Pyhillä pyyntipaikoilla

Pyhillä pyyntipaikoilla on Erkki Lahden kymmenes novellikokoelma. Ensimmäinen ilmestyi vuonna 1982. Lahti on kuopiolainen eräkirjailija ja biologian tohtori. Hänen väitöskirjansa aiheena oli muikku. Lahti on myös toiminut Pohjois-Savon TE-keskuksen kalatalouspäällikkönä, josta virasta jäi eläkkeelle vuonna 2009.

Lukeminen on rauhoittavaa: tuntuu, kuin olisi metsässä itsekin.

Pyhillä pyyntipaikoilla -kokoelman lukeminen on rauhoittavaa: tuntuu, kuin olisi metsässä itsekin. Tosin etenkin alkupuolen tekstejä lukiessani mietin, ettei erämaissa käyskentely ole pullamössösukupolven eikä ehkä kaikkien nuorempienkaan hommaa. Tuntikausien kulkeminen ilman evästaukoa ei kuulosta lainkaan mukavalta. ”Vatsaa alkoi jo vähän kurnia. Siitä tuli ikävästi mieleen, että kirves oli aamulla lähtiessä unohtunut repusta. Pikkupuukolla oli kahvitulia vähän vaikea ruveta jykertämään, joten taisivat kahvit jäädä tällä reissulla harmittavasti keittämättä.” (s. 8)

Nälän sietäminen hämmästyttää kautta kirjan: neljän tunnin vaeltamisen jälkeen on ohjelmassa hernekeiton syöntiä majapaikassa. Taipaleelle lähtökin onnistuu vaivatta ilman aamupalaa. ”Aamukahvin juonnin lykkääminen tuntui vain lisänneen sen maistuvuutta, kun rivakan kävelyn jälkeen istuin lopulta nuotiolla höyryävä kuksa kädessäni.” (s. 34) ”Maistuipa hyvältä.” (s. 35) ”Suorastaan hartaudella nautin vaatimattoman ateriani.” (s. 36) Syömisen suhteen tahti vaikuttaa leppoisammalta loppupuolen novelleissa. Ruoka on joka tapauksessa olennainen osa kirjaa. Tietenkin. Onhan kalastaminen ja metsästäminen sekä marjastaminen, jota kirjassa myös tehdään, pohjimmiltaan myös ravinnon hankintaa.

Tapasin vappuna tutun pariskunnan, josta mies on innokas kalastaja. Epäilin kalastusta tylsäksi. Vaimo kiisti tämän ja sanoi, että aina sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Hän ei itse kalasta, mutta kuuntelee kuulemma mielellään miehensä tarinointia aiheesta. Lahden kirjaa lukiessa käy välillä mielessä, että tarinoita aiheesta kiinnostuneella todella riittää.

Teos koostuu kuudestatoista novellista. Alkupuolella kalastellaan aika yksin erämaissa. Loppupuolella metsästetään lintuja. Alun jälkeen mukaan tulee päähenkilön lisäksi muitakin ihmisiä ja sen myötä tarinoihin enemmän sävyjä ja tapahtumia. Kirjailija kertoo novelleissa omista kokemuksistaan.

Vakavia turinoita

Novelleista neljäs ”Myllytuvan turinoita” sijoittuu Pelkosenniemelle Suvannon kylään, joka on kaiketi ainoana säilynyt polttamiselta Lapin sodassa. Tarkistin sijainnin Wikipediasta, jota jouduin jonkin verran muutenkin käyttämään osatakseni sijoittaa tapahtumia kartalle. Paikkojen määrittelyä vaivaa sama ongelma kuin sanastoa: tiedonhaluisen lukijan täytyy nähdä ylimääräistä vaivaa selvittääkseen, mistä on kulloinkin kysymys.

Moni sana on ulkomuodoltaan tuttu, mutta merkitykseltään vieras. Esimerkiksi rämeen sanakirja määrittelee näin: varsinkin kitukasvuisia mäntyjä, varpuja ja rahkasammalta kasvava kuivahko mättäinen suo. Salo on tutumpi: suuri (asumaton) metsäalue, erämaa, korpi. Törmä on jyrkkä rantapenger. Periaatteessa siis tuttuja sanoja, jotka eivät kuitenkaan kuulu aktiiviseen sanavarastoon. Paljon on myös täysin vierasta sanastoa, kuten petäjäaihki, kiehispuu, sulikka. Sanaston osittainen vieraus ei sinänsä vaikeuta tekstin lukemista, mutta sai miettimään, olisiko sanoja mahdollista vähän avata tekstin siitä kärsimättä. Toisaalta niinkin tavallinen sana kuin eroosio on lyhyesti selitetty. Huomio kiinnittyi myös vertaukseen ahvenesta pahan onnen lintuna; kalan rinnastaminen lintuun tuntuu hassulta. Nykyihmiselle vierasta peninkulmaa käytetään mittayksikkönä useamman kerran.

