka käsi on jättänyt seinälle vuosia aikaisemmin”.

Elena Ferranten kuvaama draama on aiheeltaan ja asetelmaltaan käytetyistä käytetyin. Intensiteetti, jolla Ferrante kuvaa mielentiloja, tapahtumia, kytköksiä, todellisen ja epätodellisen huojuvaa raja-aitaa, on massiivinen ja hurja, peräänantamaton, ajoittain hypnoottinenkin. Romaanin kieli on välillä hyvinkin lyyristä ja venyy toisaalta myös rivouksiin ja kaksimielisyyksiin. Teos päättyy hieman töksähtäen, piste vain yksinkertaisesti piirretään viimeisen lauseen perään.

Hylkäämisen päivät ilmestyi alkukielisenä (I giorni dell’abbandono) vuonna 2002 ja on italialaiskirjailijan ensimmäinen suomennettu teos.