Seisaukset tasaukset

Uudella Jälleenlöydetyt-palstalla kirjoitetaan muutaman vuoden takaisista, vähälle huomiolle jääneistä teoksista. Palstan ensimmäisessä tekstissä Kristian Blomberg nostaa esiin Elli Lepän Seisaukset tasaukset ja lukee sitä suhteessa hiljalleen muotoutuvaan scifirunouden lajiin.

Jos runouden vastaanotto on, niin kuin sitä usein kuvataan, eri toimijoista muodostuva verkko, niin siinä tapauksessa vastaanoton silmät ovat laajenneet. Kielikuvan voi lukea kuten haluaa, mutta nykyinen julkaisurakenne ja uusien pientoimijoiden suuri määrä ovat muodostaneet yllättävänkin haastavan tilanteen, jossa esikoisteoksia liikkuu aiempaa useammin kirjallisten virtausten kohdissa ja kokoluokissa, joita ”verrattain kattavaksi” mielletyn verkon ala ei sittenkään kata. Esimerkiksi Petri Ervastin Etäisyyden päästä näen (2018, menetelmällisyyttä), Tuomas Gyntherin Luonnontila (2022, ajatusrunoutta) ja nyt arvioitava Elli Lepän Seisaukset tasaukset (2020, scifirunoutta) ovat kokoelmia, joiden huomioiminen ei olisi ainakaan vähentänyt käsitystämme nykyrunouden väitetystä laadusta ja moni-ilmeisyydestä.

On mahdollista, että Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinto on luonut tahtomattaan tilanteen, jossa kunkin vuoden esikoisten kiinnostavuus ei vain puolitu vaan käytännössä romahtaa loppusyksyn saadessa, suunnilleen päivä palkinnon jakamisen jälkeen. Tätä vasten tulee miettineeksi, että jos kerran Ezra Poundin nyt jo sata vuotta kiertäneen fraasin mukaan ”runous on uutinen, joka säilyy uutisena”, niin omien elinvuosiemme tehtäväksi voisi asettaa uutuudelle suodun aseman haastamisen. Siinä tapauksessa runous – sekä kirjallisuus laajemmin – voisi olla sitä, mikä säilyy lakattuaan olemasta puheenaihe.

Onneksi kritiikin ja esseistiikan on mahdollista tarkastella esikoisteoksia muutaman vuoden viiveellä. Sen myötä toivon, että vastaanotto ei määrittäisi toimijuuttaan vain uutuuksien kattavuuteen tähtäävien reaktioiden vaan myös hitauden sisältämien mahdollisuuksien kautta. Ehkä varsinainen uutinen on nöyrtyä myöntämään, että tämä olisi pitänyt huomata, ja tässä se nyt on.

Ehkä varsinainen uutinen on nöyrtyä myöntämään, että tämä olisi pitänyt huomata, ja tässä se nyt on.

Keskityn Elli Lepän edellä mainittuun esikoisteokseen. Leppä on tätä kirjoittaessa julkaissut kolme spekulatiivisen fiktion piiriin lukeutuvaa runokokoelmaa genrekirjallisuuden saralla aktiivisen Nysalorin kautta, minkä lisäksi hän on science fiction -kulttuuria esittelevän Tähtivaeltaja-lehden kriitikko. Hän on myös farmakologi. Seisaukset tasaukset liikkuu näiden mukaisessa taajuudessa, mikä tarkoittaa reaalimaailman ohi aavisteltuja pulsseja, tieteellistä kieltä, tieteellisen kielen muuttamia havaintoja sekä solutasolle yltävää elämänmuotojen kummastelua. Aiheet lämpölaajenevat radioaktiivisuuden historiasta hyönteisten vierastuttavuuteen, laboratorioihin, aineen jatkuvaan kiertoon ja ”Tukholman Pyhään Gretaan”.

Seisaukset tasaukset on epätasainen mutta erinomaisen kiinnostava esikoisteos. Se on sitä toisaalta omine ansioineen, toisaalta vertautumalla muuhun runokulttuuriin eräänlaisena ulkopuolisena, ”sieltä jostakin”. Yritän keilata siitä mielestäni huomionarvoisimpia tutkakaikuja liikkumalla näiden kahden navan välillä.

