Itseriittoinen viikko

”Mikä tämä minä oikein on?”, kysytään Erkki Kiviniemen viidennessä kaunokirjallisessa teoksessa Itseriittoinen viikko. Aiemmin niin aforistikkona, runoilijana kuin romaanikirjailijanakin kunnostautuneen kirjoittajan ilmaisullinen skaala laajenee uutuuskokoelman myötä entisestään; teoksen omintakeista tyylilajia voisi luonnehtia esimerkiksi jonkinlaiseksi säemuotoon sommitelluksi monologiksi. Tyylillinen ja asetelmallinen variaatio jää kokonaisuudessa verrattain vähäiseksi, kun tekstin keskipisteeseen kirjoitetaan itseriittoisuudestaan juopunut, rajojensa ulottuvuutta aprikoimaan käyvä runominä.

Teoksen omintakeista tyylilajia voisi luonnehtia säemuotoon sommitelluksi monologiksi.

Kiviniemen kokoelma mieltyy pintatasollaan kuin jonkin sortin ihmiskokeen kuvaukseksi. Teoksen todellisuudessa viikoksi omaan ylevään yksinäisyyteensä linnoittautunut minäpuhuja rustaa viinin ja musiikin inspiroimia ajatuksiaan ylös sopivan verkkaisesti eteneväksi yksinpuheluksi. Rivien välissä väijyvät paitsi yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden aiheistot, myös itsekeskeisen, henkisistä arvoista piittaamattoman maailmankuvan jo toteutunut dystopia.

Teoskokonaisuus on jaettu kahdeksaan osaan. Seitsemän ensimmäistä osastoa on otsikoitu viikonpäivien mukaan maanantaista sunnuntaihin. Viikonkierron jatkeeksi kokoelmaan on kirjoittunut vielä ”Kahdeksas päivä”, jonkin sortin epilogiksi tai kokoelman teemat yhteen nivovaksi pessimistiseksi ohjelmanjulistukseksi mieltyvä jälkisana. Kokonaisuuden päättää summittainen miellekartta, johon on kirjattu ajatuskokeen materiaaliset rajat (”Lavastus: Yksinkertainen huone tuoli pöytä / takan loimu viiniä karahvissa ja lasissa.”) sekä liuta kirjoitustyötä ilmeisesti siivittäneiden säveltäjien nimiä.

Käsitteistö vailla kokemista

Kiviniemen kokoelman laajahko tekstiaines on järjestetty pääosin parin kolmen sanan säkeistä koostuvaksi, toisesta reunastaan tasatuksi tekstivirraksi. Staattinen muotoratkaisu palvelee teoksen perusasetelmaa yllättävän hyvin. Vaikka kokonaisuus paisuu lähelle sataaviittäkymmentä sivua, ei tekstin tasainen rytmi nuupahda missään vaiheessa puuduttavaksi. Ajatusten väliin on myös jätetty sopivassa määrin ilmaa, ja dynamiikka sisällöllisesti tiiviimpien jaksojen sekä astetta keveämmän säefraseerauksen välillä toimii kiitettävästi.

Aiheenkäsittelyn tasolla Itseriittoinen viikko jatkaa osittain Kiviniemen aforismikokoelmista Tietön tie (2010) ja Kumous (2014) tutuilla linjoilla. Radikaalin omaehtoinen, teoreettista ja käsitteellistä luokittelua kaihtava ajattelu kirjoitetaan kaunokirjallisen ilmaisun korkeimmaksi veisuksi. Prosessuaalisena jutusteluna etenevä teksti pyrkiikin viimeiseen asti välttämään ajatuksen hukkumista sana-, käsite- ja merkitysverkostojen upottaviin uumeniin: ”Merkitykset liikehtivät / käsitteiden labyrintissa. / Niissä olen harhaillut / kuin eksyneenä elämääni.”

Runoilmaisun tähtäimessä ovat tunteiden ja ajatusten puhtaat ”alkiot”.

Sivuilla vilahtelevat, erittäinkin teoksen alkupuolella, ”tunnevärähdysten” kaltaiset, merkitysten muodostumista edeltäviä mielenliikkeitä kuvaamaan pyrkivät ilmaukset. Runoilmaisun tähtäimessä ovat valmiiksi pureskeltujen argumenttien sijaan ennemminkin tunteiden ja ajatusten puhtaat ”alkiot”. Perinteisempi ”filosofinen järkeily”, asioiden käsitteellinen lokeroiminen, taas jää teoksen eetoksen mukaan ”puolitiehen / käsitteistöön vailla kokemista”.

Kiviniemen kokoelman ytimessä jurnuttaa kuitenkin representationaalinen äkämä. Käsitteellisestä, kategorisesta ja merkityksellistävästä ajattelusta irtaantuminen on ideana sinänsä kiinnostava, mutta kielelliseen esitykseen nojaavan runoteoksen kohdalla olennainen tahtoo silti jäädä välittymättä.

