Kolme maailmanloppua

Pieniä ja suuria maailman loppuja, aika menee sykkyrälle ja solmuun, ja henkilöhahmot törmäävät hämmentäviin tilanteisiin absurdissa maailmassa. Kaikkea tätä pitää sisällään Erkka Mykkäsen esikoisteos, novellikokoelma Kolme maailmanloppua.

Teos rakentuu kolmesta osasta, jotka muodostavat 25 novellin kokonaisuuden. Lyhyet, jopa vain sivun mittaiset, tarinat muotoutuvat hätkähdyttävien ja julmienkin kohtaloiden ympärille. Kolme maailmanloppua on pieni suuri teos. Muutamilla lauseilla, vaivattoman näköisesti, Mykkänen onnistuu luomaan joukon erilaisia tilanteita ja hahmoja aiheesta kuin aiheesta. Siinä teoksen oivaltavuus piileekin. Se vaikuttaa harmittoman nopealta, mutta antaa upottautua itseensä päiväksi tai jopa viikoiksi.

Erityisesti kriitikot yhdistävät Mykkäsen absurdin maailman neuvostokirjailija Daniil Harmsiin.

Vaikka esikoisteos näkikin kirjakaupan hyllyn vasta helmikuussa 2015, Mykkänen ei suinkaan ole täysin keltanokka kirjallisuuden kentällä. Helsinkiläinen toimittaja ja lavarunoilija Mykkänen on kahdesti sijoittunut palkintosijalle J. H. Erkon kirjoituskilpailussa. Vuonna 2014 hän nappasi 3. sijan proosallaan ja vuonna 2013 2. sijan lyriikallaan. Mutta miten Mykkäsen esikoinen Kolme maailmanloppua on otettu vastaan? Nouseeko palkittu esikoiskirjailija kriitikoiden lemmikiksi?

Erkka Mykkänen Suomen Daniil Harms

Mykkäsen Kolme maailmanloppua on saanut yllättävän paljon arvosteluja osakseen huomioon ottaen, että kyseessä on esikoinen. Tämä ehkä selittyy osittain Mykkäsen aiemmasta tuttuudesta kirjallisuuden kentällä. ”Tuttu nimi, helppo tarttua” voi pitää Mykkäsen kohdalla paikkaansa, mutta en kuitenkaan ottaisi kunniaa pois itse teokseltakaan.

Kolme maailmaloppua on selvästi herättänyt hämmennystä, mutta myös oivalluksia. Se on saanut kriitikot kiinnostumaan, ehkä jopa innostumaan kuten Demari-lehden kriitikko Esa Mäkijärvi kirjoittaa: ”Tällaista proosaa ei Suomessa juuri julkaista.” Toisaalta sen on koettu vakuuttavuudestaan huolimatta jättävän hieman kylmäksi.

Arvosteluissa Mykkäsen omatakeista hallittua kieltä kehutaan ja novellien absurdiudesta pidetään. Kriitikot ovat huomanneet Mykkäsen esikoisen mustan huumorin ja lakonisuuden sekä vierauden ja vieraantumisen teemat.

Mykkästä verrataan niin David Foster Wallaceen kuin Rosa Liksomiin, jopa Mikko Rimminen mainitaan.  Sofia Blanco Sequiros kritiikissään Tutkain-lehdessä vertaa Mykkäsen kieltä absurdiuden ja surrealismin säikeissä Miki Liukkoseen ja Anu Kajaan. Ilkassa kirjoittavan Ville Hännisen mukaan Mykkäsen ”nyrjähtänyt maailma tuo mielenyhtymiä myös Juha Seppälän varhaiseen proosaan ja Jouko Turkan Aiheisiin.”

Erityisesti moni kriitikko yhdistää Mykkäsen absurdin maailman myös neuvostokirjailija Daniil Harmsiin. Eikä ihme. Savon Sanomien haastattelussa Mykkänen kertoo Harmsin antaneen vaikutteita omaan kirjoittamiseen ja ennen kaikkea oivalluksen siitä, että absurdius on kirjoitustyylinä mahdollinen.

Nokkelaa vai nokkavaa?

Monet arvostelut kiittelevät Mykkäsen nokkelaa kynää ja oivaltavia novelleja. Osittain ilmaan kuitenkin jää onko nokkeluus jo liiallista, meneekö se turhan kikkailun puolelle. Mäkijärvi muun muassa nostaa nokkeluuden Mykkäsen teoksessa esiin niin heikkoutena kuin vahvuutena: ”Kolme maailmanloppua on nokkela. Tämä on kehu ja moite, sillä nokkeluus johtaa välillä sisällöttömyyteen ja turhaan kikkailuun.”