Scifirunous

Clark Ashton Smith, Harry Martinson, Edwin Morgan, CMX:n Talvikuningas, Janne Nummela, Teemu Manninen, Tuli & Savu -lehden teemanumero, Olga Ravn, Elli Leppä, Mari Laaksonen, Marianna Kurtto, Virpi Alanen… Scifi-runoudesta tuntuisi kaikessa hiljaisuudessa muotoutuneen jotain traditioksi miellettävää. Kotimaisia tekijöitä voisi nimetä lisää, ja ulkomailla ilmestyy kokoelmien ohella aiheelle omistautuneita antologioita (joista itse pidän parhaana Russell Jonesin toimittamaa brittiläistä scifirunoutta esittelevää Where Rockets Burn Through -teosta, 2012). Lisäksi tietokonepelien ja scifin kautta käsitellään keskeislyyristä nostalgiaa, kuten Don Patersonin Zonalissa (2020) ja Stephen Sextonin If All the World and Love Were Youngissa (2019).

Scifirunouden voi nähdäkseni jakaa kahteen moodiin. Ensimmäinen suhtautuu scifin kuvastoon materiaalina ja kulttuurisena todellisuusefektinä. Vaikka suhde scifiin on sinänsä rakastava, se pysyy jossain määrin holhoavana eikä lajin mahdollisuuksiin omalakisena ilmaisurepertoaarina oikein uskota. Kärjistäen voisi sanoa, että tässä moodissa scifistä (ja sarjakuvista ja peleistä) haetaan niin kuvia nykyrunouden ehtymättömään outouttamisen moottoriin kuin ihan vain huomisen reunalta tuntuvan kielellisen tekstuurin säikeitä.

Lepän teos edustaa taksonomian toista puolta. Siinä scifi on avautumista sellaisten hetkien viipyilevälle romantiikalle, joka jää jäljelle, kun elokuvista, peleistä ja kirjoista otetaan juoni ja toiminta pois. Näitä ovat tunnelmoivat kohtaukset, joissa tuntematon planeetta lipuu näkyviin kynsivallin väristä tähtisumua vasten, silmämunaan upotettu tekniikka hehkuu ruosteplaneetan sinisessä auringonlaskussa tai suuren koneen servomoottori sihahtelee öljyisessä sateessa. Scifirunous muistuttaa, että tässä hienossa genressä voisivat painottua muutkin seikat kuin tarinat. Silloin arvoituksellisen staattinen tunnelma tunkeutuisi eräänlaisena syvemmän merkityksen tuntuna ja etsintänä sinne, missä toisissa yhteyksissä vallitsisi koodautunut merkitys, juonen kohostuminen tai genreviihdettä yhä useammin leimaava parodinen kaiutus.

Niin tai näin, Seisaukset tasaukset sisältää mielestäni parhaan tällaista kokemusta jäsentävän runon: ”Tähtien ikävä”. Se vaikuttaisi olevan hyvin tietoinen yhteydestään romantiikkaan ja symbolismiin, ja puhuja mainitsee nimeltä (Arthur) Rimbaud’n ja (Stéphane) Mallarmén, joita haluaisi siteerata ”soihtualusten repiessä toisiaan kappaleiksi”. Runon avaussäkeet voisivat olla kumman hyvänsä tuotannosta: ”sitä kelloa joka minussa kumisee / ei ole vielä valettu / enkä minä saa sitä vaikenemaan” (s. 11).

Todellinen elämä on – symbolismin hengessä – toisaalla.

