Éric Vuillard kuvittelee maineikkaille historiallisille henkilöille sielun. Epäkohtia listatessa teksti uhkaa latistua.

Luin Éric Vuillardin (s. 1968) kaksiosaisen teoksen jälkimmäisen, Saksan talonpoikaissotaa käsittelevän kokonaisuuden ensin. Ajattelin, että tiedän siitä enemmän kuin ensimmäisen osan Kongosta, josta en tiedä käytännössä mitään. Kävi ilmi, etten tiedä mitään talonpoikaissodastakaan.

Sen ideologisen johtajan Thomas Müntzerin (n. 1489–1525) nimi on tietenkin tuttu jo lukion historian- ja uskonnonopetuksesta. Mutta mitä Mϋntzer teki tai mikä hänen merkityksensä oli? Se on minulle tietymätöntä. Müntzer on tuntematon samalla tavalla kuin suurin osa historian hahmoista. Käytännössä kaikki.

Historia pihisee öisin metsän kätköissä, kirjoittaa Vuillard. Se on runollisesti sanottu, mutta siinä luvataan liian paljon. Historia ei edes pihise. Käytännössä.

Tai optimistisemmin: historia pihisee, suhisee, puhuu tai vaikka huutaa ja raivoaa, mutta se edellyttää, että joku puhuu ja huutaa historian kanssa, yllyttää sitä. Tämä on perinteisesti ollut kirjallisuuden ja sen lapsipuolen historiankirjoituksen yhteinen tehtävä.

Jos historian ääni kuuluu öisin metsän kätköistä, se edellyttää, että joku kulkee sen kanssa, taittaa havuja sen kasvojen edestä ja puhuu itse. Kongon (2012, Congo) ja Köyhien sodan (2019, La guerre des pauvres, suom. Lotta Toivanen, 2022) tapauksessa tuo joku on Vuillard. Ja miten hän puhuukaan!

Sieluja ja sieluttomia

Ranskalaisen kirjailijan ja elokuvaohjaajan Éric Vuillardin tuotannosta on suomennettu aiemmin kaksi teosta. Päiväkäsky(2017, L´Ordre du jour, suom. Lotta Toivanen, 2019) käsittelee Anschlussia, Itävallan liittämistä natsi-Saksaan, 14. heinäkuuta (2016, 14 juillet, suom. Lotta Toivanen 2021) Ranskan suuren vallankumouksen alkuna pidettyä Bastillen valtausta. Vuillardin muita aiheita ovat olleet muun muassa konkistadorit ja Buffalon Billin legenda. Suomessa ranskalaiskirjailijalla on ollut onni saada tulkikseen Lotta Toivanen.

Seuraavassa tyylinäyte – sekä Vuillardilta että Toivaselta:

Entä joki sitten. Joki. Mitä on joki? Vähän liejua ja paljon vettä. Vettä. Siis sitä virtaavaa ainetta. Joessa on monenlaista elämää ja kuolemaa, reittejä, monenlaisia kiviä, hiekkaa, kallioita, ja kaikki tuo kannattelee itseään ja muodostaa ison arven, jossa vesi virtaa. Ja joessa on rantatörmät. Ne yltävät sen yläpuolelle, mitä me salaa olemme, törmille joki joskus tulvii ja kasaa niille kaikkea mahdollista, mutta yleensä ne ovat vapaat, valossa (s. 58).

Voisiko tämän ekonomisemmin ja samalla kauniimmin kuvata jotain, joka on 4400 kilometrin pituinen ja valuma-alueeltaan 3,46 miljoonan neliökilometrin laajuinen – siis Kongo-jokea? Tähän maisemaan Joseph Conrad sijoitti Pimeyden sydämen (1902, Heart of Darkness, suom. Kristiina Kivivuori, 1968), mutta kenties hän ei sydäntä saavuttanut, vihjaa Vuillard.

Sielun suominen pelkille nimille edellyttää kaunokirjallisuutta. Sen takia Vuillardin teokset eivät ole tutkimuksia tai esseitä vaan romaaneja tai kertomuksia.

Tekstissä vilisee historiallisia hahmoja, todella eläneitä ihmisiä: Stanley, Luther, kuningas Leopold, Hessenin kreivi Philip, Goffinet´n veljekset, vaaliruhtinas Fredrik. Heillä on nimi ja historiallinen maine.

Vuillardin tavassa käsitellä näitä hahmoja on jotain uutta tai ainakin tuoretta: hän on kaivanut esiin heidän elämänkertatietojaan, mutta esittelee niitä lukijoille hyvin säästeliäästi. Jos kyseessä on valo- tai muussa kuvassa esiintynyt henkilö, kirjailija kuvaa hänen piirteitään tai jotain yksityiskohtaa niissä.

Joskus yksittäinen teko tai kirjoitus antaa virikkeen hahmon luomiseen. Vuillard kuvittelee historiallisille henkilöille sielun – ja juuri se on hänen suuri onnistumisensa, hänen tuotantonsa ydin.