Myös Teppo Kulmala arvostelussaan Savon Sanomissa ja Keskisuomalaisessa näkee nokkeluuden tuovan myös sisällöttömyyttä: ”Mykkäsen toteavassa kerronnassa ihmisen irrallisuutta kuvataan nokkelaan ja ei kovin askarruttavaan tapaan”. Mäkijärvi näkee myös arabiaksi kirjoitetun novellin turhana ja ei ketään palvelevana. Hänen mukaan arabiaksi käännetty novelli on turhaa osoittelua, eli liiallista kikkailua.

Kieltämättä Mykkäsen novelleista paistaa nuorenmiehen uho: taitoa on paljon ja se halutaan näyttää kaikki tässä ja nyt. Kuitenkaan nokkeluus ja jopa kikkailu ei mielestäni tee novelleja sisällöttömiksi. Novellien ihmisten irrallisuus ja nokkeluus, jolla ne on kuvattu juuri synnyttää mehukkaita kohtia ja kiehtovia tarttumapintoja. Ja se novelleissa juuri herättää ajattelemaan ja laittaa askarruttamaan.

Tavallaan tämä vieraantuneen ihmisen nokkela kuvaus myös syventää novelleja. Näiden kahden yhdistelmä tuottaa erilaisia kerroksia, joihin saattaa syventyä. Mielestäni tämä on juuri yksi Mykkäsen ansio. Kiinnostavaa vastaanotossa onkin, että tämä oivaltava ja nokkela kynä on huomioitu, mutta osittain se koetaan myös ärsyttäväksi ja jopa aavistuksen nokkavaksi. Perustelut sen ärsyttävyydelle kuitenkin jäävät hieman ohuiksi.

Ohut tiiliskivi

Oivaltavuuden lisäksi Mykkäsen teosta kiitellään tiiviydestä niin tekstin kuin kielen tasolla. Teos on vain 86 sivua pitkä, mutta novelleihin on saatu mahtumaan paljon. Mykkänen onnistuu hallitulla kielellään ja muutamin kirjaimin luomaan moniulotteisia ja -tasoisia tarinoita elämästä.

Voiko olla, että palkintoja kahminut kirjailija on kriitikon näppäimistöllä kovemmassa otteessa kuin täysin tuntematon esikoiskirjailija?

Katja Jalkanen ylistää Lumiomena-blogissaan Mykkäsen esikoista: ”Mykkäsen kirjan pieni koko ja lyhyet kertomukset hämäsivät, sillä nyt on syytä puhua kokoaan isommasta kirjallisuudesta.” Myös Tuukka Hämäläinen kehuu Kymen Sanomissa lyhyitä novelleja suuremmiksi kuin pituutensa: ”Ekonomisesti kirjoitettu kokoelma onnistuu kuitenkin pienessä tilassa sanomaan paljon enemmän, kuin moni kolme kertaa pidempi teos koko mitassaan.” Hämäläinen jää jopa kaipaamaan lisää Mykkäsen novelleja teoksen luettuaan.

Teoksen tiiviyden arvostus vastaanotossa on ymmärrettävää. Kukaan ei voi moittia Mykkästä jaarittelusta, niin lyhyt ja nopealukuinen Kolme maailmanloppua on. Kuitenkin Mykkäsen novelleissa riittää pureskeltavaa pitkäksi ja niiden äärellä on mukava viipyillä. Kuten Mari Viertola Turun Sanomissa toteaa: ”Sivun mittaiset novellit ovat kuin auki kirjoitettuja runoja. Ne lukaisee kyllä nopeasti, mutta ei kannata, sillä jokaisessa riittää miettimistä.”

Mustan huumorin taitaja

Keskeisimmäksi Mykkäsen esikoisteoksen vastaanotosta nousee siis absurdius ja sen taitava käsittely. Teosta kuvataan kritiikeissä vakavasti hauskaksi, mustan huumorin nautinnoksi.

Viertolan mukaan: ”Musta huumori mahdottoman äärellä on taitavaa, hallittua, kokeilevaa ja siksi nautinnollista.” Jukka Petäjä taas kuvaa Helsingin Sanomissa Mykkäsen teoksen absurdiutta seuraavasti: ”Juuri tekstikatkelmien vino huumori tekee niistä kirjallisesti koostettuja inhimillisiä videopätkiä, joissa Mykkänen tarkastelee olemisen pohjatonta absurdiutta ikään kuin koeputkessa.” Petäjä kuvaakin osuvasti Mykkäsen luomaa maailmaa ”saranoiltaan pudonneeksi”. Herman Raivio on myös arvostelussaan Suomen Kuvalehdessä huomioinut Mykkäsen vakavan huumorin.

Mäkijärven mukaan novelleissa käsitellään vaikeita aiheita kuten koulukiusaamista ja sairautta absurdiuden kevennyksellä. Mielenkiintoista on, että myös muissa arvosteluissa nousee esiin se, että huumori ikään kuin keventäisi novelleja. Mielestäni vakavat aiheet eivät julmuudessaan kuitenkaan muutu, vaikka ne esitetään absurdiuteen vietynä. Ennemmin se kääntää katseen juuri lukijaan – onko tämä sinusta muka hauskaa, vieläkö naurattaa? Vastaanotossa ei kuitenkaan nosteta esille tai pohdita, mikä Mykkäsen mustan huumorin tarkoitus on.