Avaussäkeitä seuraa kaihoisa viisiosainen vaellus tähtien välisen matkustamisen ihmeissä ja kirkasotsaisten seikkailujen kaipuussa. Todellinen elämä on – symbolismin hengessä – toisaalla. Kuvaileva romantiikka pysyy runon pituudesta huolimatta jäntevänä, ja runosarjaa vakauttaa ymmärrys avaruusmatkailun perimmäisestä mahdottomuudesta. Aina kunnes tuo mahdottomuus lomittuu näynomaiseen ilmestykseen mitä arkisimmassa tilanteessa: ”tämän lähemmäs suuria tähtilaivoja en pääse: / ohitan pimeällä Pasilan aseman rakennustyömaan / ikkunasta näen avaruustelakan / puomien ja rankojen risteävät rakenteet / räikeiden värivalojen kolmiulotteisen loiston / kauas on matka ajassa paikassa / jos on syntynyt tuhat vuotta liian varhain saa tyytyä / istumaan junassa” (s. 14). Mestarillista!

Mutta vaikka avaruusmatkailu olisi mahdotonta, sitä koskevat ideat virtaavat puhujan kokemuksiin, koska etenkin tieteen sanasto omituisine akustisine näkyineen (”vetymiilujen spektrit”) kykenee muuttamaan omaa maailmaamme koskevia mielikuvia. Näin runo päätyy jäsentämään, jos kohta hieman toista reittiä, Mallarmén maineikkaimpiin lukeutuvan runon ”L’Après-midi d’un faune” (1876, ”Faunin iltapäivä”, suom. Einari Aaltonen) loppukohtausta, jossa puhujalle ei lopulta ole tärkeää, tapahtuiko päiväunelmien pikku aventyyri todella vai ei, koska nyt uneksunta kaikuu jo muisti- ja mielikuvina, yhtä täyteläisinä kuin aito kokemus.

”Hyvän” kirjan luonne

Pidän Elli Lepän teoksesta, etenkin sen ensimmäisestä puoliskosta, mutta kokonaisuutena Seisaukset tasaukset ei sittenkään ole silkkaa voittokulkua. Teoksessa on esimerkiksi jonkin verran sellaista vaikeasti osoitettavaa tyhjäkäyntiä, jota ei juuri kohtaa vakiintuneiden kustantajien toimituksellisten prosessien jäljiltä. Tämä on kuitenkin ambivalentti puute, eikä lopulta edes välttämättä puute, ja olen yrittänyt pohtia suhdettani sen avaamiin kysymyksiin viime aikoina varsin paljon. Vaikuttaisi siltä, että ajatus oikeanlaisesta (se mitä arvostetaan, mitä asetetaan ehdolle) runokielestä on tehnyt paluun, minkä seurauksena poikkeavat kielenkäyttötavat karsitaan kirjoittajakoulujen, ateljeekritiikin ja kustannustoimittamisen piirissä siksi tehokkaasti, että niin sanottua jotain muuta kohdatakseen on palattava harhailemaan vakiintuneen runokulttuurin ulkopuolelle.

Kohtasin eräässä keskustelussa edellisiin liittyvän ajatuksen, jonka mukaan tieteiskirjallisuus ei välttämättä ole erityisen hyvää kirjallisuutta, minkä vuoksi se voi vielä olla hyvää kirjallisuutta. Kiinnostuin paradoksista ja siitä, että myös muut vaikuttaisivat tunnistaneen sen avulla jonkinlaisen rakenteellisen väsymisen merkin. Joko kulttuurista tai sitten itsestään. Niinpä siitäkin huolimatta, että todennäköisesti viipaloin vahingossa omat käsivarteni valomiekalla, kokeilen jatkaa ajatustani.

Kirjallisuutta on jo aika paljon, ja uutta tulee etenkin siksi, että kirjalla ja kirjaa painottavalla vastaanotolla on kirjallisessa kulttuurissa vääristyneen korostunut asema. Miksi esimerkiksi lehdissä julkaistaan niin vähän runoutta, esseistiikkaa ja novelleja, vaikka moni idea väljenee kirjan mittakaavassa? Miksi lehdissä, antologioissa, lavalla tai verkossa julkaistuja tekstejä ei huomioida kilpailuissa? Puhumattakaan ongelmasta, joka muodostuu siitä, että kirjasyksyyn ja -kevääseen jakaantuneen kulttuurin muisti on kovin lyhyt, samoin kuin aiheiden kierto tekstilajista toiseen, samaan, ja uudestaan.

