Soita minulle karusellin kelloa

Ella Paijan esikoisteoksessa huvipuistossa tapahtuu kummia. Elävä tunnelma kantaa läpi trillerin, mutta herkullista tarinoiden verkkoa ei synny.

Joka vuosi jo alkukeväästä alkaen nuoret puhuvat kesätöistä: kysymykset siitä, kuka sai kesätöitä tai millaisessa ympäristössä kesä vietetään, kaikuvat kouluissa, kahviloissa ja kirjastoissa. Sekä kannustava että hämmentävä työllistymisen paine ajaa nuoret hakemaan työkokemusta monipuolisesti eri aloilta ja kertomaan samaistuttavia tarinoita. Mutta mitä kaikkea kesätöissä voikaan tapahtua? Siihen Ella Paijan esikoisteos Soita minulle karusellin kelloa (2023) tarjoaa tavanomaista mielikuvituksellisemman vastauksen. Paija sai romaanin osista J. H. Erkon kirjoituskilpailussa kunniamaininnan vuonna 2020. 

Trilleri sijoittuu huvipuistoon, jossa teoksen henkilöt ovat kesätöissä. Aurinkoinen ja pirteä kesä saa nopeasti synkän käänteen, kun kummalliset sattumukset järkyttävät puiston työntekijöitä. Oli kyse sitten kadonneesta kävijästä tai itsestään liikkuvista törmäilyautoista, työntekijöiden arki täyttyy yllättävistä käänteistä.  

Samaistumisen kaipuu 

Heti ensimmäisiltä sivuilla päädyin kummalliseen tuntemukseen siitä, että olen teokselle muutaman vuoden liian vanha lukija. Olen saman ikäinen kuin eräs päähenkilöistä, Teemu, joten hahmojen elämien tulisi jotenkin muistuttaa omaani. Juoni jäi kuitenkin osittain kaukaiseksi, ja havaitsin palaavani nuortenkirjallisuuteen usein liitettyyn ajatukseen siitä, kuinka miellyttävintä on lukea kirjaa, jossa hahmot ovat muutaman vuoden lukijaa vanhempia. Kirjan suositusikä on 15+, joten en välttämättä enää ole aivan kohderyhmää. 

Teoksessa samaistuttavinta lukijalle iästä riippumatta lienee kesätöiden kuvaus. Vaikkeivät kaikki olekaan työskennelleet Tampereella Näsijärven rannalla sijaitsevassa huvipuistossa, teoksen kuvaus kesätöistä on monelle tuttu. On kiusallisia tutustumisleikkejä ja jännittäviä perehdytyspäiviä, uusia työkavereita ja opittavia sääntöjä. Uusien työntekijöiden hämmennystä on suloista seurata, ja teoksesta aistii kesätöiden aloittamiseen liittyvän tunnekirjon. 

Alussa tekemieni ikään liittyvien havaintojen takia pelkäsin mielenkiintoni heikkenevän pikaisesti, ovathan kokemukseni ensimmäisistä kesätöistä ja aloittamiseen liittyvästä jännityksestä jo jääneet muutamien vuosien taakse, mutta muutaman sivun päästä esiteltävän Elinan näkökulma herätti.  

Kolmatta vuotta huvipuistossa työskentelevä Elina ei ole saanut hakemaansa ylennyksenomaista paikkaa pistevastaavana ja kaipaa haastavampia tehtäviä. Teoksessa avataan aidon tuntuisesti Elinan hakumotivaatiota ja korostetaan pettymykseen liittyvää tunnereaktiota: ”Elina oli ruksinut lomakkeesta myös kohdan: ’Olen kiinnostunut pistevastaavan työstä.’ Vastaavat saivat mukavasti lisää massia ja pidemmät tauot. Pelkästään se oli motivoinut hakemaan. Häntä ei kuitenkaan ollut valittu. Se oli ollut nöyryyttävää.” (s. 20–21.) 

Elinan katkerat tunteet korostuvat useaan otteeseen. Erityisesti lukija kohtaa katkeroitumisen Elinan ensimmäisessä kappaleessa hänen lausahdellessaan sävyttyneitä kommentteja, kuten: ”Ihan älytöntä, että meidän pitää seistä täällä, näitä penskojen vehkeitä ajaa vaikka unissaan” (s. 23). Lukija imaistaan välittömästi hahmon tunnemyrskyyn ja sidotaan seuraamaan hänen vastentahtoista kesätyöskentelyään. 

Läpi teoksen toistuva teema kesätöihin kohdistuvasta motivaatiosta ja kehittymishalusta pääsee tosielämässä harvemmin esiin. Tarina antaa samassa tilanteessa oleville lukijoille vertaistukea ja voi myös opettaa sopeutumistaitoja. 