Jotain jää puuttumaan?

Mikä on suomalaisten kriitikoiden lopullinen tuomio jo palkitulle, nokkelan kynän taitajalle?

Petäjä epäilee, että Mykkänen jää pienen kirjallisen piirin hypisteltäväksi, eikä hän ”räjäytä pankkia esikoiskirjallaan”.  Perusteluiksi Petäjä mainitsee lajin, lyhytproosan haastavuuden sekä abstrakteihin henkilöhahmoihin samaistumisen vaikeuden.

Tämä on kiinnostava kommentti siinä mielessä, että juuri kriitikon tehtävä olisi tuoda lukijoita uudelle kirjallisuudelle, vaikka laji olisikin vähän marginaalisempi tai vaikeammin samaistuttava. Petäjä kehuukin teosta kunnianhimoiseksi, vaikkei kuitenkaan ”veret seisauttavaksi”. Epäselväksi jää, mitä veret seisauttavaan teokseen vaaditaan. Vaikka teosta siis on arvioitu nokkelaksi, kokeilevaksi ja jopa omaperäiseksi, jotain jää kuitenkin puuttumaan. Mutta mitä?

Samaa ristiriitaisuutta on luettavissa myös Blanco Sequiron kritiikistä, jossa hän mainitsee Mykkäsen esikoisen hienoksi, mutta epätasaiseksi. Hänen mukaansa lupausta Mykkäsen lahjoista on, mutta ne jäävät kuitenkin täyttymättä. Mykkäsen lahjakkuus tunnustetaan, mutta esikoisteoksessa ne eivät pääse oikeuksiinsa. Voiko olla, että palkintoja kahminut kirjailija on kriitikon näppäimistöllä kovemmassa otteessa kuin täysin tuntematon esikoiskirjailija?

Mykkänen selviytyy kriitikoiden koetuksesta kiitettävästi.

Huomioita epätasaisuudesta novellien tasossa on myös muissa arvosteluissa. Hännisen mukaan myös kielellisesti Mykkäsen teos vähän jumittaa, eikä se lakonisuudessaan lähde lentoon. Kuitenkin Hänninen näkee teoksen osoittavan Mykkäselle pitkän uran ainekset kirjailijana.

Itsevarma esikoinen

Muutamista sivuäänistä huolimatta Kolmen maailmanlopun saama vastaanotto on ollut positiivista, ja myös ylistysvirsiä on luettavissa. Teosta kehutaan hallituksi kokonaisuudeksi.

Hämäläinen kiittelee Mykkäsen itsevarmaa otetta: ”Mykkäsen tekstiä lukiessa unohtaa helposti lukevansa alle kolmikymppisen kirjailijan esikoisteosta. Hänellä oli kouliintunut, itsevarma ote, joka muotoutuu tarvittaessa vanhemmankin kertojan ääneksi.” Petäjä taas kehuu teosta ennakkoluulottomana uran avauksena: ”Kolme maailmanloppua näyttäytyy ennakkoluulottomana ja omaäänisenä kirjallisen uran avauksena. Siitä kiitos. Tällaisia avauksia ei osu joka päivälle.”

Vaikka arvosteluista paistavat odotukset, joita Mykkäsen Kolme maailmanloppua -teokselle on asetettu, selviytyy Mykkänen kriitikoiden koetuksesta kiitettävästi. Ja varmasti Mykkäsen seuraavaan teokseen tartutaan yhtä innokkaasti ja yhtä suurin odotuksin kuin Kolmeen maailmanloppuun. Nähtäväksi vain jää, tarttuuko myös suuri yleisö Mykkäsen teoksiin, vai jääkö se kirjallisuuspiirien iloksi Petäjän ennustuksen mukaan.

LÄHTEET

Esa Mäkijärvi: Demokraatti (17.3.2015)

Sofia Blanco Sequiros: Tutkain. Valtiotieteellinen ylioppilaslehti 2/2015

Ville Hänninen: Ilkka (30.3.2015)

Teppo Kulmala: Keskisuomalainen (20.2.2015) ja Savon Sanomat (22.2.2015)

Jukka Petäjä: Helsingin Sanomat (20.4.2015)

Mari Viertola: Turun Sanomat (27.2.2015)

Herman Raivio: Suomen Kuvalehti 11/2015 (13.3.2015)

Katja Jalkanen: Lumiomena-blogi (10.3.2015)

Tuukka Hämäläinen: Kymen Sanomat (8.4.2015)

Hanna-Riina Aho: Keski-Pohjanmaa (16.3.2015)

Marjo Kytöharju: Kirkko ja kaupunki (9.3.2015)