Sielun suominen pelkille nimille – se on prosessi, joka edellyttää kaunokirjallisuutta. Sen takia Vuillardin teokset eivät ole tutkimuksia tai esseitä vaan romaaneja tai kertomuksia. Toisinaan historiankirjoituksellakin on ollut tuo sielun kuvittelemisen taito, ainakin sillä on ollut se. Ajatellaan vaikka Macaulayta tai Carlyleä tai meillä historiankirjoituksen ja kaunokirjallisuuden rajatapausta Topeliusta.

Joskus sielua ei löydy ja se on oma ”tutkimustuloksensa”.

Muutama sana: teidät otetaan kiinni ja hakataan ja tapetaan. Ruumiinne ääreen kumarrutaan ja teiltä leikataan käsi. Ei muuta. Ei siitä sen enempää. Mitään Fiévezin mysteeriä ei ole. Ei ole Kurtzia, ei arvoitusta. Inho iskee suoraan sydämeemme, emme tiedä mitä tekisimme sille. Olemme kaikki uskomattoman asian vankeja, meidät on raastettu pois aarteen edestä (s. 61).

Tässä Vuillard kuvaa Léon Fiéveziä (1855 – 1939), oman kongolaisen hirmuhallintonsa pystyttänyttä belgialaista virkamiestä. Käsien leikkaaminen ammutuilta orjilta – ammuskulutuksen kirjanpitoa varten – oli hänen brutaaleista metodeistaan vain kuuluisin, ei ainoa.

Fiévezin hahmossa Vuillard lähestyy sitä pahuuden banaalisuutta, jota Hannah Arendt puolestaan kuvasi Adolf Eichmannin hahmossa (Eichmann Jerusalemissa, 1963, suom. Antero Holmila & Jouni Tilli, 2017). Conradin pimeyden sydämessä eläneellä norsunluuagentilla Kurtzilla oli oma arvoituksensa ja oma demonisuutensa. Eichmannilla tai Fiévezillä ei ole mitään.

Leppymättömyys

Vuillard tuntee historiansa historian, esimerkiksi Thomas Müntzerin kirjoitukset, ja osaa antaa kunniaa myös edeltäjilleen. Ranskan vallankumouksen yhteydessä, teoksessa 14. heinäkuuta, hän mainitsee nimeltä suuren ranskalaisen historioitsijan Jules Michelet´n.

Talonpoikaissodan yhteydessä hän paljastaa eräässä sivulauseessa lähteensä: Friedrich Engels (Der DeutscheBauernkrieg), Karl Kautsky (Die Vorläufer des neueren Sozialismus) ja Ernst Bloch (Thomas Mϋntzer als Theologe der Revolution ym.)

Vuillardin kuva talonpoikaissodasta ei varmaankaan asetu marxismin sapluunaan, eikä se noudata muutakaan ”ismiä”, mutta sosiaaliset ja taloudelliset epäkohdat toimivat hänellä kapinan moottoreina. Ehkä ne toimivat liian hyvin.

Epäkohtia on aina, mutta kapinoita vain harvoin. Selitykset alkavat syödä itseään, ja Vuillardin teksti latistuu harvinaisella tavalla juuri silloin, kun hän alkaa noita epäkohtia listata (s. 142). Mukana on jopa ”ensimmäisen yön oikeus” – tämän Figaron häistä peräisin olevan kauhuromanttisen kuvitelman soisi jo lepäävän rauhassa. Oma ongelmansa on siinä mikä on ”talonpoika”. Kapinallisten riveissä oli kaikenlaista väkeä.

”Tuonpuoleista koskevissa kiistoissa on todellisuudessa kyse maanpäällisistä asioista”, Vuillard jatkaa (s. 142). Niin meidän silmissämme, mutta entä menneisyyden ihmisten, joille tuonpuoleinen tuntui kovinkin konkreettiselta. Ja mitä on ”tuonpuoleinen” tai ”maanpäällinen”? Ennen kaikkea: mitä tarkoittaa ”todellisuudessa”?

Lopetus on silti vastaansanomattoman komea: marttyyrikuolema on ansa sorretuille. Historian yllyttäjänä Vuillard on parhaasta päästä. Koska hän kuvaa kauheuksia, ei hänen kerrontaansa voi sanoa viehättäväksi. Innostavaa ja sykähdyttävää se kyllä on.

Erityisesti innostaa se, ettei kirjailija vangitse historiaansa tiettyyn hetkeen, vaan antaa sen virrata. Talonpoikaissodan tapauksessa se juoksee taaksepäin, 1300-luvun Englannin sosiaalisiin mullistuksiin ja niiden veriseen tukahduttamiseen.

Kongon kohdalla historia tulee aivan lähelle, siirtomaapolitiikasta hyötyneiden sukujen nykyisiin omistuksiin ja suoraan keskelle kansainvälisen finanssimaailman monimutkaisiin kytkentöihin. Ne odottavat jatkuvasti selvittäjäänsä ja selittäjäänsä.

Vuillardin pihisevä historia on muun ohella myös leppymätön.