Tätä vasten etenkin nykyrunouden olisi kohdallista poiketa totuttua enemmän siitä, mitä me jo sanomme tai kuulemme kahviloissa ja seminaareissa. Tarkoitan, että lukeminen on nykyään kummallisen usein pikemmin (esimerkiksi yhteiseen tavoitteeseen) velvoittavaa kuin vaikkapa hauskaa tai kiinnostavaa. Vaikka puhun tässä yksikön ensimmäisessä, tästä yksikön ensimmäisestä on jatkuvasti jälkiä toisten yksikön ensimmäisten kirjoittamissa kritiikeissä. Ja niitä vasten Henriikka Tavin Esim. Esasta, Karri Kokon Avokyyhky, lattiaheroiinista ja älyllis-räävittömänä alkaneen flarfin suomalaisen jäsennyksen muotoutumisesta alkaa olla jo aiooneja.

Toivon, että neljä edellistä kappaletta eivät kuulosta holhoavalta tai ole pilvelle ärisevän vanhan miehen tahattoman koominen paluu, koska kuvion muodostama pirunnyrkki (kaikki on periaatteessa hyvin, mutta runouden relevanssille on tapahtumassa jotain) on minusta huolestuttava.

Miksi esimerkiksi lehdissä julkaistaan niin vähän runoutta, esseistiikkaa ja novelleja, vaikka moni idea väljenee kirjan mittakaavassa?

Sen sijaan kriittisten huomioitteni toinen momentti ei sisällä samanlaista siirtymää yksittäisestä yleiseen vaan pysyy Lepän teoksessa. Seisaukset tasaukset on alusta loppuun enemmän tai vähemmän yhteen minään palautuvaa puhetta, ja runojen tekstuurissa on vain muutamia kielenvaraisesti muodostuvia oivalluksia. Yhtenä tällaisena voisi mainita jo aiheensa puolesta poikkeuksellisen roolirunon, jossa sulaudutaan vivisektioita suorittavan tutkijan mieleen. Siinä kieli, kielen puolihuolimattomuuden logiikan tai lipsahduksenkaltaisuuden tavoittava toisto, pistää puhujan omatuntoa: ”minä olen kysynyt miten ajattelu rakentuu / solukalvojen fluktuoivista jännitteistä ionivirroista / […] / sillä metodologialla joka minulla nyt sattui olemaan / hiiriä sattui olemaan / hiiriä sattui” (s. 21). Näitä olisi saanut olla lisää.

Kokoelman tyypillinen säe toimii pikemmin itsenäisenä merkitysyksikkönä (ajatus, havainto) kuin rytmin tai äänteellisyyden ehdoin. Siksi ajatukset toisinaan paisuvat useamman säkeen mittaiseksi. Yleensä tämä tarkoittaa, että ajatusten luennallinen energia ehtyy ja lyriikka lähenee säkeisiin katkottua mielipideproosaa, puheenvuoroa. Lepän runouden parhaat ajatukset ovat tosin sen verran omintakeisia ja tieteestä haetut kuvat perustellusti sen verran moniosaisia, että totuttua pidempien jatkumoiden onnistuu motivoida niissä itsensä: ”Maan ja kuun väliseen etäisyyteen mahtuvat / aurinkokunnan muut planeetat / välimatkat humisevat ja vinkuvat / aurinkotuulen harvassa rihmastossa / satunnainen kilahdus / kun fotoni osuu aineeseen” (s. 9).

Mutta kun runokeinot pysyvät samoina, teoksen mittakaavassa onnistumisia alkavat määrittää esimerkiksi runon aihe tai yksittäisen runon puhuntaan löytynyt sävy. Onnistumisten rinnalle ilmestyy kolumnimaisuus, jossa otetaan kantaa kaikkeen mikä puhujasta tuntuu tärkeältä, ei enää kaikkeen mikä palvelee teosta.

