Golgatan kuningatar

Elinaikanaan Emily Dickinsonin (1830–1886) tunsivat vain hänen perheenjäsenensä ja muutamat ystävät, jotka elivät runoilijan kotikonnuilla, Amherst-nimisessä maalaiskylässä Yhdysvaltain Massachusettsissa. Tänään Dickinson on yksi englanninkielisen lyriikan historian tunnetuimmista tekijöistä. Hän on kasvanut viime vuosikymmeninä Amerikassa jopa eräänlaiseksi kulttihahmoksi, mikä on kiintoisaa, kun ottaa huomioon hänen tuotantonsa taustat – eläessään Dickinson nimittäin julkaisi vain muutaman runon. Syynä julkaisemattomuuteen oli välillä kustantajien nuivuus Dickinsonin runoja kohtaan, välillä taas runoilijan suuri itsekritiikki. Amerikkalaisrunoilijan tie klassikoksi avautuikin vasta hänen kuolemansa jälkeen 1800-luvun lopussa. Tuolloin hänen runojaan alettiin kerätä yhtenäisiksi kokoelmiksi, jotka saivat nopeasti ihastuneen vastaanoton.

Golgatan kuningatar on runoilija-kääntäjä Merja Virolaisen suomentama ja toimittama käännösvalikoima Dickinsonin runoista. Esipuheen ja lyhyen Dickinson-elämäkerran lisäksi kirjaan sisältyy yhteensä 78 runoa, eli kokoelma kattaa siis vain marginaalisen osan amerikkalaisrunoilijan tuotannosta, johon suomentajan sanoin kuuluu ”noin 1775 runoa, fragmenttia ja luonnosta”. Virolaisella on Dickinson-suomentajana runsaasti edeltäjiä, kuten merkittävät naisrunoilijamme Katri Vala, Helvi Juvonen, Aale Tynni ja Aila Meriluoto sekä Dickinsonin lyriikkaan kirjallisuudentutkijanakin syventynyt Sirkka Heiskanen-Mäkelä.

Rakkaudettomuuden kukkulalla

Golgatan kuningatar on jaettu kuuteen osastoon, joista avausruno muodostaa yksinään ensimmäisen. Avausrunona on Dickinsonin ensimmäinen julkaistu teksti ”Ystävänpäiväruno” (”A Valentine”), joka ilmestyi 20.2.1852 Springfield Daily Republican -lehdessä. Rakkautta ja ystävyyttä käsittelevästä runosta on helppo havaita monia Dickinsonin lyriikalle tyypillisiä piirteitä: uskonnollinen sanasto, viittaukset Raamatun aihelmiin ja Dickinsonin omaan elämään, vastakohtiin tukeutuminen sekä voimakasääninen runon minä näyttäytyvät jo tässä runossa.

Suomentajan jälkisanojen mukaan avausruno on osoitettu runoilijan isän asianajotoimistossa työskentelevälle nuorelle poikamiehelle Elbridge G. Bowdoinille. Dickinsoniin itseensä rinnastuva runon minä kertoo, kuinka hän istuu puun oksilla viiden muun lähipiirin neidon kanssa. Hän pyytää runon sinää: ”Lähesty puuta varovasti ja sitten nouse pelkäämättä / ja tartu kiinni mieleiseesi”. Kehotustaan ennen hän myös varoittaa sinää olemasta kylmä, sillä se voi estää onnellisuuden:

”[–] Jos olet yksin, oma syysi, kun olet kylmä olento. /
Et saa rakasta kumppania, vain kylvämääsi korjaat jo: /
ei mikään sinua mykistä, pitkiä ovat kaikki hetket. /
Jää vain juroihin mietteisiisi: onnesta koskaan laulele et! [–]”

Tekstin loppuun suomentaja on lisännyt huomautukseksi, että ”runossa on julmaa kohtalon ironiaa: runoilijalle itselleen koitui se osa, jota hän puhuteltavalle ennustaa”. Samaa tuntuu todistavan myös Virolaisen kirjoittama, kirjan loppuun sijoitettu pieni Dickinson-elämäkerta, jonka mukaan runoilija epäonnistui monissa ihmissuhteissaan ja eli erakkomaista elämää erityisesti elämänsä loppupuolella. Aikansa naiselle epätyypilliseen tapaan hän jäi naimattomaksi.

