Tietön tie

Aforistikkoja on harvassa, mielipideapparaatteja pilvin pimein. Jos ajattelu ei ole kirkasta, muoto hallinnassa, turha on paperia tuhlata lukijan kiusaksi. Aforismi ei ole mitä tahansa mielen ja maailman tulkintaa. Aforismi on piikki omahyväisyyden lihassa.

Erno Paasilinna osasi häijyyden filosofian olematta härski. Samuli Paronen sivalsi niin että munaskuita myöten tuntui. Kummallakin olivat tuntosarvet ulkona maailmaan, puolivillaisia lausahduksia ei heiltä löydy.

Sittemmin suomalainen aforistiikka on suunnistautunut älymystön (puoli)akateemiseen suuntaan. Valtakunnanälykkö Paavo Haavikko kirjoitti kuin oraakkeli, Finlandia-palkittu Markku Envall säkeitä, jotka olisivat menneet täydestä antiikin peripateettien joukossa.

Aforismikokoelmat painuvat nopeasti unholaan, kuten muukin kirjallisuus. Jotakin jää sentään elämään, kuten Oscar Wilden ylittämätön nerokkuus tai Stanislav Jerzy Lecin yhteiskuntaironia. Vuosia sitten ilmestyneelle Torsti Lehtisen Hyppynarulle soisi uusintapainoksen.

Kirjoittamaan ei opi kirjoittamiskursseilla, aforismeja ei puserreta oppimestarien opastuksella. Aforismit eli ”mietelmät” on mietittävä ihan itse. Plagiaattori paljastaa nopeasti varkautensa, oli se sitten tahallinen tai tahaton. Jos jotakin kaipaa suomalaiseen aforistiikkaan, niin uutta ääntä, useampia yrittäjiä tarvitaan. Aforistiikkamme on ajautunut sivuraiteelle, ja mikä tahansa pälkähdys kelpuutetaan mietelmäksi. Sananparret ja sutkautukset ovat kansan suussa syntynyttä folkloristiikkaa, mutta kaukana ”estetiikan” viitekehyksestä.

Hyvä aforismi kyllä joustaa – se voi hakea voimansa arjen ajattelusta, mutta ei ole este irvailla sanoilla kaunomaalailua tai sfäärejä halkovaa tekoviisautta. Aforismi nauraa bergsonilaisittain itselleen, mutta taustalla on usein vakava totuudellisuus, ”kuolemanvakava” leikki elämän trapetsilla, kuten Kierkegaarden filosofiassa.

Jos on runous kirjailijan korkeakoulu, niin aforistikon korkeakoulu on kuuntelemisen taito. Zeniläiset ajattelijat ovat päätyneet toteamukseen, että tyhjyys ei ole sama kuin tyhjä. Piirroksessa valkealla läikällä on merkitys. Samoin aforismissa tärkeintä on se, mitä jätetään sanomatta. Totuuden piilomerkitykset ovat aforismin hengitystä. Aforismilla on tiivis muotonsa, muutamaan sanaan on sisällytettävä kosmos.

Toisinkertoja

Tamperelainen kirjallisuuden moniottelija Erkki Kiviniemi ei pidä yllä kaiken luovuuden tappavaa kirja ja vuosi -tahtia. Kiviniemi on merkittävä pienkustantaja ja hyvä editori – joita soisi löytyvän isoista kustantamoista. Samoin Kiviniemen kirjallisuuskritiikit ovat naulan kantaan osunutta tekstiä, kirkasta esseistiikkaa.

Aforismikokoelma Tietön tie on kirja, jota ei malttaisi laskea käsistä. Kiviniemen aforistiikka on sarjallinen jatkumo, joka houkuttelee lukijan ahmaisemaan liian suuren kerta-annoksen. Tietön tie on viisainta lukea jaksotellen, nautiskellen.

Kiviniemen aforismit eivät rämise peltirummun tavoin. Hänellä on akvarellistin herkkyyttä: ”Jokainen puu on ihmeellinen, metsä puiden yhteisö. / Värit tuulessa laulavat. Taivas on täällä.”

Kiviniemi on runoilija aforistikkona. ”Kirkkaanmusta yö. / Ajatus ei koske viatonta.” Kiviniemen aforismit kumpuavat nöyryydestä, elämän korkeasta veisusta vailla ylpeyttä. Maailma on oman muotoisensa, samoin ihminen hiljaisessa rakkaudessa: ”Rakkaus tulee, kun kiellät kaiken muun.”

Negaatio ei välttämättä merkitse kieltämistä, se voi olla positio. Näin on Kiviniemen aforismeissa. Kärsimys, kaipaus, suru, ovat lopulta ”varjojen tanssia”. Maailma ja mieli ovat samaa harhaa, kuten Giuseppe Ungaretti toteaa.

Kiviniemi kyselee metodin tai menetelmän perään, antaa saman tien periksi. Jos kirjailija olettaa keksineensä metodin kirjoittaa kirkkaasti ja täydellisesti soivaa kieltä, hän on itsepetoksen uhri. Kieli ei milloinkaan ole alisteinen; kielen ystävyyteen ei ole järjen valokuitukaapelia. Pitää lähteä puhtaalta kentältä, kaikki muu on jo virrannut ohitse: ”Haluatko määritellä yleisen ja yksityisen pahan? / Ajatteletko, että ne taistelevat keskenään sinussa ja maailmassa? / Entä jos ne ovat mielihalujesi projisointia, uskontokuntasi ja mielifilosofisi määritelmiä? / Oletko lähtenyt puhtaalta kentältä ilman taka-ajatuksia?”

Tässä lähestytään jo kaanonia. Kirjoittaja kysyy, lukija vastaa. Kaikella on konkreettinen vastaavuus, mutta myös tila ja vapaus tulkita, arvottaa. Osa Kiviniemen aforismeista voi puristaa tiukkaan kaavaan eli muutamalla sanalla toteutettuun ajatusrakennelman kyseenalaistamiseen tai monitulkintaisuuteen: ”Mieli on piikkilanka-aidalla ympäröity talo.” Tai: ”Kuolema ja rakkaus elävät avoliitossa.”

Sarjallisuus mahdollistaa lyyrisemmän otteen. Alkuosan niukka, lähes perfektionistinen ilmaisu, antaa tilaa kokonaisvaltaiselle ja fragmentaariselle luonnonkokemukselle, kirkkaille säkeille: ”Tämä on ranta, / huolettomuus ja kaislat. / Ilo tuulee pysähtymättä: / veden kirjoiho heittää värinuoliaan. / Minun aivoni tekevät tämän / kaiken kun olen hiljaa.”

Päämääränä eheys

Tietön tie käsittää kolme osastoa: Pyrkiä, Suhtautua, Nähdä. Osastojen nimet kuvaavat oivallisesti Kiviniemen päämäärää, eheyttä. Kohteliaita sitaatteja löytyy Caj Westerbergistä Ralf Waldo Emersoniin.

Asettamatta tämän ja viime vuoden aikana ilmestyneitä muutamia aforismikokoelmia pituus- tai paremmuusjärjestykseen, ei ole kaukana ajatus Kiviniemestä Mirkka Rekolan vertaisena aforistikkona. Ja tämä on lukijan ilo. ”Pilvet, vesi, kalliot – runousoppi.”

Paula Puikkosen rauhallisen vihreäsävyinen kansi informalistisine maalauksineen sopii hyvin kokonaisuuteen ja kokoelman henkeen.