Esimerkiksi ekologista huolta kanavoivassa puhunnassa teoksen romantiikka väljenee ja scifin arvoituksellisuus väistyy. Kenties ekokatastrofin horisontti on jo siinä määrin jaettu, että puhujan huolta, kysymyksiä ja ajatuskulkuja säestää refleksinomaisesti omillaan, jolloin runokielen mahdollisuuksia luova eli myönteinen etäisyys monihahmotteisuuksineen vaihtuu yhteiseen ja yksiselitteiseen: ”heinäsirkkoja on enää vain vähän / sudenkorennot korumaiset pedot / menneet vetisiin hautoihin rantamutaan / meillä on tehoviljellyn pellon rauha / hajoamattomat tuholaismyrkyt / kustannustehokas joutuisa joukkomurha” (s. 55).

Pidän mahdollisena, että tällaisten erottuvien mutta epätasaisten teosten sisällä lymyää oma poetiikkansa. Sen puitteissa onnistumisten ja epäonnistumisten jakaantuminen alkaa kertautua lukukokemuksessa ja puutteet ja ansiot valaista toisiaan, jolloin toteutuneen teoksen rinnalle heijastuu sen herättämästä uteliaisuudesta ja käyttämättömästä potentiaalista koostuva ”toinen”. Se ohjeistaa lukemaan toteutuneen teoksen ohitse mahdollisuuksiaan, pohtimaan miten muuten kieli voisi asettua, rytmit muodostua, sanasto sanoa. Kun kirjoittaja hallitsee teoksensa täysin ja toimitusprosessi viimeistelee sen, näin ei tapahdu, ei ainakaan samassa määrin, vaan lukijan rooliksi (kritiikkiä myöten) jää enemmänkin todistaa, vahvistaa ja esimerkiksi ihailla sen kielellistä ja maailmankuvallista hygieniaa kuin todella liikkua kirjallisen avaruuden mahdollisuuksissa. Teoksista tulee yhä useammin virheettömiä, mutta hinta on kova.

Tieteessä asiat tuhoutuvat toisin

Palaan teokseen: omaan kehoon, planeettaan, elämään, tähtiin, informaatiojärjestelmiin, jopa unelmiin. Seisaukset tasaukset kiihdyttää näistä tieteen kielen läpi eri nopeuksilla tapahtuvaa tuhoutumista. Näin kokoelman yhteydet eivät ole proverbiaalista yhteyttä kaikkeen elävään vaan tuhoutumisen partaalla olemiseen, mikä luo kiinnostavan teoksellisen jäsennyksen. Ekologisen romahduksen piirteitä kartoitettuaan kokoelman linjat kohtaavat viimeisessä runossa, jossa kaikkea katsotaan taaksepäin, selkä menosuuntaan, vielä kerran. Runossa ilmestyy ”täysikuun kokoinen tähti keskellä päivää / supernovaksi mennyt raskas kappale / se jota odotin kauan” (s. 77).

Tämän jälkeen kokoelmasta hetken aikaa kateissa ollut monihahmotteisuus palautetaan loppukuvassa, jossa puhuja juhlistaa paitsi elämää myös tieteen lainalaisuuksista kaivettua ihmeen tuntua siitä, että elämää yleensä on. Näin lukukokemuksesta jää ikään kuin kaikumaan ilo, energia ja toivo – joita pahaenteinen muistikuva aiemmista säkeistä silti maustaa.

Haluaisin lukea viimeisen runon niin, että supernova ei tarkoita tavoitteitamme ja merkityksiämme takaavien kiintotähtien sekä satunnaista että vääjäämätöntä luhistumista vaan pyrkimystä kannatella elämän mahdollisuuksia siitäkin huolimatta, että mikään ei takaa niitä. Asioiden satunnaisuus ja hauraus kun tekevät asioista jotenkin entistä ihmeellisempiä, ja runoudesta tällaisessa satunnaisuudessa olevien mahdollisuuksien paljastajana entistä kauniimpaa tiedettä kuvitelmineen.

So say we all!