Edellä esitetyn tyylinen runon tulkinta kirjailijan oman elämän lähtökohdista käsin on ollut hyvin yleistä Dickinson-tutkimuksessa viime päivinäkin, mistä todistavat esimerkiksi tutkija Judith Farrin toimittaman teoksen Emily Dickinson – A Collection of Critical Essays (1996) artikkelit. Joissakin runoilijan teksteissä, kuten juuri ”Ystävänpäivärunossa”, onkin esillä runsaasti viittauksia runoilijan elämään. Tällaisia voivat olla viittaukset runoilijan lähipiirin ihmisiin suoraan nimeltä. Esimerkiksi muutamassa Golgatan kuningattaren runossa puhutaan ”Dolliesta”, joka oli runoilijan kälystään Susan Gilbert Dickinsonista käyttämä lempinimi. Kuten Virolainen osoittaa, on pohdittu paljon, minkälainen Dickinsonin suhde kälyynsä oli – olivatko he pelkästään ystäviä vai rakastavaisia.

Mitä enemmän Dickinsonin runoja lukee, sitä yksinkertaistavammilta pelkät omaelämäkerralliset tulkinnat tuntuvat. Klassikon asemaan Dickinson on mahdollisesti ponnahtanut juuri sen takia, että hänen temaattisesti rikkaat runonsa ovat moniselitteisiä ja vastakohtaisuuksia sisältävinä hyvinkin paradoksaalisia. Suomentaja on nimennyt kokoelman toisen osaston runoilijan sanoilla ”veden oppii janosta”. Ilmaisu kuvaa hyvin Dickinsonin tapaa rakentaa runouttaan vastakohdille.

Vastakohtaisuudet toteutuvat kaikkialla runokokoelmassa. Esimerkiksi ”Kuolema se ei ollut” -osaston avaava runo rakentuu vastakohtaisten parien varaan, mikä ilmenee jo ensimmäisestä säkeistöstä: ”Köyhälle kerro säästellen / Potosin kaivoksista. / Nälkäistä saattaa järkyttää / jos sanot: ’Ruokalista!’” Myös Dickinsonin runoudessa usein esillä oleva rakkauden teema avataan vastakohtaisuuksien avulla:

”[–] Saisinpa aina maistaa hänen kohtalostaan:
surusta ottaa valtaosan,
ilosta panna syrjään osani
rakkaalle sydämelle iloksi! [–]”

Ikuiset teemat

Golgatan kuningatar antaa Dickinsonin lyriikasta monipuolisen kuvan. Virolainen on valinnut käännöskokoelmaan myös Dickinsonin teemoiltaan rohkeampia runoja, ja siinä kokoelma poikkeaa esimerkiksi Heiskanen-Mäkelän aikaisemmista Dickinson-käännösvalikoimista. Kaikkiaan Golgatan kuningattaressa esille nousevat amerikkalaisrunoilijan keskeiset teemat: rakkaus, kuolema, kuoleman jälkeinen elämä ja yksilön problemaattinen suhde Jumalaan sekä vapauteen ja vapaudettomuuteen. Nykylukijaa puhuttelee erityisesti ehdottomuus, jolla runon minä erittelee ahdistaviakin teemoja. Hän toteaa hyvin jyrkästi, kuinka ”vankila on ystävämme, / sen kolhot kasvotkin / kuin omamme.” Tämänkaltaisista tokaisuista ja vaikeista aiheistakin huolimatta Dickinsonin runot eivät jätä masentavaa jälkimakua, vaan niistä paistaa läpi vinksahtanutta optimismia.

Dickinson on monitulkintaisuudessaan hyvin moderni, mitä tulee uskontoon ja ihmisen Jumala-suhteeseen. Näihin aiheisiin liittyvät myös monet kokoelmassa kuvatut runon minän identiteettikriisit. Monissa runoissa nousee esille oman uskon epävarmuus ja Jumalan etäisyys, mikä korostuu erityisesti käännösvalikoiman lopun runoissa:

”Rukoilin kyllä aikoinani, pikku tyttö, /
kun siihen kerran minua käskettiin, /
vaan lopetin, kun tajusin /
rukoilu miltä vaikuttaa [–]”

Golgatan kuningatar on mielenkiintoinen ja pohdintoja herättävä kokoelma. Suomentajan esipuhe ja elämäkerta ovat oivallisia johdatuksia Dickinsonin lyriikkaan. Esipuheessaan Virolainen ruotii käännösstrategioitaan sekä suomennostyön muita taustoja. Tiivis Dickinson-elämäkerta puolestaan valottaa monipuolisesti omaa tietään kulkeneen runoilijan elämää ja tuotannon kaaria. Huolellista toimitustyötä osoittavat suomennosten perään liitetyt selitykset, joiden pohjalta lukija voi löytää lisätietoja originaaliversioista ja suomentajan käännöstyössä kohtaamista ongelmista. Ihanteellisinta olisi, jos kirjaan olisi vielä saanut Dickinsonin alkuperäiset runot mukaan, mutta näinkin kokoelma toimii hienona johdattelijana originaalin pariin.