 Juoniverkko karsiutuu langanpätkäksi 

Romaani noudattaa nuortenkirjallisuudelle yleistä näkökulmatekniikkaa, jossa luvut kertovat eri hahmojen näkökulmista. Tehokkaan kerrontakeinon ansiosta lukija saa monipuolisemmin tietoa tapahtuneesta, mutta hahmojen määrällä on lukukokemuksen rakentamisessa kriittinen rooli.  

Paijan teoksessa hahmoja on kuitenkin liikaa. Hahmojen erilaiset mielipiteet ja prioriteetit onneksi auttavat lukijaa erottamaan heidät toisistaan, mutta ajoittain eri hahmojen tarinoiden muistaminen ja tapahtumien merkityksen hahmottaminen käy lukijalle raskaaksi. Hahmojen kokemusten muistaminen on usein näkökulmatekniikkaa käyttävissä teoksissa raskasta erityisesti alussa, ja mitä enemmän hahmoja on, sitä haastavammaksi se käy. Itsekin menin sekaisin useasti alussa, kun se-pronominilla johonkuhun viitattaessa tulkitsin viitteen väärin ja havahduin vasta muutaman luvun päästä oikeaan hahmoon. 

Nuortenkirjassa on kaikki eväät mielettömään trilleriin, mutta yksinkertainen juoni ottaa kokeneempaa lukijaa hermoon. Hahmojen kautta tarinaa kantavan pääjuonen ympärille rakentuu useita sivujuonia, jopa monta yhden hahmon ympärille keskittyvää. Asetelmasta voisi rakentua herkullinen tarinoiden verkko, mutta sivujuoniin ei paneuduta pitkäksi aikaa, jolloin tarinat eivät pääse oikeuksiinsa. Teoksessa viitataan romansseihin ja toisinaan jopa kolmiodraaman aineksiin: 

”Marianne” oli juuri suudellut Teemua eikä oikein tiennyt miksi” (s. 278) ”[…] mä tiedän, että sä olet ihastunut muhun. Mikä tässä oikein kestää?” (s. 322). Pian juonet unohtuvat mysteerinratkonnan tai muiden huvipuiston askareiden tieltä.  

Hahmojen suhteet toisiinsa jäävät pintapuolisiksi, kun he keskittyvät luvuissaan omiin agendoihinsa. Itse olisin pysähtynyt pidemmäksi aikaa romantiikan äärelle, keskittymään yksittäisiin tarinoihin monen pikkuvihjauksen keskellä. Hahmojen näkökulmat olisivat imaisseet tehokkaammin mukaansa, jos lukijalle olisi selvinnyt selkeämmin, miksi Mariannen ja Teemun orastava ihastus päätyy petokseksi tai mikä hidasti Elinan ja Telman suhteen syventymistä. Vaikka osalla hahmoista huvipuiston salaperäisten tapahtumien selvittäminen muuttuu lähes pakkomielteeksi ja suhteet jäävät toissijaiseksi, jäin kaipaamaan edes yhtä rakkaustarinaa, johon olisi syvennetty muiden tapahtumien ohella. 

Toisaalta teoksessa on onneksi rajattu melko tarkasti kerronta niihin tapahtumiin, jotka ovat pääjuonen kannalta merkittäviä. Jäin kuitenkin kaipaamaan hahmojen näkemyksiä toisistaan, mitä raotettiin teoksessa muutamissa kohdissa. Mielenkiintoista lukiessa oli huomata, kuinka ihastuneet hahmot pääsivät ääneen, mutta ihastuksen kohteilta kuultiin harvoin ajatuksia. 

Kuka ei kuulu joukkoon? 

Teoksen monista hahmoista sydämeni vei Huvipuiston hahmo. Alussa ihastuttavan melankolisen hahmon luonne kehittyy voimakkaasti tarinan aikana ja pyörittää lukijan tulkintaa jatkuvasti. Hahmo vaikuttaa väärinymmärretyltä, muttei tuo lukijalle suoria vastauksia avaamiinsa kysymyksiin. Lukija kohtaa avuttomuutta ja turhautuneisuutta yrittäessään ymmärtää Huvipuiston luonnetta ja ajatuksia.

Kirjan alkupuolella hyväntahtoinen Huvipuisto vaikuttaa yksinäiseltä pohtiessaan, millaista olisi ”koskettaa rakkaimman käsivartta, joka on ihan siinä vieressä, auringon kuumentamana ja paahtuneena” (s. 14). Hahmon pyyteetön hellyys voittaa lukijan puolelleen toteamuksilla, kuten: ”Jos olisin heidän joukossaan, antaisin lapselle hattaran, toisenkin”, mutta kohti teoksen loppua hahmo käy jopa pelottavaksi (s. 14).

