Paljastuksia

Virolaisen runouden valovoimaisimpiin nuoriin runoilijoihin lukeutuu Elo Viiding. Sisällöllisesti hän edustaa Viron kokeilevia avantgardisteja. Ensimmäinen suomennosvalikoima koostuu runoista, jotka on valittu Viidingin tähänastisesta tuotannosta. Jo 16-vuotiaana julkaistussa esikoisteoksessa Telg (Akseli, 1990) ilmaisu tuntuu yllättävän kypsältä. Uusimmassa V-kokoelmassaan (1998) Viiding esiintyy kokeilevimmillaan.

Viiding haluaa ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Tämän vaikean äänenkäytön hän hallitsee varsin tyylitajuisesti. Toimivimmillaan ilmaisu ottaa tukea ironiasta. Myös yksityisten ihmiskohtaloiden kautta voi vetää yhteyksiä yleiseen. Koskettavimmillaan Viidingin runo on juuri ironisena ja henkilöityneenä.

Erityisesti porvarillisen, keskiluokkaisen auvoisuuden aukirepiminen on viehättää Viidingiä. Pinnan alta paljastuu säröjä: ”Laatikkokylässä asui kolmivuotias Krisse, / varsinaista nimeä hänellä ei ollutkaan, hänen äitinsä ja isänsä / eivät kärsineet koskaan puutetta, mutta tunsivat ja / kuulivat tyhjyyden, joka oli lähtöisin vatsasta.”

Koulu instituutiona opettaa vain suppean maailmankatsomuksen, josta jokainen lähtee laajentamaan. Viiding kehottaa olemaan luottamatta myös median kaikkivaltiaaseen voimaan: ”Hän katsoo aikakauslehteä-se on oikeassa. / Televisio on myös oikeassa. / Minä ja minä porskumme valhetta. / Pihkankeltaista.”

Paljastuksia on haasteellinen myös teknisessä mielessä. Viiding käyttää tiuhaan monologin ohella dialogia ja polylogia. Teknisen taituruuden rinnalla kulkee halu rikkoa koulun tai minkä tahansa muun virallisen tahon luomaa illuusiota yhdestä oikeasta maailmankuvasta. Viiding ei kannata oletusarvoisen maailmankuvan istuttamista ihmisiin. Jokaisella on oikeus muodostaa omansa.

Humoristisuus ja hauska ironia ovat erottamaton osa Viidingiä. Näin hän kommentoi kansakuntansa asemaa eurooppalaisuuden paineessa: ”Minullahan ei / ole kielellistä lahjakkuutta (on vain jäljittelevä) ja olen / suuren kansan jäsen, jolta puuttuu kiinnostus eurooppalaisuutta kohtaan.” Viime aikoina Viidingin runouteen ovat ilmestyneet Rosalinda Triiplan kaltaiset hauskat roolihahmot.

Meteorologin hahmon tulkitsen tähtäävän esimerkiksi median kaikkivoipaa valtaa vastaan. Onko meteorologilla loppujen lopuksi mitään uutta sanottavaa ? ”Kerta kerralta tulee meteorologi uudelleen / kerta kerralta hänellä on näytettävänään jotakin uutta, olkoonkin, / että hänellä ”ei ole mitään sanottavaa”.”

Viiding puolustaa ennen kaikkea oikeutta henkilökohtaisiin, virallista kantaa vastustaviin maailmankuviin. Hän on samalla kertaa hauska ja vakava ensikosketukseni virolaiseen nykyrunouteen. Hän hallitsee taitavasti sekä yhteisellä että yksityisellä tasolla liikkumisen runoissaan.