Käsitejärjestelmien ulkopuolista, kokemuksellista minää sosiaalisen eristäytymisen ja tekstuaalisten meditaatioharjoitteiden kautta tavoitteleva ajatuskoe kun voi sellaisenaan olla aivan kuinka onnistunut hyvänsä – olettaen siis, että tällainen koe on kirjaa kirjoittaessa aivan ihka oikeasti tehty. Kokeesta kirjoitettu kaunokirjallinen seurantaraportti paikantuu – ainakin tässä nimenomaisessa tapauksessa – yhtä kaikki auttamatta merkkien, merkityksellistämisen ja kokonaisvaltaisen käsitteellisen lokeroinnin reviirille.

Tunnollista näennäisradikalismia

Esi- tai ulkokielellisen kokemusaineksen tavoittaminen kielellisen esityksen keinoin on tietysti yksi koko kaunokirjallisen ilmaisun suuria kysymyksiä. Kiviniemen kokoelmassa kysymyksestä kasvaa ongelma. Teoksen minän kysymisen idea uhkaa vesittyä konventionaalisen, kieliopin tyrannimaisille säännöille tunnollisesti alistuvan ilmaisun näennäisradikalismiin.

Itseriittoisen viikon korkein kompastuskivi liittyykin sen kielen rakenteita kyseenalaistamattomaan ilmaisutyyliin. Kun yleiskieli rakenteineen hyväksytään teoksessa sellaisenaan, annettuna, ei teoksen fabulointia konventionaalisista ajatusmalleista irtaantumisesta voi sitäkään ottaa kovin vakavasti.

Käsitteellisen filosofisen järkeilyn kritiikki jää sekin kokoelmassa näin ollen puolitiehen; minän kartesiolaista hirmuvaltaa ei tekstissä edes pyritä kumoamaan. Ihmislajin ja subjektin pöyhkeää ylivaltaa markkeeraava Minä edustaa Kiviniemen kokoelmassa kaiken kuviteltavissa olevan kyseenalaistamatonta mittaa.

Itseriittoisen viikon kompastuskivi liittyy kielen rakenteita kyseenalaistamattomaan ilmaisutyyliin.

Samalla teoksen säelaskoksiin häiriöittä rellestämään laskettu yksikön ensimmäinen persoona laahaa perässään myös lyyrisen minän historiallisesti painokasta käsitelaahusta. Kirjailijan minän ja tekstiin kirjoittuvan runominän välistä erillisyyttä ilmaisemaan syntynyt käsite varjostaa Kiviniemen kokoelman lukukokemusta kannesta kanteen.

Tunteiden ja ajatusten puhtaita, esimerkityksellisiä alkioita teksteissä jahtaava minäpuhuja on näin hädin tuskin muuta, kuin lukemattomien painovärilitrojen tahraama, vuosikymmenten saatossa kalkkeutuneiden tympeiden merkityskerrostumien upottavissa rihmastoissa kompasteleva teoreettinen työhypoteesi.

Vallitsevan ideologian pussiin

Vaikka teoksen otsikkoa on mahdollista lukea ironisesti latautuneena ilmauksena, nostaa se myös esille perustavanlaatuisen kysymyksen tällaisen minäretostelun lähtökohtaisesta mielekkyydestä. Muodollisesti päteväksi ilmaisuksi sommiteltu yksilön kokemus omasta olemassaolostaan – minän piehtarointi oman itseriittoisuutensa ekspressiivisissä mehuissa – kun on kirjallisuutena sinällään joltisenkin harvoin lukemisen väärtiä.

Kiviniemen kokoelman puolustukseksi sanottakoon, että juuri tällaista itsekeskeistä, oman erinomaisuutensa auliisti tunnustavaa ilmaisua ja maailmankatsomusta vastaan teoksen hiljainen ironia tuntuu – ainakin kokoelman takakansitekstin perusteella – olevan suunnattu. Teoksen ilmaisukeinoissa ja tekstisisällöissä minäkeskeisen ajattelun kyseenalaistaminen näkyy kuitenkin harmillisen vähän. Kysymys siitä, miksi tällaisesta vallitsevan ideologisen regiimin pussiin kiltisti pelaavasta ilmaisusta pitäisi ylipäätään kiinnostua jäikin omalla kohdallani vaille vastausta.

Tässä hötäkässä lukijan ainoaksi tehtäväksi jääkin itseriittoisen monologin äärellä harjoitettu passivoituminen. Itseensä jo perusasetelmansa puitteissa sulkeutuva teksti ei rohkaise ajatteluun, oivalluksiin eikä ainakaan lukijan ja tekstin väliseen dialogiin. Itse löysin lukukokemukselleni kaikupohjaa lopulta lähinnä näistä Kiviniemen kokoelman säkeistä:

”Mutta nämä häivähdykset tahtovat / kadota ärtymyksen alle / television ja uutissuman saastuttama / mieli on vaivautunut ja pakonomainen / täynnä erilaisia ohjeistuksia: /  mikä milloinkin on myrkkyä”.