Housut pilvessä

Onko kevättaivaan sini häikäissyt vai erottavatko silmät katon rajojen takaa ja puiden latvojen yllä jotakin? Pääskysten eloisia liukuja ja vesipisaroista koostuvia leijuvia utumuodostumia kenties? Jos oikein tihrustaa, voi pyydystää katseellaan enemmän: kulkijan housunlahkeita seuraavia hilpeitä runonmuotoisia pilviä, kuparinhohdetta, leijana lentäviä kirkkoja. Tuo kulkija on Erkki Kupari, joka lennättää esikoisrunojaan. Suupielessä oluttuopin jäljiltä viiru vaahtoa ja hieman vino hymy.

Paperilapuille runoja alkoi syntyä jo parikymmentä vuotta takaperin, sittemmin postikortteihin. Muistiinpanovihko kulkee koko ajan mukana. Kuparin runojen aihiot näyttävätkin kyhjöttävän enimmäkseen siellä, missä baarikärpäsen purema keski-ikäinen mies itse. Yleisön edessä sanansepittäjä ei ole kuitenkaan ensimmäistä kertaa; samoissa runoilloissa ovat miehekkäitä päästöjään jakaneet niin Claes Andersson, Jaan Kaplinski kuin Harri Tapperkin. Nämä runot ovat tosin vain pieni säie Kuparin monenkirjavassa elämänlangassa. Tällä media-alan asiantuntijalla on ollut eri puolella Suomea monta kotikatua ja vielä useampi toimenkuva.

Kylmäpuristetun stereotyyppisesti Housut pilvessä on yltiömiehinen juomalaulukokoelma, jossa runot syntyvät kuin pierut ja rakkaus pulloon päihittää testosteronia uhkuvan kiiman. Ihailemansa Aleksis Kiven tavoin Kupari tervehtii tuota ruskeaa ohrannestettä ja kumartaa sille kuin jumalille. Naista ei ole ollenkaan, tai nainen jää kotiin ja puoleen korvaan kaikuneet sanat hukutetaan pilsnerin kuohuihin. Tuokin savu taivaalla…jos se ei ole saunan piipusta, siellä leijuu äkäinen anoppi. Vain kerran, yhden ainoan kerran, mies lähtee tomppelimaisesti naisen perään ulkomaille vaan joutuukin mustasukkaiseen kaksintaisteluun toisen ääliön kanssa. Nainen häipyy paikalta, ja mies ymmärtää käyttää lopun ajan lomailuun.

Kuulijan ei kuitenkaan kannata poistua takavasempaan liian hätiköityjen johtopäätösten perusteella; olkoonkin, että hän saattaisi ehdottaa loppusointuisille juomalauluille omaa vihkosta. Kun se on kerran heillä verissä, jo kuparikauden esi-isiltä perittynä – veisatkoot sitten kurkku käheänä ja kohottakoot näiden siivin tuoppinsa vaikka taivaisiin. Itse voi livahtaa vaivihkaa ulos tunkkaisesta hämärästä ja ryhtyä seuraamaan absurdin mielen liikahduksia sillä rajalla, missä humoristinen ja traaginen paiskaavat kättä kuin vanhat kaverit. Kupari ei jää siihen mustaan aukkoon, jota synkkä ukkospilvi varjostaa ja johon runollinen sielu on niin taipuvainen vajoamaan. Hänellä on kyky nähdä nurjan puolen taakse ja yllättää.

Vielä ovi narahtaa – ei kapakan vaan kirkon. Hämyinen tunnelma pöyhyttää mielen hyväksi, herkistää raavaankin miehen. Tosin jos pappi kiroaa ja silmät alkavat salamoida, se on vain niiden herneiden vika. Minkäs sille mies mahtaa, jatkaa vain matkaa. Peräsuoli ja runosuoni ovat kovin mutkattomia ja lähekkäin. Askel on hiipivä. Ajatukset pilviin päin kiipeileviä. Varautukoon kuulijakin laskemaan Otavan tähtien lukumäärän uudelleen.