Näköala

Emma Puikkonen on nimennyt toisen romaaninsa osuvasti. Näköaloja avautuu romaanissa erilaisiin ihmissuhteisiin; ystävysten välisiin, äidin ja pojan välisiin sekä omalaatuisiin rakkaussuhteisiin, mutta myös maisemiin, lähelle ja kauas.
Puikkosen toinen romaani avaa näköalan nuoren miehen kehitykseen. Edelleen tapahtumia kehitellään hypyillä paikassa ja ajassa. Kehityksestä voi tarinan päähenkilön kohdalla puhua ainakin urakehityksen näkökulmasta.Teemana tässäkin romaanissa on itsen ja oman paikan etsiminen.

Esikoisromaanillaan Turkulainen näytelmä (2001), joka oli mukana Helsingin Sanomien esikoiskirjakisassa, Puikkonen ansioitui aikatasojen taitavalla leikittelyllä. Päähenkilönä oli tuolloin nuori nainen ja romaanin teemana itsensä etsiskely.

Juonen tasolla Näköaloja kertoo muutaman helsinkiläisnuoren tarinan ylioppilaskeväästä uran urkenemiseen. Kyseessä eivät ole mitkä tahansa urat, päähenkilö onnistuu pääsemään aikamme ykkösketjuun, valtakunnan päälehden ulkomaankirjeenvaihtajaksi. Työsuhde ei tosin avaudu aivan puhtain paperein. Työsuhteen ohella romaanissa koetellaan oikean ja väärän rajaa niin parisuhteissa kuin ystävyyssuhteissakin.

Romaanin esittämistä kysymyksistä yksi suurimmista onkin: mitä tapahtuu todella? Onko maailman kriisipesäkkeiden todellisuus jotenkin tärkeämpi kuin helsinkiläisnuoren arki? Toimittajan etiikkaa koettelee puolestaan kysymys siitä, minkä verran totuutta voi manipuloida, että se säilyy edelleen totena. Teoksen ulkopuoliseen todellisuuteen tarina kytketään päivämäärillä ja uutisotsikoilla, jotka palvelevat lukujen otsikoina.

Puikkosen kerronnassa korostuu visuaalisuus. Kertojalla tuntuu olevan välimatkaa tarinan henkilöhahmoihin saman verran kuin elokuvan ohjaajalla, joka selittää näyttelijöille, mitä näiden tulisi tehdä, ajatella ja tuntea kuvaushetkellä, jotta lopputulos olisi oikeanlainen. Teksti onkin kuin leikattu valmiiksi kohtauksiksi elokuvaan tai tv-sarjaan.

Helsinkiläisnuorten tarinan rinnalla romaanissa kulkee välähdyksittäin toinen tarina, pienen afganistanilaispojan kertomus, joka romaanin lopussa yhtyy päähenkilön kohtaloon. Kirjan maisemista uskottavimmalta tuntuvatkin yllättäen Afganistanin pölyiset maantiet, kun taas Helsingin kadut tuntuivat olevan tyhjää täynnä. Puikkonen valottaa onnistuneen näköalan myös kahteen perin erilaiseen arvomaailmaan.

Puikkonen on sanan taitaja, vaikka tarina hieman ontuisikin. Kirjailijan kerronnassa ei parasta olekaan se, mistä hän kertoo, vaan se, miten hän kertoo. Paikoin kieli on suorastaan runoa. Yö yöltä sinä etenet minusta kuin veteen heitetty kivi.Erityisen hauskalta tuntuvat tuoreet ilmaisut, kuten lempeäntylppä mauste.

Puikkonen maalaa taitavasti näköaloja. Välillä hän tarkentaa sanansa kirvojen ja leppäkerttujen suhteeseen, välillä nostaa katseensa kaukaisiin näkymiin tai rinnastaa tarkkaan katsotut kasvot maisemiin, kuten kuvatessaan afganistanilaisen lapsen kasvoja. Lasten silmät ovat mustia ja epäluuloisia, ihossa on uurteita kuin ikivanhassa maisemassa, jota on tuhansia vuosia halkonut joki..