Arvioon linkkejä etsiessäni huomasin yllättäen, että Erkki Lahti onkin laatinut sanaston eränkäynnistä. Eränkäynnin perinnesanasto on julkaistu vuonna 2017. Sanakirjasta selviää muun muassa, että peninkulma on noin kymmenen kilometriä. Kuten liitteenä olevassa ”Hauki on kala, hauki on kala”-bloginkin kirja-arviossa pohditaan, kysymys äidinkielen taidoista ei ole niinkään yksiselitteinen – kielen eri rekistereitä on monta. Kaikesta huolimatta Pyhillä pyyntipaikoilla on täysin luettavissa ilman ylimääräistä apua.

Vaikka luonnon muuttumisen tahti on nykyään kiivas, maasto on aina muokkautunut.

Sana turinoita ”Myllytuvan turinoita”-novellin nimessä johtaa vähän harhaan, koska päähenkilö käsittelee puhekumppaninsa kanssa vakavia asioita. ” – Entäs sitten lohikala? // Arttu piti tauon, vetäisi paperossista uudet savut ennen kuin vastasi: – Tuo voimalaitos kylän alapuolella ja tietysti muutkin voimalat vielä kauempana, ne tuhosivat arvokalat.” (s. 40) ”Ikävää, mutta tuttua kuultavaa. – Ennenhän tämä oli arvokas lohijoki, Arttu huokasi. — Lohta oli ennen noussut merestä päävirtaa Kemijokea pitkin Kitiseen asti niin suuria määriä, että kylän pyytäjät olivat oman tarpeen lisäksi vieneet sitä Tornioon asti markkinoille myytäväksi. Lohi oli hävinnyt, kun oli rakennettu alajuoksun padot ja voimalat, –.” (s. 41)

Sopivasti tämän kirjan kanssa samaan aikaan olen lukenut Juha Kauppisen uutta teosta Monimuotoisuus. Kirjat täydentävät toisiaan ja antavat paljon uutta tietoa. Lahtikin ottaa kantaa maiseman muuttumiseen ja tekstiä lukee Kauppisen kirjan jälkeen uusin silmin.

Vaikka luonnon muuttumisen tahti on nykyään kiivas, maasto on aina muokkautunut. Niminovellissa ”Pyhillä pyyntipaikoilla” kuvataan Pöyrisjärven seudun satojen vuosien taakse ulottuvaa kulttuurihistoriaa. Saamelaiset kalastivat ja pyytivät villipeuroja, kunnes kanta alkoi lopulta taantua kovan pyynnin vuoksi. 1700-luvulla omaksuttiin vähitellen poronhoito. Porotokat muokkasivat pikkuhiljaa luontoa ja maisemia, kun sorkat kuluttivat kasvillisuutta ja paljastivat hiekan ja soran. Tunturikoivujen juuristojen vioittuminen tappoi puita, jolloin tuuli puhalsi aiempaa esteettömämmin ja muovasi hiekkakenttiä. Asukkaat polttivat koivua ja tekivät siitä poroaitauksia, minkä vuoksi koivikot katosivat ja eroosio jatkui.

Riemua karhuntaljasta

Novellissa ”Vienan laulumailla” ollaan otsikon mukaisesti matkalla Vienan Karjalassa. Tähän sisältyy muun muassa 65 kilometrin venematka. Tästä ja toki teoksesta osin muutenkin tulee mieleen Riitta Kylänpään kirjoittama elämäkerta Pentti Linkolasta. Kylänpään teoksessa soudetaan järjettömiä matkoja. Ihmeen kauan vaimokin pysyi soutumatkoilla mukana.