Kun Huvipuiston toteaa: ”Tänä kesänä olen huomannut, miten merkillisen voimakas olen”, lukija alkaa pikkuhiljaa havahtua uhkaan (s. 196). Huomiot käyvät yhä uhkaavammiksi Huvipuiston turhautuessa ihmisten toimintaan.  

Huvipuisto eroaa muista hahmoista myös kerronnan kannalta. Teoksen ihmishahmojen mielipiteitä ja toimintoja esitellään ulkopuolisella hän-kertojalla, kun Huvipuisto tuo lukijan lähelleen minä-kertojalla. Selkeästi abstraktimpi hahmo tuo vaihtelua teini-ikäisten ihmishahmojen keskelle ja voi haastaa lukijan empatiataitoja tuodessaan syvällisen näkökulman kesätyöläisten toimintaan: hahmo herättää lukijan pohtimaan huvipuistojen ympäristövaikutuksia ja kesätyöskentelyn etiikkaa. Toisinaan Huvipuisto käy jopa manipuloivaksi ja hallitsevaksi, jolloin lukija joutuu pohtimaan neuvojen motiiveja ja paikkansapitävyyttä. 

Trillerin keskellä pirskahtelevan iloinen ympäristö 

Teoksen parhaita puolia on läpi trillerin kantava tunnelma. Miljöönä huvipuistoa kuvaillaan aidon tuntuisesti. Lukija lähes kuulee pelikoneiden äänet ja haistaa hattaran tuoksun. Miljöön kuvaus korostaa myös Huvipuiston hahmon erilaisuutta. Kun tapahtumapaikkana on iloa sykähtelevä virkistyskeidas, melankolinen Huvipuiston hahmo tuo terävän vastakohdan ulospäin näkyvälle onnelle. Samalla, kun työntekijät viettävät iloista hellekautta laitteiden ja pelien äärellä ja ”kihisevät tulevista bileistä”, Huvipuiston hahmo kertoo voivansa ”kuvitella, miten tämä kaikki romahtaa kuin korttitalo” (s. 261, 265). 

Rento kesäfiilis välittyy teoksesta erityisesti hahmojen viettäessä aikaa yhdessä työajan ulkopuolella. Teos suorastaan kutsuu lukijan työntekijöiden mukaan iltaan, jolloin ”Aukio oli täynnä iloa, työkaverit heittelivät renkaita ja yrittivät ampua vesipyssyillä reikään, niin että saisivat kuumailmapallot nousemaan. Kello soi voiton merkiksi, kilkatus oli riemukas.” (s. 273.) 

Vaikka hahmoille sattuu ja tapahtuu, kaikki palaavat lopulta huvipuiston kesäisiin tunnelmiin ja synkätkin käänteet unohtuvat värikkäiden laitteiden kieppuessa ja kovaäänisten pelikoneiden kolistessa. Huvipuiston nurkkiin piiloutuu naurua, romanssia ja kauhua. Miljöön kuvaus ei sorru kliseisiin, vaan luo Huvipuiston hahmon avulla monipuolisen ja kiinnostavan kuvan hupikeitaan toiminnasta. 

Nuortenkirjallisuuteen totuttelua

Soita minulle karusellin kelloa kiteyttää yksiin kansiin kesätöihin liittyvää jännitystä, odottamattomista tapahtumista syntyvää kauhua ja nuoren rakkauden hersyvää iloa. Teos saa lukijan kaipaamaan kesäpäiviä ja tuo eskapismia sateisten lukupäivien keskelle. Monenlaiset hahmot johdattavat lukutoukan huvipuiston laitteisiin tarjoten tukea ja turvaa.

Vahvana pohjana kannatteleva pääjuoni tekee lukukokemuksesta yksinkertaisen ja helposti seurattavan. Juoneen eläytyminen ei vaadi suurempaa vaivaa, vaan teos toimii ennemminkin rentona kesäluettavana. Hahmojen määrä tuo lukijalle haasteen, mutta yksinkertainen juoni tekee lukukokemuksesta enimmäkseen helpon. 

Kesäiselle automatkalle tai huvipuistoretkelle sopiva teos toimii hyvänä ponnistuslautana nuortenkirjallisuuden maailmaan vasta tutustuvalle lukijalle. Siinä missä kokenut lukutoukka tylsistyy yksinkertaiseen tarinaan, kirjojen maailmaan totutteleva lukija löytää innostavan ja helpon juonen.