Karjalan luonto vaikuttaa ilahduttavan rikkaalta monine kasvi- ja lintulajeineen. ”[E]i elämää ja oloja täällä Vienassa pidä ihannoida ja romantisoida. Mutta toki meillä oli lupa nauttia näistä ainutlaatuisista tunnelmista ja kokemuksista. Erityisen vaikuttavaa oli ollut nähdä, miten luonnon kanssa voi elää sopusoinnussa. Meillä olisi siitä paljon opittavaa.” (s. 79) Satun taas lukemaan Kauppisen kirjasta, kuinka tietyt kovakuoriaislajit saattavat saada täydennystä itärajan takaa Karjalasta, missä metsät ovat luonnontilaisempia kuin meillä. Tämä on siis hyvä asia. Toki rajan takaa on vapaa pääsy myös haitallisilla lajeilla.

Mukana Vienan matkalla on myös amerikkalainen Viktoria. Suorastaan riemastuttava on novellin kuvaus karhuntaljasta karhun korvikkeena. Jos kyseessä olisi teatteriesitys, kohtaus olisi eittämättä yksi näytelmän mieleenpainuvimmista ja suurimmat naurut kirvoittavista. Viktorian harras toive on nähdä matkallaan ilmielävä karhu. Haave ei kuitenkaan toteudu, mutta karhuntalja osoittatuu oivalliseksi korvikkeeksi. ”Taljan kanssa pelehtiminen alkoi meitä muita jo vähän huvittaa, mutta valokuvataiteilija itse oli aivan hurmioitunut. Viktoria tanssi, kirmasi ja ryömi nelinkontin kukkakedolla karhuna päästäen suustaan outoja ääniä. Hän oli uppoutunut koko sielullaan karhun myyttiseen maailmaan. // Lopetettuaan viimein hän oli yltä päältä taljasta lähteneessä pölyssä ja karvassa, mikä kaihersi kurkkua ja kirveli silmiä. Mutta se oli hänestä pieni hinta arvokkaasta kuvasaaliista.” (s. 78) Veikkaan, ettei elävän karhun kanssa olisi ollut lainkaan näin lystiä. Mielikuvituksen voima on ihmeellinen.

Linnustus

Lintujen metsästäminen on minulle täysin vieras alue. Kirjan loppupuolen tämän aiheen novelleihin olisin sen vuoksi tarvinnut entistäkin enemmän taustoitusta.

Eräharrastus vaatii todellakin epämukavuusalueelle menemistä ja kärsivällisyyttä, mutta siinä sen yksi suuri viehätys näyttää olevankin. Tärkeä kaveri linnustusretkillä on koira Piiku, joka rauhoittuu ajavasta seisovaksi siinä vaiheessa, kun kertoja on jo menettänyt uskonsa siihen, että niin kävisi. Monenlaista seikkailua nämä kaksi yhdessä kokevat. Koirasta on kuva linkkinä olevassa KMV-lehden jutussa, joka valitettavasti on maksumuurin takana.

Kirjoittajan intohimoinen suhtautuminen metsään ei kirjaa lukiessa jää epäselväksi.

”Makeaa ja karvasta”-novellissa päähenkilön silmiin tallentuu hänen elämänsä luontokuva. Ja seuraavalla sivulla samoja lintuja yritetään ampua. Linnustamisen logiikka ei vain täysin avaudu. Tässä on kysymys riekoista, mutta metsojakin novelleissa ammutaan. Piti oikein tarkistaa eri lajien uhanalaisuuksia. En ota asiaan sen enempää kantaa, koska asiantuntemukseni ei riitä ja perehtyminen aiheeseen vaatisi tarkempaa syventymistä. Jotakin yhteiskunnan arvoista kertoo se, että googlatessa sanaa metso ensimmäisenä esille tulee Metson tehtaiden kotisivut ja seuraavana sama englanniksi; vasta kolmantena tulee Wikipedian artikkeli linnusta. Ymmärrän kyllä, että metsästäminenkin voi olla ekologista.

Novellissa ”Oudoilla metsämailla” ihmetellään metson soidintamista syksyllä ja myös sille epätyypillistä esiintymisympäristöä. Tästä lukiessani muistin Kauppisen kirjasta lukemani loogisen asian, että kyky sopeutua uusiin oloihin on vahvuus lajille kuin lajille.

Kirjoittajan intohimoinen suhtautuminen metsään ei kirjaa lukiessa jää epäselväksi. Lahti on kustantajan haastattelussa kertonut omakohtaisista tapahtumista kirjoittamisen olevan hänelle omien nautintojensa ja kokemustensa tarjoilemista lukijoille. ”Toivon, että lukijakin eläytyisi niihin ja jäisi koukkuun”, toteaa hän pyyntimiehen elkein.